torstai 31. toukokuuta 2018

Tietämisen ylistys


Jotkut vanhemmat ovat sitä mieltä, että he tietävät koululaitosta paremmin, mitä tai miten heidän lastensa on hyvä oppia. Suomessa ei ole koulupakkoa, vaan lapsen voi ilmoituksella siirtää kotiopetukseen. Meillä kuitenkin myös kotikoulua käyvien lasten tiedot ja taidot testataan säännöllisin välein. Toisin on USA:ssa, jossa pelkkä ilmoitus riittää. Sen jälkeen kukaan muu kuin vanhemmat ei ole vastuussa lasten kasvatuksesta, eikä viranomaisilla ole tietoa siitä, mitä näissä kodeissa tapahtuu. Julkisuuteen on hiljattainkin tihkunut tietoa järkyttävistä tapahtumista: vain sattuma on vuosien jälkeen pelastanut lapset, joista osa on jo aikuisia. 


Kaikki varmasti haluavat parasta omille lapsilleen, ja usein ihmiset luulevat tietävänsä, mikä se paras on. Näin ei kuitenkaan aina ole, vaan vanhemmat voivat myös pilata lastensa elämän ja tulevaisuuden. Britanniassa on levinnyt vapaan kasvatuksen uusi aalto: lapset saavat tehdä, mitä haluavat, ja näin nauttia lapsuudestaan. He ovat kotona vanhempiensa kanssa, eivätkä nämä päästä heitä kouluun. Tuloksena on teini-ikäisiä, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa, laskemisesta puhumattakaan. En tiedä, miten vanhemmat luulevat lasten selviytyvän sitten, kun he eivät itse enää ole huolehtimassa. 


Kotikoulun taustalla voi olla myös elitistinen pyrkimys. Vanhemmat eivät halua, että heidän lapsensa joutuvat kokemaan ikäviä asioita, joita koulussa tietysti myös esiintyy. Koulukiusaaminen tai vanhempien mielestä liian hidas oppimistahti voivat houkutella kotiopetukseen. Lasten lahjakkuutta halutaan tukea omatahtisella oppimisella. Koulun tarjoamat sosiaaliset suhteet korvautuvat lasten harrastustoiminnasta tai muista aktiviteeteista saaduilla ystävillä. Lapsia ei halutakaan sosiaalistaa normaaliyhteiskuntaan, vaan ajatellaan, että lapset voivat jatkossakin elää suojattua elämää. 


Koulunkäyntikään ei aina ole oppimisen tae: Suomessa lopettaa vuosittain koko joukko nuoria peruskoulun ilman riittävää lukutaitoa. Vanhempien tuella tai sen puutteella on varmasti ratkaiseva merkitys. Kehuttua koulujärjestelmäämmekin pitäisi ehkä tarkastella kriittisemmin. Paransiko se digiloikka ja ilmiöoppiminen todella oppimistuloksia? Vai pitäisikö ehkä joskus ottaa askel taaksepäin ja keskittyä digiä vieläkin perustavanlaatuisempiin taitoihin? 


Häiriökäyttäytyminen tämän päivän koulussa on vakava ongelma. Oppimiseen ja opettamiseen on vaikea keskittyä luokassa, jossa osa oppilaista tekee parhaansa, jotta oppimista ei voisi tapahtua. On surullista, että jotkut vanhemmat eivät koskaan kyseenalaista omia kasvatusmenetelmiään, vaan syyttävät aina vain opettajia. Toki opetusalankin valitsee joskus henkilö, jolle se ei sovi. 


Oppiminen ei aina ole kivaa, eikä sen sitä tarvitse ollakaan. Se on työtä. Joskus työ maistuu, joskus ei. Ihminen pystyy itsesäätelyyn, ja hän voi motivoida itseään. Kouluikäinen ei välttämättä tiedä, minkälaisia taitoja ja tietoja hän tulevaisuudessa tarvitsee, eikä valinnanvapaus aina ole hyvä asia. Sen tiedän myös omasta kokemuksesta. Olen myös kaivannut niitä käden taitoja, joita koulu ei riittävässä määrin minulle opettanut.


Kävin koulua 1960- ja 1970-luvuilla. En muista omalta kouluajaltani yhtään turhaa oppiainetta, vaikka joidenkin aineiden sisältöä kyllä olisi voinut muokata. Jouduin käymään koulun, jossa asioita paukutettiin päähän, kunnes niistä jäi jonkinlainen muistijälki. Valitettavasti aikaa on jo kulunut sen verran, että olen ehtinyt unohtaa ison osan opittua. Silti minusta tuntuu, että tuokaan oppiminen ei mennyt hukkaan. Vaikka yksityiskohdat unohtuvat, mieli voi olla avoin ja valmis ottamaan vastaan uutta tietoa. Kai siinä on kyse siitä kuuluisasta oppimaan oppimisesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti