Olen Bob
Dylan-fani, vaikka en tiedä miksi. En ole koskaan oikein jaksanut syventyä
hänen teksteihinsä. Melodioista iskevät vain ne kaikkein suosituimmat hitit 60-
ja 70-luvuilta. Miehen lauluäänestä nyt ei kannata puhuakaan. Sähköistyksen
jälkeen sanoista saa yhä vähemmän selvää. Olen ollut kaksi kertaa hänen
konsertissaan, kerran 1990- ja kerran 2000-luvulla. Kummallakaan kerralla en vahvistimien
aiheuttamalta meteliltä voinut erottaa oikeastaan mitään, paitsi ehkä juuri ja
juuri suosikkikappaleen kertosäkeen ”like a rolling stone”. Koko
Dylan-fanittamiseni taitaa olla pelkkää nostalgiaa.
David Daltonin
kirja Who Is That Man? (2012) on ruotsinnoksessaan (kääntänyt Christian Ekvall,
Ica Bokförlag 2013) saanut osuvamman nimen: ”Det är inte mig Ni söker” (Ette te
minua etsi). Kirjassa kerrotaan reissumies Dylanin musiikista, runoudesta,
matkoista, keikoista, rakastetuista, perheestä ja ystävistä, mutta ennen
kaikkea Zimmerman-Dylanin oman musiikillisen ja henkilökohtaisen identiteetin
etsimisestä, hänen kameleonttimaisista muodonmuutoksistaan sekä Dylania
seuraavista journalistien ja ihailijoiden joukoista, jotka haluavat tietää,
kuka Bob Dylan oikein on. Dylan johtaa kyselijöitä harhaan, piiloutuu,
naamioituu, keksii tarinoita ja antaa vältteleviä tai arvoituksellisia
vastauksia. Ehkä onkin turhaa kysyä 77 vuotta sitten Robert Zimmermanina syntyneeltä mieheltä,
kuka Bob Dylan on. Ehkä hänellä ei ole siihen vastausta.
Olipa Dylan
kuka hyvänsä (tai pelkkä konstruktio), Bob Dylanin esittäjän leimaa-antavimmat
ominaisuudet ovat jatkuva, vuosikymmenestä toiseen kestänyt musiikin ja
runouden tutkiminen ja tekeminen, innostus, kokeilu ja valmius muutokseen. Mies haluaa vain
kiertää ja esiintyä, soittaa ja laulaa, vaikka ei oikeastaan ole kovinkaan
ihmisrakas. Dylan ei todellakaan ole mikään mediaihminen. Tuskin kukaan
uskoikaan tosissaan, että Dylan olisi toissavuonna saapunut noutamaan
Nobel-palkintonsa. Hyvä sentään, että rahat kelpasivat.
Dylania
tituleerattiin protestilaulajaksi 60-luvulla. Noita aikoja hän ei enää välitä
muistella. Ei hän myöskään halua muistella huume-Dylania tai Jeesus-Dylania.
Hän ei ylipäätään halua muistella. Bob Dylan ei myöskään halua avata runoutensa
saloja eikä selitellä kirjoittamaansa. Tulkinnan hän jättää lukijalle ja
kuulijalle. Ehkäpä juuri siksi on helppo fanittaa Dylania.
Dylan ennusti
ilkikurisesti jo uransa alkuaikoina, että pitkällä tulevaisuudessakin,
kymmenien vuosien päästä, ihmiset yrittävät epätoivoisesti tulkita hänen
runojaan. Hän ei olisi voinut osua oikeampaan. Me fanit emme ehkä sittenkään
ole etsimässä Bob Dylania, vaan pikemminkin merkitystä, tai edes jälkeä siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti