keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Dylania etsimässä


Olen Bob Dylan-fani, vaikka en tiedä miksi. En ole koskaan oikein jaksanut syventyä hänen teksteihinsä. Melodioista iskevät vain ne kaikkein suosituimmat hitit 60- ja 70-luvuilta. Miehen lauluäänestä nyt ei kannata puhuakaan. Sähköistyksen jälkeen sanoista saa yhä vähemmän selvää. Olen ollut kaksi kertaa hänen konsertissaan, kerran 1990- ja kerran 2000-luvulla. Kummallakaan kerralla en vahvistimien aiheuttamalta meteliltä voinut erottaa oikeastaan mitään, paitsi ehkä juuri ja juuri suosikkikappaleen kertosäkeen ”like a rolling stone”. Koko Dylan-fanittamiseni taitaa olla pelkkää nostalgiaa.


David Daltonin kirja Who Is That Man? (2012) on ruotsinnoksessaan (kääntänyt Christian Ekvall, Ica Bokförlag 2013) saanut osuvamman nimen: ”Det är inte mig Ni söker” (Ette te minua etsi). Kirjassa kerrotaan reissumies Dylanin musiikista, runoudesta, matkoista, keikoista, rakastetuista, perheestä ja ystävistä, mutta ennen kaikkea Zimmerman-Dylanin oman musiikillisen ja henkilökohtaisen identiteetin etsimisestä, hänen kameleonttimaisista muodonmuutoksistaan sekä Dylania seuraavista journalistien ja ihailijoiden joukoista, jotka haluavat tietää, kuka Bob Dylan oikein on. Dylan johtaa kyselijöitä harhaan, piiloutuu, naamioituu, keksii tarinoita ja antaa vältteleviä tai arvoituksellisia vastauksia. Ehkä onkin turhaa kysyä 77 vuotta sitten Robert Zimmermanina syntyneeltä mieheltä, kuka Bob Dylan on. Ehkä hänellä ei ole siihen vastausta. 


Olipa Dylan kuka hyvänsä (tai pelkkä konstruktio), Bob Dylanin esittäjän leimaa-antavimmat ominaisuudet ovat jatkuva, vuosikymmenestä toiseen kestänyt musiikin ja runouden tutkiminen ja tekeminen, innostus, kokeilu ja valmius muutokseen. Mies haluaa vain kiertää ja esiintyä, soittaa ja laulaa, vaikka ei oikeastaan ole kovinkaan ihmisrakas. Dylan ei todellakaan ole mikään mediaihminen. Tuskin kukaan uskoikaan tosissaan, että Dylan olisi toissavuonna saapunut noutamaan Nobel-palkintonsa. Hyvä sentään, että rahat kelpasivat. 


Dylania tituleerattiin protestilaulajaksi 60-luvulla. Noita aikoja hän ei enää välitä muistella. Ei hän myöskään halua muistella huume-Dylania tai Jeesus-Dylania. Hän ei ylipäätään halua muistella. Bob Dylan ei myöskään halua avata runoutensa saloja eikä selitellä kirjoittamaansa. Tulkinnan hän jättää lukijalle ja kuulijalle. Ehkäpä juuri siksi on helppo fanittaa Dylania.


Dylan ennusti ilkikurisesti jo uransa alkuaikoina, että pitkällä tulevaisuudessakin, kymmenien vuosien päästä, ihmiset yrittävät epätoivoisesti tulkita hänen runojaan. Hän ei olisi voinut osua oikeampaan. Me fanit emme ehkä sittenkään ole etsimässä Bob Dylania, vaan pikemminkin merkitystä, tai edes jälkeä siitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti