Yliopistoista ammattikouluiksi

Vain osa yliopistokoulutuksesta johtaa suoraan ammattiin. Ennen katsottiinkin, että yliopiston tehtävä oli kehittää ajattelua, sivistää ja antaa nuorisolle akateemiset eväät henkiseen kasvuun. Ei enää. Itse koin suuren muutoksen alkaneen 2010, jolloin yliopistot erotettiin valtiosta. Osa rahasta tulee edelleenkin valtiolta, mutta sen ohella rehtorit ja muu hallinto pantiin hakemaan yliopistolleen rahoitusta yksityiseltä sektorilta. Rahoituksen hankkiminen ei varmasti ole ihan helppoa, ja suuri osa siitä ajasta, joka aiemmin meni varsinaiseen yliopistotyöhön, on nyt siitä pois. 

Rahasta ja sen puutteesta onkin tullut merkittävä yliopistoa hallitseva keskustelunaihe. Opiskelijat, joita jossain vaiheessa alettiin kutsua asiakkaiksi, tulee saada mahdollisimman nopeasti ulos liikkeestä, siis opintoputkesta. Lyhempi opiskeluaika tuottaa selvää rahaa: yliopisto saa korvauksen jokaisesta suoritetusta tutkinnosta, ja opiskelijat pääsevät nopeammin työelämään ja veroja maksamaan.

Valtio ja osa yliopistoväestä on jo pitkään ollut huolestunut liian kauan yliopistolla viihtyvistä opiskelijoista. Yliopisto tukee opiskelijoiden valmistumista helpottamalla tutkintovaatimuksia. Gradu saa nykyään olla ohuempi ja väitöskirja koostua yksittäisistä artikkeleista. Yksinäistä puurtamista ja kirjojen lukemista on vähennetty. Vielä jokin aika sitten ihmettelin, kun kuulin erään opiskelijan pitävän yliopiston huonona puolena sitä, että siellä joutuu lukemaan kirjoja. Nyt pölyttyneitä paperikirjoja kulutetaankin huomattavasti vähemmän. Digitalisointi on helpottanut opiskelua, ja se tulee sitä paitsi halvemmaksi myös yliopistoille.

Myös hallintohenkilökunnan supistaminen on tuonut paljon säästöä. Tutkimus- ja opetushenkilökunnan lisääntyneet tietokoneaskartelut ovatkin vähentäneet myös heidän varsinaiseen työhön käytettävissä olevaa aikaansa. Toisaalta, kun oppiminen tapahtuu jo nyt suurelta osin verkossa, ehkä digiopiskelu on tulevaisuudessa ainoa tarjolla oleva palvelu. Myös opetus- tai tutkimusrobotteihin siirtyminen sujuu varmasti joustavasti. Vain joskus satunnaisesti yliopiston käytäville eksynyt opiskelija voi kaivata inhimillistä kontaktia ja apua. Siis siihen saakka, kun fyysisiä tiloja vielä on.

Helsingin yliopistossa on 2000-luvulla tehty kaksi suurta tutkinnonuudistusta. Miksi, sitä moni yliopistolainenkin kyselee. Ainakin yksi hyöty niistä on: ne ovat keino puhdistaa kortistot liian kauan yliopistolla viihtyneistä opiskelijoista. Uudistuksia on muutenkin tullut aika nopeaan tahtiin: systeemit vaihtuvat lähes samaa vauhtia kuin kuvat tietokoneen ruudulla. Yliopistoissa työskentelevät ja opiskelevat saavat usein tiedon näistä digitaalisesti: tämä uudistus tulee nyt, oletko valmis? Uudistuksen toteuttajilta ja käyttäjiltä ei juuri kysellä. Kai se niin on, että vierivä kivi ei sammaloidu. Ja että kehittäjillä pitää olla jotakin kehitettävää. 

Ongelmista huolimatta yliopistolaitos on kyennyt näyttämään, että se voi onnistua melko hyvin valtion sille antamassa perustehtävässä, siis rahan säästämisessä. Valtion tarkastusviraston tuore raportti osoittaa, että yliopistot ovat hyvin vakavaraisia. Oppiminen ei onneksi ole tämän päivän puheenaihe. Yliopisto kouluttaa nuoria työelämään, niin kuin ammattikoulukin tekee. Työelämän oletetut vaatimukset määrittelevät sen, mitä yliopistossa pitää opettaa. Kukaan ei tietysti voi tietää, minkälainen työelämä nuoria tulevaisuudessa odottaa.