1918 encore

Poliittinen johto on viime vuosikymmeninä koettanut korostaa sitä, että Suomessa vallitsee edelleen konsensus tietyistä asioista. Vuoden 1918 sisällissotakin on sodittu ja sovinto tehty. Tänä vuonna tuo sota on ollut otsikoissa sen satavuotispäivän johdosta. Samaan aikaan sotaa on jatkettu -  nyt nykyaikaisin välinein - lähinnä somessa. Sanat ”vapaussota”, ”punakapina” ja ”lahtari” ovat taas kovassa käytössä. Oman suvun sosiaalinen perintö ja kokemukset määräävät sen, mikä totuus milloinkin on se ainoa oikea. 

Minun isovanhempani olivat punaisella puolella. Jotkut haluavat kirjoittaa historian niin, että punaiset olivat ainoita syyllisiä sodan alkamiseen. Punaiset olivat pahiksia, jotka halusivat liittää Suomen kommunistiseen Venäjään, siis Neuvostoliittoon. En oikein usko, että monikaan kapinaan lähteneistä oli vakaumuksellinen kommunisti, ja tuskin heillä oli edes riittävästi tietoa ollakseen sitä. Kyllä syyt olivat paljon maanläheisemmät: nälänhätä, köyhyys ja räikeät yhteiskunnalliset erot eri sosiaaliluokkien välillä. Myöhemmin pesäero samalla puolella taistelleiden punaisten välillä tuli ilmiselväksi. Muistan vielä hyvin lapsuudestani, kuinka isoisäni, sosiaalidemokraatti, ja hänen kommunisteja kannattanut naapurinsa eivät edes tervehtineet toisiaan. 

Uskoakseni punaiset olivat idealisteja, mutta samalla aika naiiveja. Siihen aikaanhan koulutus ei ollut kovinkaan korkealla tasolla.Tarkoitus oli hyvä ja päämäärä jalo, mutta keinot väärät. Myös punaiset syyllistyivät hillittömiin veritekoihin sodan alettua: luin hiljan, että esimerkiksi Haminassa punaiset tappoivat merkittävän osa kaupungin sivistyneistöä, mukaan lukien pormestari, kaksi lääkäriä ja apteekkari. 

Varsinainen verilöyly alkoi kuitenkin vasta sodan päätyttyä: valkoiset ryhtyivät kiduttamaan ja murhaamaan määrätietoisesti kapinaan osallistuneita. Kyseessä oli samanlainen toiminta, jota nykyään harrastavat vaikkapa Isis tai Syyrian hallitus: väkivalta on tarkoitus ja päämäärä. Emme tiedä, mitä seurauksia sillä olisi ollut, jos punaiset olisivat voittaneet, enkä usko, että sillä kannattaa spekuloida. 

Isoisäni veli teloitettiin vankileirillä. Ei ihme, että hän ei itse jäänyt odottamaan samaa kohtaloa, vaan pakeni ja eli pari vuotta väärän henkilöllisyyden turvin Pohjois-Suomessa. Voi vain kuvitella, minkälaisia jälkiä isän poissaolo kaikkine seurauksineen merkitsi tuolloin alle kouluikäiselle isälleni ja hänen veljelleen. On myös sanottu, että arvet kulkeutuvat sukupolvesta toiseen. 

Minä en haluaisi enää sotia tätä sata vuotta vanhaa sotaa, semminkin kun uusia sotiakin maailmassa riittää. Sodalla ei ole voittajia; se on vain ja pelkästään suuri tragedia. Sodat kannattaa muistaa vain, jos näin voimme estää uusien sotien syttymisen.