sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Piispan puhe


Usein tuntuu siltä, että maailma ei hyvistä pyrkimyksistä huolimatta muutu – ainakaan parempaan suuntaan. Sitten on niitä valonpilkahduksia: hetkiä, jolloin tuntuu, että vihdoin tapahtuu. Yksi tällainen hetki oli Obaman virkaanastujaiset. Eilen lauantaina tapahtui taas: afrikkalais-amerikkalainen piispa puhui kuninkaallisissa häissä anglikaanien pääpyhätössä.


Puhe tuntui pohjoismaalaisesta vähän liian sentimentaaliselta ja vähän liian pitkältä. Lisäksi pelkäsin, että vilkkaasti elehtivä puhuja huitaisee edessään olevia palavia kynttilöitä. Yleisökin näytti suhtautuvan vähän sekavin tuntein. Prinssi Charlesin pää oli painuksissa, ja hän suuntasi katseensa kädessään olevaan paperiarkkiin. Myös poika, prinssi William, oli hämmentynyt ja näytti siltä, että voisi purskahtaa nauruun. Koko yleisö ei kuitenkaan kärsinyt tästä kuninkaallisesta pidättyväisyydestä. Morsiamen äiti seurasi puhujaa koko ajan katseellaan ikään kuin osoittaen, että hyvin puhut ja minulle tämä on tuttua.


Piispan puhe oli sinänsä kaunis: hän puhui maailmasta, jossa on rakkautta ja maailmasta, jossa sitä ei ole. Puheensa hän aloitti siteeraamalla Martin Luther Kingiä, mikä jo loi viitekehyksen. Oli morsiamelta viisas veto tuoda tilaisuuteen oma taustansa tasaveroisena aristokraattisen brittiläisen kulttuurin rinnalle. Maailma on todellakin muuttunut. 


En ole innokas kuninkaallisten tai julkkisten seuraaja. Edellisen kerran katselin kuninkaallista seremoniaa, kun Diana haudattiin. Silloin tuli kyyneleet silmiin, ja niin tuli nytkin. Häät ja hautajaisethan ovat jo sinänsä liikuttavia tilaisuuksia, mutta on näissä median välityksellä seurattavissa megajuhlissa jotain aivan erikoista. Miten on ylipäätään mahdollista, että vielä tähän maailman aikaan juhlimme aika keskinkertaisia, jäykkään etikettiin sidottuja ja ylellisyydessä eläviä ihmisiä? Miksi ihmeessä olemme nostaneet heidät jalustalle? Syy on todennäköisesti sama kuin uskonnossa: meillä on tarve pyhään, johonkin, joka nostaa meidät arjen yläpuolelle. Kuninkaallisissa juhlimme itseämme, kullalla ja timanteilla kehystettyä ideaaliminäämme. 


Saamme tietää vasta paljon myöhemmin, miten reaalimaailman mukaan tuominen vaikuttaa monarkiaan. Tietynlainen keskiluokkaistuminenhan on Britannian hovissa jo alkanut. Piispan puheesta sain mielleyhtymän Kuninkaan puhe -elokuvaan. Piispalla – päinvastoin kuin kuninkaalla - ei ollut esteitä ilmaista itseään ja tunteitaan verbaalisesti. Hänellä oli myös ilmiselvästi jotakin sanottavaa. 


Ihminen on kautta aikojen etsinyt pyhää. Natseilla ja Isisilläkin on oma pyhänsä. Joskus tämä pyhä onkin muistuttanut meitä enemmän Paholaisen kuin Jumalan valtakunnasta. Usein pyhä osoittautuu vain tyhjäksi kuoreksi. Nähtäväksi jää, mikä ihmisille tulevaisuudessa on pyhää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti