Jotkut
vanhemmat ovat sitä mieltä, että he tietävät koululaitosta paremmin, mitä tai
miten heidän lastensa on hyvä oppia. Suomessa ei ole koulupakkoa, vaan lapsen
voi ilmoituksella siirtää kotiopetukseen. Meillä kuitenkin myös kotikoulua
käyvien lasten tiedot ja taidot testataan säännöllisin välein. Toisin on
USA:ssa, jossa pelkkä ilmoitus riittää. Sen jälkeen kukaan muu kuin vanhemmat
ei ole vastuussa lasten kasvatuksesta, eikä viranomaisilla ole tietoa siitä,
mitä näissä kodeissa tapahtuu. Julkisuuteen on hiljattainkin tihkunut tietoa
järkyttävistä tapahtumista: vain sattuma on vuosien jälkeen pelastanut lapset,
joista osa on jo aikuisia.
Kaikki varmasti
haluavat parasta omille lapsilleen, ja usein ihmiset luulevat tietävänsä, mikä
se paras on. Näin ei kuitenkaan aina ole, vaan vanhemmat voivat myös pilata
lastensa elämän ja tulevaisuuden. Britanniassa on levinnyt vapaan kasvatuksen
uusi aalto: lapset saavat tehdä, mitä haluavat, ja näin nauttia lapsuudestaan.
He ovat kotona vanhempiensa kanssa, eivätkä nämä päästä heitä kouluun.
Tuloksena on teini-ikäisiä, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa,
laskemisesta puhumattakaan. En tiedä, miten vanhemmat luulevat lasten
selviytyvän sitten, kun he eivät itse enää ole huolehtimassa.
Kotikoulun
taustalla voi olla myös elitistinen pyrkimys. Vanhemmat eivät halua, että
heidän lapsensa joutuvat kokemaan ikäviä asioita, joita koulussa tietysti myös
esiintyy. Koulukiusaaminen tai vanhempien mielestä liian hidas oppimistahti
voivat houkutella kotiopetukseen. Lasten lahjakkuutta halutaan tukea
omatahtisella oppimisella. Koulun tarjoamat sosiaaliset suhteet korvautuvat
lasten harrastustoiminnasta tai muista aktiviteeteista saaduilla ystävillä.
Lapsia ei halutakaan sosiaalistaa normaaliyhteiskuntaan, vaan ajatellaan, että
lapset voivat jatkossakin elää suojattua elämää.
Koulunkäyntikään
ei aina ole oppimisen tae: Suomessa lopettaa vuosittain koko joukko nuoria
peruskoulun ilman riittävää lukutaitoa. Vanhempien tuella tai sen puutteella on
varmasti ratkaiseva merkitys. Kehuttua koulujärjestelmäämmekin pitäisi ehkä
tarkastella kriittisemmin. Paransiko se digiloikka ja ilmiöoppiminen todella
oppimistuloksia? Vai pitäisikö ehkä joskus ottaa askel taaksepäin ja keskittyä
digiä vieläkin perustavanlaatuisempiin taitoihin?
Häiriökäyttäytyminen
tämän päivän koulussa on vakava ongelma. Oppimiseen ja opettamiseen on vaikea
keskittyä luokassa, jossa osa oppilaista tekee parhaansa, jotta oppimista ei
voisi tapahtua. On surullista, että jotkut vanhemmat eivät koskaan
kyseenalaista omia kasvatusmenetelmiään, vaan syyttävät aina vain opettajia.
Toki opetusalankin valitsee joskus henkilö, jolle se ei sovi.
Oppiminen ei
aina ole kivaa, eikä sen sitä tarvitse ollakaan. Se on työtä. Joskus työ
maistuu, joskus ei. Ihminen pystyy itsesäätelyyn, ja hän voi motivoida itseään.
Kouluikäinen ei välttämättä tiedä, minkälaisia taitoja ja tietoja hän
tulevaisuudessa tarvitsee, eikä valinnanvapaus aina ole hyvä asia. Sen tiedän myös
omasta kokemuksesta. Olen myös kaivannut niitä käden taitoja, joita koulu ei riittävässä
määrin minulle opettanut.
Kävin koulua
1960- ja 1970-luvuilla. En muista omalta kouluajaltani yhtään turhaa
oppiainetta, vaikka joidenkin aineiden sisältöä kyllä olisi voinut muokata. Jouduin
käymään koulun, jossa asioita paukutettiin päähän, kunnes niistä jäi
jonkinlainen muistijälki. Valitettavasti aikaa on jo kulunut sen verran, että
olen ehtinyt unohtaa ison osan opittua. Silti minusta tuntuu, että tuokaan
oppiminen ei mennyt hukkaan. Vaikka yksityiskohdat unohtuvat, mieli voi olla
avoin ja valmis ottamaan vastaan uutta tietoa. Kai siinä on kyse siitä
kuuluisasta oppimaan oppimisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti