Vipeillä vauraaksi

Björn Wahlroosin mielestä 80% ihmisistä on ainakin taloudellisessa mielessä idiootteja. Hänen mukaansa finanssisektori on tunneli, joka ottaa rahaa idiooteilta ihmisille, jotka ovat parempia sitä käsittelemään. Tästä hyötyvät hänen mukaansa kaikki. Toivottavasti hän olisi oikeassa. Minusta kyllä tuntuu, että hyödyt ja voitot sittenkin menevät aika pienelle joukolle ihmisiä.

Muut ovat kritisoineet suomalaisia tyhmiksi rahan suhteen. Suomalaiset pitävät rahojaan nollakorkoisilla säästötileillään, joista mahdollisesti maksavat pankille vielä palvelumaksuja. Olisi järkevämpää sijoittaa rahat hyvätuottoisiin kohteisiin. No, luulenpa, että näillä puhuvilla päillä ei juuri kokemusta köyhyydestä ole. Monilla suomalaisilla ei kyllä ole säästötilejäkään: laskujen jälkeen rahaa ei jää sen enempää sijoituksiin kuin säästöihinkään. Jos tilillä sitten on vähän rahaa, se on vararahasto sitä varten, kun pesukone seuraavan kerran hajoaa. Sitä ei kannata sijoittaa tai edes hajasijoittaa, koska pyykit jäävät silloin pesemättä. 

Aiemmassa postauksessani kirjoitin ammattiköyhistä. Näin jälkikäteen ajatellen saatoin olla vähän epäoikeudenmukainen. En muistanut mainita, että kun rahasta on pulaa, ihminen ei välttämättä jaksa yrittääkään ratkaista ongelmiaan pyrkimällä vahvistamaan talouttaan. Köyhyys johtaa usein täydelliseen lamautumiseen, mistä sitten ehkä on seurauksena se identiteetti köyhänä. 

Monet ovat tyytymättömiä talouteensa, jotkut ihan syystäkin. Jos reaalisia mahdollisuuksia taloudellisen tilan parantamiseen ei ole, ihminen alkaa unelmoida. Minun sukupolveni panostaa lottoon ja hedelmäpeleihin. Todennäköisyys voittaa yhdellä lottorivillä on 0,0000054 prosenttia. Voitonmahdollisuudet ovat siis aika olemattomat, joten meillä on kokemusta viikoittain toistuvasta pettymyksestä. Nykyään some on täynnä hyviä neuvoja muistakin mahdollisuuksista ansaita rahaa ja rikastua. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, varsinkin jos neuvot toimivat. Kaikilla ne eivät kuitenkaan toimi, mutta unelma rikkaudesta jää elämään, kun sitä kaikkialta toitotetaan. 

Netissä on paljon itseään esille tuovia menestyjiä. Pahimmassa tapauksessa nuori ihminen pyrkii saavuttamaan nykyisin vaadittavaa elintasoa pelaamalla uhkapelejä tai lainaamalla rahaa. Mielikuvaamme pelaamisesta yritetään vaikuttaa esittämällä pelaajat menestyvinä yksinäisinä susina, jotka oman älykkyytensä ja taitavuutensa ansiosta pääsevät suurille voitoille. Vähemmälle huomiolle jää, että pelaaja voi myös olla suurissa taloudellisissa vaikeuksissa kamppaileva peliriippuvainen. Itse asiassa useimpien on pakko hävitä, muutenhan kukaan ei voisi voittaakaan. 

Minusta on myös vastenmielistä törmätä joka puolella vippifirmojen mainoksiin, joissa luvataan ratkaista ongelmat yhdellä uudella lainalla. Toivoisin, että ihmiset ennen lainan ottoa lukisivat myös, mitä koroista sanotaan. Jos lainaa todella tarvitsee, ne pikavippifirmojen mollaamat pankit ovat sittenkin turvallisempi vaihtoehto.

Ammattirikkaat

Noin vuosi sitten amerikkalainen palkittu kirjailija Paul Auster oli Helsingissä Akateemisessa kirjakaupassa Sauli Niinistön haastattelussa. Häneltä kysyttiin amerikkalaisen unelman toteutumisesta.  Auster huokaisi ja vastasi, että aina joskus joku saavuttaa unelmansa Amerikassakin. Myös ihminen, jolla ei syntyperänsä tai muun perusteella näyttäisi olevan paljonkaan mahdollisuuksia, saattaa kaikesta huolimatta menestyä elämässään. Tämä on kuitenkin poikkeus, ei sääntö. Suurin osa meistä on melko riippuvaisia tekijöistä, joihin emme itse voi vaikuttaa. Siksi tarvitaan yhteiskuntaa, joka huolehtii kaikista jäsenistään. 

Kansalaisjärjestö Oxfamin selvityksen mukaan maailman 85 rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin köyhimmät 3,5 miljardia ihmistä yhteensä. Rikkauksien kasaantuminen pienelle joukolle ihmisiä jatkuu lähes kaikkialla maailmassa, Suomi mukaan lukien. Seitsemällä varakkaimmalla suomalaisella on omaisuutta yhtä paljon kuin vähävaraisimmilla 1,85 miljoonalla kansalaisella yhteensä (Seura 4.1.2018). Ihmeellistä kyllä, taloudellinen kateus kohdistuu nykyään pääasiassa toisiin köyhiin. Rikkaita ei juurikaan kadehdita, pikemminkin ehkä ihaillaan. Hehän ovat omalla työllään ja taidoillaan keränneet omaisuutensa. Kuvitelma amerikkalaisesta unelmasta on rantautunut Suomeenkin.

Suomen hallituspuolueet puhuvat mielellään tuloveron alennuksesta, vaikka käytännössä useimpien palkansaajien verotus säilyi tänä vuonna ennallaan. Halu alentaa tuloverotusta ja lieventää progressiota on kuitenkin ilmeinen. Progression kiristäminen vastaavasti yläpäästä ei näytä saavan kannatusta. Hyvätuloisia on vähän, eikä heidän lisäverottamisensa toisi valtiolle merkittävää tulonlisäystä. Työntekoa halutaan sitä paitsi kannustaa. Verotus halutaan mieluummin siirtää kulutukseen. Kulutuksen verotus on kuitenkin siinä mielessä epäoikeudenmukaista, että se on eräänlainen tasaveron muoto, joka on kaikille sama tuloista riippumatta. 

Pelkällä kateudella ei tietysti saavuteta paljoakaan. Jos menoja kuitenkin koko ajan pitää leikata, herää kysymys, onko mitään mahdollisuutta lisätä valtion tuloja. Varallisuus ei ole pelkästään ihmisen oman toiminnan ansiota. Monet perivät varallisuutensa, jonka he sitten sijoittavat. Rahaa siirtelemällä tehdään lisää rahaa, ilman että se käsittääkseni vastaa mitään konkreettista arvoa. Varallisuusverosta on luovuttu, ja nyt monet kansalaiset haluavat poistaa perintöveron. Osinkojen verotus on jokseenkin alhainen, ja osa osingoista on täysin verovapaita. 

Rikkauksien verottamista ei haluta kiristää siitäkään syystä, että epäillään, että se vain lisäisi veropakolaisuutta. Tämäpä on juuri se keskeinen asia. Maailma tarvitsee yhteisiä pelisääntöjä. EU ja muut ylikansalliset organisaatiot eivät ole vain kansallisia etuja rajoittavia byrokraattisia toimijoita, vaan parhaimmassa tapauksessa ne ovat yhteistyöelimiä, joita tarvitaan talouden ja turvallisuuden parantamiseen.

Monille teistä yhdysvaltalaisen filosofin John Rawlsin käsite ’tietämättömyyden verho’ on varmaankin tuttu. Rawlshan tarkoitti tällä hypoteettista tilannetta, jossa joukko henkilöitä, jotka eivät tiedä tulevaa asemaansa maailmassa, pohtivat sitä, minkälainen olisi oikeudenmukainen yhteiskunta. Koska he eivät tiedä omaa syntyperäänsä, heidän kannattaa panostaa maailmaan, joka olisi mahdollisimman oikeudenmukainen kaikille. He päätyvät siihen, että jokaiselle pitäisi taata niin suuri vapaus kuin mahdollista, ilman että hän tulee sillä rajoittaneeksi muiden vapauksia. Yhteiskunnalliset ja taloudelliset olot olisi järjestettävä niin, että ne olisivat edullisia myös heikompiosaisille. Eriarvoisuus olisi hyväksyttävää vain, jos kaikilla olisi periaatteessa samat mahdollisuudet kaikkiin asemiin. 

Rawlsin teoria on helppo sivuuttaa vetoamalla siihen, että emme koskaan ole siinä asemassa, että olisimme tietämättömiä syntyperästämme. Miksi ihmeessä hyvin menestyvän kannattaisi ruveta pohdiskelemaan oikeudenmukaisuusperiaatteita? Joitakin rikkaita asia ilmeisesti kuitenkin vaivaa, koska he saattavat antaa suuriakin summia hyväntekeväisyyteen.

Hankin Paul Austerin kehutun kirjan 4321 joulun jälkeen. Olen päässyt sivulle 402, itse asiassa pääsin tähän jo tammikuussa, jolloin keskeytin lukemisen. Keskeyttämisen syy ei tässä tapauksessa ollut huono kirja, vaan pikemminkin huono lukija. Oli vähän työlästä keskittyä neljän rinnakkaisen Fergusonin elämään. Auster siis kirjoittaa ”samasta” henkilöstä neljä eri elämäntarinaa. Olen kuitenkin päättänyt jonakin päivänä jatkaa lukemistani ja uskon, että vasta luettuani tämän 1070-sivuisen romaanin loppuun osaan todella arvostaa sen hienoutta. Jo tässä vaiheessa luulen kyllä ymmärtäväni hyvin Austerin sanoman. Sattumat – joskus pienetkin sellaiset – voivat määrätä koko elämämme kulkua.

Ammattiköyhät

Lähdin torstaiaamuna lääkäriin kello kahdeksan bussilla. Mennessäni huomasin metroaseman kupeessa sijaitsevan leipäjonon kiemurtelevan käärmeen tavoin pitkin rakennuksen seiniä ja pihaa. Alku- ja loppupäätä oli vaikea havaita. Palasin kahdentoista maissa. Paikalla oli edelleen samanmuotoinen ja -pituinen jono. En tiedä, kuinka kauan leipää oli tarjolla, mutta jonoa olisi varmasti riittänyt vaikka koko vuorokaudeksi.

Seurakunnat haluaisivat leipäjonoista eroon, ei kokonaan, mutta pääpainoa haluttaisiin siirtää yhteiseen ateriointiin, joka vastaisi myös muihin ongelmiin kuten yksinäisyyteen. 90-luvun laman aikana aloitetusta leipäjonotoiminnasta on kasvanut merkittävä osa yhteiskunnan arkipäivää. Jonot ovat vain kasvaneet, vaikka alkuperäinen lama jo meni, ja se toinen finanssikriisin aiheuttamakin näyttäisi vähän helpottavan. Palkansaajien tulot ovat kehittymässä suotuisasti, mutta valitettavasti samaa ei voi sanoa eläkeläisistä ja työttömistä.

On esitetty epäilyjä siitä, että kaikki leipäjonossa seisovat eivät välttämättä olisi avun tarpeessa. Jonojen pitäjätkin ovat harkinneet jonkinlaista asiakkaiden rekisteröintiä. Tässä ei olisi kyse mistään köyhien rekisteristä, vaan on ajateltu jotakin kevyempää ja ihmisystävällisempää versiota. Trokareita ja kohtuullisen toimeentulon omaavia, mutta säästeliäitä, ihmisiä ei jonoihin haluttaisi. 

Olen nyt yrittänyt taiteilla pienellä työeläkkeellä vasta vajaan vuoden. Taloudellinen tulevaisuuteni ei näytä turvatulta, pikemminkin päinvastoin. Saattaa siis hyvinkin olla, että jonain päivänä löydän myös itseni ruokakassijonosta. Siitä huolimatta uskallan sanoa, että minustakin tuntuu – siis tuntuu, faktatietoa minulla ei tällä kertaa ole – siltä, että jotkut ihmiset ovat ammattiköyhiä ja että heille köyhyys on samalla tärkeä osa identiteettiä. Toivon hartaasti, että en tule loukanneeksi ketään. Se ei ole tarkoitukseni. Tarkoitan vain, että vaikka absoluuttista köyhyyttä on, pienituloinenkin voi joskus vielä vähän liioitella köyhyyttään. Omaa rahattomuutta peilataan toisiin, joiden oletetaan saavan enemmän yhteiskunnalta tukea. Ennen nämä kadehditut ”parempiosaiset” köyhät olivat sosiaalipummeja; nyt he ovat turvapaikanhakijoita tai maahanmuuttajia. 

Se, olivatpa kaikki leipäjonolaiset avun tarpeessa tai eivät, ei juurikaan maailmaa kaada, ainakin jos leipää riittää kaikille. Elintarvikkeethan ovat lahjoitustavaraa, ja ne menisivät muussa tapauksessa kaatopaikalle. Kokonaan toinen asia ovat yhteiskunnan – käytännössä Kelan – myöntämät tuet. Tukiviidakko on aikamoinen, ja siitä on vaikea saada kokonaiskuvaa. Tukimuotoja on kuitenkin karsittu viime aikoina, ja tukien saamiselle on aika selväpiirteiset rajat, joiden oikeudenmukaisuudesta voi tietysti aina keskustella. Asumistuki lienee se, joka aiheuttaa eniten ongelmia. Sehän näyttää selvästi vaikuttavan asumiskustannusten ja vuokratason kohoamiseen. Tuki siis viime kädessä suosii niitä, jotka tukea eivät tarvitsisi. 

Meillä on kaikilla sisäänrakennettu käsitys oikeudenmukaisuudesta. Usein epäilyt epäoikeudenmukaisesta kohtelusta koskevat meitä itseämme, ja tyydymme hakemaan syyllisiä sieltä, missä niitä helpoimmin on löydettävissä. Sosiaalituet käsitetään yhdeksi yhtenäiseksi köntiksi, josta viranomaiset heittelevät muruja meille tai muille. Omasta mielestämme olemme oikeutettuja näihin rahoihin. Jos joku saa enemmän, se tarkoittaa sitä, että minä saan vähemmän. Kela on tehnyt työtä selittääkseen kansalaisille tukien myöntämisperusteita. Muistan jostain lukeneeni myös asiallisen selvityksen maahanmuuttajien tuista. Selvitys ei antanut aihetta huoleen.