sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Ammattiköyhät


Lähdin torstaiaamuna lääkäriin kello kahdeksan bussilla. Mennessäni huomasin metroaseman kupeessa sijaitsevan leipäjonon kiemurtelevan käärmeen tavoin pitkin rakennuksen seiniä ja pihaa. Alku- ja loppupäätä oli vaikea havaita. Palasin kahdentoista maissa. Paikalla oli edelleen saman muotoinen ja pituinen jono. En tiedä, kuinka kauan leipää oli tarjolla, mutta jonoa olisi varmasti riittänyt vaikka koko vuorokaudeksi.


Seurakunnat haluaisivat leipäjonoista eroon, ei kokonaan, mutta pääpainoa haluttaisiin siirtää yhteiseen ateriointiin, joka vastaisi myös muihin ongelmiin kuten yksinäisyyteen. 90-luvun laman aikana aloitetusta leipäjonotoiminnasta on kasvanut merkittävä osa yhteiskunnan arkipäivää. Jonot ovat vain kasvaneet, vaikka alkuperäinen lama jo meni, ja se toinen finanssikriisin aiheuttamakin näyttäisi vähän helpottavan. Palkansaajien tulot ovat kehittymässä suotuisasti, mutta valitettavasti samaa ei voi sanoa eläkeläisistä ja työttömistä.


On esitetty epäilyjä siitä, että kaikki leipäjonossa seisovat eivät välttämättä olisi avun tarpeessa. Jonojen pitäjätkin ovat harkinneet jonkinlaista asiakkaiden rekisteröintiä. Tässä ei olisi kyse mistään köyhien rekisteristä, vaan on ajateltu jotakin kevyempää ja ihmisystävällisempää versiota. Trokareita ja kohtuullisen toimeentulon omaavia, mutta säästeliäitä, ihmisiä ei jonoihin haluttaisi. 


Olen nyt yrittänyt taiteilla pienellä työeläkkeellä vasta vajaan vuoden. En ole hakenut enkä saa tukia. Taloudellinen tulevaisuuteni ei näytä turvatulta, pikemminkin päinvastoin. Saattaa siis hyvinkin olla, että jonain päivänä löydän myös itseni ruokakassijonosta. Siitä huolimatta uskallan sanoa, että minustakin tuntuu – siis tuntuu, faktatietoa minulla ei tällä kertaa ole – siltä, että jotkut ihmiset ovat ammattiköyhiä ja että heille köyhyys on samalla tärkeä osa identiteettiä. Toivon hartaasti, että en tule loukanneeksi ketään. Se ei ole tarkoitukseni. Tarkoitan vain, että vaikka absoluuttista köyhyyttä on, pienituloinenkin voi joskus vielä vähän liioitella köyhyyttään. Omaa rahattomuutta peilataan toisiin, joiden oletetaan saavan enemmän yhteiskunnalta tukea. Ennen nämä kadehditut ”parempiosaiset” köyhät olivat sosiaalipummeja; nyt he ovat turvapaikanhakijoita tai maahanmuuttajia. 


Se, olivatpa kaikki leipäjonolaiset avun tarpeessa tai eivät, ei juurikaan maailmaa kaada, ainakin jos leipää riittää kaikille. Elintarvikkeethan ovat lahjoitustavaraa, ja ne menisivät muussa tapauksessa kaatopaikalle. Kokonaan toinen asia ovat yhteiskunnan – käytännössä Kelan – myöntämät tuet. Tukiviidakko on aikamoinen, ja siitä on vaikea saada kokonaiskuvaa. Tukimuotoja on kuitenkin karsittu viime aikoina, ja tukien saamiselle on aika selväpiirteiset rajat, joiden oikeudenmukaisuudesta voi tietysti aina keskustella. Asumistuki lienee se, joka aiheuttaa eniten ongelmia. Sehän näyttää selvästi vaikuttavan asumiskustannusten ja vuokratason kohoamiseen. Tuki siis viime kädessä suosii niitä, jotka tukea eivät tarvitsisi. 


Meillä on kaikilla sisäänrakennettu käsitys oikeudenmukaisuudesta. Usein epäilyt epäoikeudenmukaisesta kohtelusta koskevat meitä itseämme, ja tyydymme hakemaan syyllisiä sieltä, missä niitä helpoimmin on löydettävissä. Sosiaalituet käsitetään yhdeksi yhtenäiseksi köntiksi, josta viranomaiset heittelevät muruja meille tai muille. Omasta mielestämme olemme oikeutettuja näihin rahoihin. Jos joku saa enemmän, se tarkoittaa sitä, että minä saan vähemmän. Kela on tehnyt työtä selittääkseen kansalaisille tukien myöntämisperusteita. Muistan jostain lukeneeni myös asiallisen selvityksen maahanmuuttajien tuista. Selvitys ei antanut aihetta huoleen.


lauantai 23. kesäkuuta 2018

"Mustat vievät meidän sosiaalituet"


Odottelin bussia harvojen vuorovälien kaupungissa. Ohi hurahti oudon näköinen pienbussi, jota luulin tilausajoksi. Kävikin ilmi, että se oli bussi, jota olin jo jonkin aikaa odotellut. Bussi ei tietenkään pysähtynyt, kun kukaan ei viittoillut.
.

En ollut ainoa turhaan odotellut, vaan penkillä istui noin viisikymppinen pariskunta. Rouva alkoi sadatella bussikuskia, jonka hänen mukaansa olisi pitänyt pysähtyä kaikesta huolimatta. ”Oliko se kuski musta?” hän kysyi. Selatessani epäuskoisesti aikatauluvihkoa sanoin, että värillä ei kai ole väliä, mutta harmi on, kun ei pysäyttänyt. Nainen hermostui ja huusi, että häntä on turha syyttää rasistiksi. Näin en ollut tehnytkään. Ääni voimistui entisestään, ja hän toisti pariin otteeseen: ”Minä en ole mikään rasisti, mutta totuus on, että mustat vievät meidän sosiaalituet. Olen nähnyt sen omin silmin.” Olisin mielelläni jatkanut keskustelua, mutta en voinut, koska hän käski minun pitää suuni kiinni. Olin kuulemma sellainen akka, joka haastaa vain riitaa. Odottelu siis jatkui kiusallisen hiljaisuuden vallitessa. 


On mielestäni vähän epäloogista syyttää mustia sosiaalitukien viejiksi varsinkin tilanteessa, jossa musta mies ajoi bussia. Kuvattu tapaus ei ole ollenkaan ainutlaatuinen tämän päivän Suomessa. Törmään näihin tämän mielisiin täteihin ja setiin tuon tuosta. Väitetään, että Suomessa ei saa ilmaista avoimesti maahanmuuttokriittisiä mielipiteitään. Toisaalta pahoitellaan myös sitä, että ihmiset elävät omissa kuplissaan eivätkä keskustele eri mieltä olevien kanssa. En tiedä, miten käytännössä pitäisi toimia, jos ihminen ei itse halua avointa keskustelua, vaan tarvitsee perustelemattoman mielipiteensä oman elämänsä tueksi. 


En myöskään tiedä, miltä minusta tuntuisi, jos minun valkoihoisena pitäisi päivästä toiseen selitellä tai puolustella jossakin maassa oloani. Miltä minusta tuntuisi, jos ihmiset luulisivat minun kuuluvan ulkonäköni perusteella johonkin ihmisryhmään, jossa kaikki ovat samanlaisia? Miltähän tuntuisi, jos minua syytettäisiin ”meidän” rahojen viemisestä?  Miltä minusta tuntuisi, jos minua ei kutsuttaisi työhaastatteluun nimeni vuoksi? Tai miltä tuntuisi, jos olisin samaan aikaan syytteessä sekä työn vieroksunnasta että toisten työpaikkojen viemisestä?  Miltähän minun tässä maassa syntyneistä lapsistani tuntuisi, jos hekin saisivat selitellä, mistä ovat tulleet ja miksi?


Eri näköisiä ihmisiä on Suomessa monesta eri syystä. Jotkut ovat syntyneet suomalaisiksi, jotkut ovat avioituneet tänne, jotkut ovat tulleet työn perässä, jotkut ovat turvapaikanhakijoita, jotkut pakolaisia. On aika vaikea pelkän ulkonäön perusteella päätellä, mistä syystä kukakin täällä asuu tai mitä hän täällä tekee. Sitä paitsi se on aika tarpeetonta. Eiköhän kaikilla ole oikeus olla siellä, missä heillä on oikeus olla, ihan ilman meidän ihmettelyämme?


PS

Vastaanottokeskukset sijaitsevat yleensä kaukana muusta asutuksesta. Turvapaikanhakijat viettävät siellä koko pitkän hakuprosessinsa ajan (jopa 3 vuotta) keskenään. He eivät opi suomea eivätkä tutustu suomalaisiin. Heidän sosiaaliset kontaktinsa rajoittuvat muihin turvapaikanhakijoihin. Vasta myönteisen turvapaikkapäätöksen saanut voi aloittaa kotoutumisen. Tämä saattaa joissakin tapauksissa olla liian myöhäistä, varsinkin jos henkilö on lähiseudulla vieraillessaan tai mediasta saanut sellaisen käsityksen, että häntä ei tänne haluta. 


Pienilläkin sanoilla saadaan paljon aikaan. Viha ja vihan levittäminen on paras keino muokata maaperää terrorismille. Isisiä tällainen toiminta ilahduttaa.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Donald sanoutuu irti ihmisoikeuksista


Hyvä viholliseni Donald Trump on puuhakas ja aikaansaava mies. Hänellähän on tapana kertoa ns. vaihtoehtoisia totuuksia: tähän mennessä niitä lienee kertynyt noin 3200 (A-P Pietilä, Helsingin Uutiset 49), eikä hänellä ole tapana jälkikäteenkään tarkistella faktoja. Aika moni meistä laskee joskus luikuria, mutta kyseessä ovat valkoiset valheet, joiden tarkoituksena on esim. välttää toisen loukkaaminen. Trumpin valheista lähes kaikki ovat presidenttiä itseään tai hänen toimintaansa tukevia (Talouselämä 8.12.2017).
.

Presidentillisen uransa Trump aloitti energisesti armahtamalla koko joukon ihmisiä viroistaan. Näiden joukossa oli myös Donaldin diilejä tutkinut FBI:n entinen johtaja. Kyllä Comeya varmaan harmitti tällainen kiittämättömyys: hänhän oli itse varmistamassa Donaldin voiton käynnistämällä muutama päivä ennen vaaleja tutkinnan Hillary Clintonin kirjeenvaihdosta. 


Toimelias Donald on lyhyehkön toimikautensa aikana ehtinyt jo irtisanoutua monista asioista: Pariisin ilmastosopimuksesta, Unescosta, vapaakaupasta, G7-maiden julkilausumasta, Euroopan ja Naton tukemisesta sekä nyt viimeksi YK:n ihmisoikeusneuvostosta. Hän on myös siirtänyt Israelin suurlähetystön Jerusalemiin, vaikka odotettavissa oli lisää väkivaltaisuuksia. 


Kotimaassaan Trump ehti erottaa yli 2000 lasta maahan laittomasti tulleista vanhemmistaan ja pistää nämä häkkeihin. Toiminnalle olikin erinomainen selitys: se oli demokraattien syytä. Demokraatit olivat hyväksyneet lain, joka salli tämän toiminnan, ja Trumpin oli pakko sitä noudattaa. Miksi näin täytyi tapahtua, ei selvinnyt, kun demokraatitkaan eivät olleet pakotettuja näihin toimiin. Jotkut ymmärtämättömät ihmiset, mukaan lukien kaikki elossa olevat USA:n presidenttien puolisot Melaniaa myöten, pilasivat kuitenkin Donaldin virkavelvollisuuden täytäntöönpanon, ja lupaavasti alkanut lasten häkittäminen täytyi keskeyttää. Donald aikoo kuitenkin edelleen rakentaa Kiinan muurin – ei kun anteeksi Meksikon muurin. 


Onneksi on ihmisiä, jotka Donaldia ymmärtävät, ja hän onkin kasvattanut ystäväpiiriään. Nyt näihin koviin jätkiin lukeutuu Vladimirin lisäksi eräs entinen pieni rakettimies Jong-un, joka harrastaa tietokonepelien lisäksi ydinkärkien lähettelyä koemielessä sekä sukulaisten murhauttamista. Donald on tehnyt vähän ympäripyöreän diilin tämän Jong-unin kanssa. Tarkoituksena olisi, että Jong-un ei häiriköisi, ei ainakaan ennen kuin Donaldille on myönnetty Nobelin rauhanpalkinto. 

Ihmisoikeusneuvostosta irtisanoutuminen oli varmasti ihan perusteltu päätös Donald first-politiikassa. Eivätpähän nyt tule neuvomaan, mitä pitäisi tehdä ja kenen kanssa seurustella.