Ammattiköyhät

Lähdin torstaiaamuna lääkäriin kello kahdeksan bussilla. Mennessäni huomasin metroaseman kupeessa sijaitsevan leipäjonon kiemurtelevan käärmeen tavoin pitkin rakennuksen seiniä ja pihaa. Alku- ja loppupäätä oli vaikea havaita. Palasin kahdentoista maissa. Paikalla oli edelleen samanmuotoinen ja -pituinen jono. En tiedä, kuinka kauan leipää oli tarjolla, mutta jonoa olisi varmasti riittänyt vaikka koko vuorokaudeksi.

Seurakunnat haluaisivat leipäjonoista eroon, ei kokonaan, mutta pääpainoa haluttaisiin siirtää yhteiseen ateriointiin, joka vastaisi myös muihin ongelmiin kuten yksinäisyyteen. 90-luvun laman aikana aloitetusta leipäjonotoiminnasta on kasvanut merkittävä osa yhteiskunnan arkipäivää. Jonot ovat vain kasvaneet, vaikka alkuperäinen lama jo meni, ja se toinen finanssikriisin aiheuttamakin näyttäisi vähän helpottavan. Palkansaajien tulot ovat kehittymässä suotuisasti, mutta valitettavasti samaa ei voi sanoa eläkeläisistä ja työttömistä.

On esitetty epäilyjä siitä, että kaikki leipäjonossa seisovat eivät välttämättä olisi avun tarpeessa. Jonojen pitäjätkin ovat harkinneet jonkinlaista asiakkaiden rekisteröintiä. Tässä ei olisi kyse mistään köyhien rekisteristä, vaan on ajateltu jotakin kevyempää ja ihmisystävällisempää versiota. Trokareita ja kohtuullisen toimeentulon omaavia, mutta säästeliäitä, ihmisiä ei jonoihin haluttaisi. 

Olen nyt yrittänyt taiteilla pienellä työeläkkeellä vasta vajaan vuoden. Taloudellinen tulevaisuuteni ei näytä turvatulta, pikemminkin päinvastoin. Saattaa siis hyvinkin olla, että jonain päivänä löydän myös itseni ruokakassijonosta. Siitä huolimatta uskallan sanoa, että minustakin tuntuu – siis tuntuu, faktatietoa minulla ei tällä kertaa ole – siltä, että jotkut ihmiset ovat ammattiköyhiä ja että heille köyhyys on samalla tärkeä osa identiteettiä. Toivon hartaasti, että en tule loukanneeksi ketään. Se ei ole tarkoitukseni. Tarkoitan vain, että vaikka absoluuttista köyhyyttä on, pienituloinenkin voi joskus vielä vähän liioitella köyhyyttään. Omaa rahattomuutta peilataan toisiin, joiden oletetaan saavan enemmän yhteiskunnalta tukea. Ennen nämä kadehditut ”parempiosaiset” köyhät olivat sosiaalipummeja; nyt he ovat turvapaikanhakijoita tai maahanmuuttajia. 

Se, olivatpa kaikki leipäjonolaiset avun tarpeessa tai eivät, ei juurikaan maailmaa kaada, ainakin jos leipää riittää kaikille. Elintarvikkeethan ovat lahjoitustavaraa, ja ne menisivät muussa tapauksessa kaatopaikalle. Kokonaan toinen asia ovat yhteiskunnan – käytännössä Kelan – myöntämät tuet. Tukiviidakko on aikamoinen, ja siitä on vaikea saada kokonaiskuvaa. Tukimuotoja on kuitenkin karsittu viime aikoina, ja tukien saamiselle on aika selväpiirteiset rajat, joiden oikeudenmukaisuudesta voi tietysti aina keskustella. Asumistuki lienee se, joka aiheuttaa eniten ongelmia. Sehän näyttää selvästi vaikuttavan asumiskustannusten ja vuokratason kohoamiseen. Tuki siis viime kädessä suosii niitä, jotka tukea eivät tarvitsisi. 

Meillä on kaikilla sisäänrakennettu käsitys oikeudenmukaisuudesta. Usein epäilyt epäoikeudenmukaisesta kohtelusta koskevat meitä itseämme, ja tyydymme hakemaan syyllisiä sieltä, missä niitä helpoimmin on löydettävissä. Sosiaalituet käsitetään yhdeksi yhtenäiseksi köntiksi, josta viranomaiset heittelevät muruja meille tai muille. Omasta mielestämme olemme oikeutettuja näihin rahoihin. Jos joku saa enemmän, se tarkoittaa sitä, että minä saan vähemmän. Kela on tehnyt työtä selittääkseen kansalaisille tukien myöntämisperusteita. Muistan jostain lukeneeni myös asiallisen selvityksen maahanmuuttajien tuista. Selvitys ei antanut aihetta huoleen.