Vahvuuden heikkous

Kauniina kesäpäivänä istuimme ystävättäreni kanssa raitiovaunussa. Vastapäiselle penkille istahti noin kolmekymmentävuotias sutjakka nuorimies. Vaalea polkkatukka antoi ymmärtää, että kyseessä saattoi olla taiteilijasielu. Hetken istuttuaan mies tokaisi: ”Nietzsche kirjoitti, että mitä vanhemmiksi naiset tulevat, sitä rumempia ja katkerampia heistä tulee. Ja se on ihan totta.” Kysymykseeni, eikö tämä totuus voisi koskea myös miehiä, sain kieltävän vastauksen ilman perusteluja. Nuori mies ilmoitti myös, että meidän tukkamme ovat paljon ohuemmat kuin hänen ja että mustaihoiset ihmiset ovat alempaa, heikompaa rotua. Avoimeksi jäi, miksi hän näin ajatteli.

Ihmettelin nuorukaiselle, että onko tosiaan niin, että vain jotkut ihmiset ovat heikkoja ja että sen näkee ulkoapäin. Eikö meissä kaikissa ole enemmän tai vähemmän heikkoutta? Kaikki synnymme ja kuolemme heikkoina, ja siinä välissä kokemamme vahvuuskin perustuu usein illuusiolle. Nuori mies vastasi, että hänestä ei koskaan tule heikkoa. Poistuessaan hän vielä huuteli, että hän on natsi ja ylpeä siitä. 

Arvelen, että edellä kuvatussa tapauksessa oli kyseessä mielenterveysongelma. Sen sijaan useimmilla niillä saksalaisilla, jotka demokraattisesti äänestivät Hitlerin valtaan, tuskin oli kaikilla ongelmia mielenterveytensä kanssa. Natsismin kannattajia olivat tavalliset työtä tekevät ihmiset, pikkuporvarit, varakkaat liikemiehet ja jopa osa merkittävää sivistyneistöä. On tässä ajassa vaikea kuvitella, miten Martin Heideggerin tasoinen ajattelija saattoi viehättyä natsismista ja liittyä joukkoon. Merkityksellisyyden tavoittelussaan ihminen kai voi heittää aivot narikkaan ja ryhtyä kohtaloikkain seurauksin seuraamaan vaikkapa sinnikästä ja kovaäänistä luuseria, jonka sotilassaappaiden korkojen kopse kuulostaa vahvuuden merkiltä. 

Markku Jokisipilän Hitlerin kopla-kirjan (WSOY 2017) mukaan diktaattori ei suinkaan palkinnut edes uskollisimpia seuraajiaan, vaan antoi mahtikäskyjä näiden eliminoimiseksi. Tappion häämöttäessä hän ei myöskään tehnyt elettäkään pelastaakseen tämän hänelle muka rakkaan kansan ja isänmaan, vaan oli päinvastoin sitä mieltä, että Saksa ja saksalaiset olivat ansainneet oman tuhonsa. Pettymyksekseen hänen täytyi todeta, että hänen vahvaksi olettamansa arjalainen rotukansa olikin osoittautunut heikoksi.