Autoritaarisuus

Vanha sivistyssanakirjani määrittelee sanan ’autoritaarinen’ johtajavaltaisuuteen perustavaksi. Theodor Adorno ja hänen kollegansa tekivät uraauurtavaa työtä kirjoittaessaan toisen maailmansodan jälkeen autoritaarisesta persoonallisuustyypistä. Tälle ihmistyypille on ominaista mm. konformistisuus (ryhmän mielipiteeseen tai käyttäytymiseen sopeutuminen), auktoriteettiuskollisuus, jäykkyys ja ylimielisyys alempina pidettyjä kohtaan. Adornon työtä on sekä arvostettu että arvosteltu. Yksi arvostelun syy on se, että autoritaarista persoonallisuutta kuvattiin aluksi vain äärioikeistoon liittyväksi ominaisuudeksi. Kun ottaa huomioon teorian synnyn ajankohdan, viittaukset äärioikeistoon ovat ymmärrettäviä. 

Kansan Uutiset julkaisi 26.7. artikkelin otsikolla ”Naisvihalla usein avainrooli äärioikeiston ideologiassa”. Artikkelissa tarkastellaan tuoretta tutkimustulosta, jonka mukaan misogynia ja äärioikeistolainen retoriikka esiintyvät usein yhdessä. Artikkeli antaa ymmärtää, että erityisesti äärioikeistolaiset (miehet) suhtautuvat vihamielisesti naisiin ja feminismiin. Rasismi ja naisviha kumpuavat artikkelin mukaan samasta lähteestä. Näin saattaa ollakin, ja tämä lähde on tarkemmin sanottuna autoritaarisuus. En muista kuulleeni tutkimuksista, jotka yhdistäisivät äärivasemmistolaisen retoriikan ja naisvihan. Ideologioiden esille pano ja käytäntö ovat kuitenkin eri asia. Naisia on sorrettu kaikenlaisten ideologioiden ja uskontojen nimissä ja piireissä.

Hierarkkisuus ja autoritaarisuus liittyy myös sosialismiin ja kommunismiin. Kommunismin perusoppeihin kuuluu ajatus proletariaatin diktatuurista. Aikanaan uskottiin, että tämä yhteiskuntaluokka poistaa sorron ja että kehitys jotenkin lopulta johtaa luokattomaan yhteiskuntaan. Näin ei kai koskaan ole missään tapahtunut. Venäjällä ei edes ollut proletariaattia, joka olisi kyennyt vallan ottamaan, vaan valta siirtyi eliitille, joka alun perin koostui muutamista älymystöön kuuluvista henkilöistä. Historia osoitti, miten kohtalokkaita seuraukset olivat. 

Autoritaarinen ihminen ihailee ylempiään ja halveksii alempiaan sen hierarkian mukaan, jonka hän on omaksunut. Tänäkin päivänä autoritaarisuus ilmenee itsevaltiaiden kritiikittömänä ihailuna. Niissäkin maissa, joissa vallitsee demokratia, on autoritaarisia arvoja kannattavia puolueita, ja niillä on monesti laaja kannatus.

Se, joka sokeasti uskoo auktoriteetteihin, ei ole kiinnostunut totuudesta, mikäli se ei vastaa hänen olemassa olevia käsityksiään. Hän luottaa vain omiin auktoriteetteihinsa. Ristiriitaisuudet johtajien puheissa tai edes valheet eivät häntä hätkäytä. Kun Yhdysvaltojen nykyinen presidentti ja hänen tukijoukkonsa jäivät kiinni epätotuuksista, hän alkoi vastataktiikkana itse nimittää kaikkia vähänkin kriittisiä lähteitä valemedioiksi ja niiden uutisia valeuutisiksi. Käytännössä näitä valemedioita ovat lähes kaikki arvostetut valtamediat. Tämä uskomaton taktiikka on purrut hyvin: tapahtuipa sitten mitä tahansa, kannattajat eivät silti usko muita kuin presidenttiään.

Ihmiskunnan historia on näyttänyt, mihin sokea auktoriteettiusko voi johtaa. Siksi minun on vaikea ymmärtää, että ihminen vapaaehtoisesti luopuu omasta vapaudestaan. Kaikkihan me mielellämme otamme vastaan tietoa, joka tukee meidän omaa maailmankuvaamme. On kuitenkin älyllistä laiskuutta ja vastuuttomuutta tieten tahtoen torjua faktoihin perustuva tieto.

Kaikesta teknisestä kehityksestä huolimatta tuntuu siltä, että ihminen ei lajina ole kovinkaan paljon kehittynyt. Nykyään puhutaan paljon syrjäytymisestä ja kansan kahtiajaosta. Aleksis Salusjärvi tutkii Voima-lehden (6/2018) artikkelissaan ”Tyhmyys käy ylitsemme” nuorten miesten lukutaidottomuutta. Pojista 16 % on ns. uuslukutaidottomia: he eivät hallitse kunnolla sisälukutaitoa, eivät tunnista tekstin kaksoismerkityksiä eivätkä myöskään harrasta lukemista. Tällä ei Salusjärven mukaan ole välttämättä mitään tekemistä heikkolahjaisuuden kanssa. Kysymys on yksinkertaisesti motivaation puutteesta. Päättäjät ja koululaitos ovat haastavan ja vaikean tehtävän edessä: miten vakuuttaa nuoret siitä, että he ovat tärkeä osa yhteiskuntaa ja että yhteiskunta on heitä varten.

Minulla ei valitettavasti ole syrjäytymisongelmaan mitään selkeää ja pikaista ratkaisua. Siitä kuitenkin olen vakuuttunut, että kasvatus itsenäiseksi, omilla aivoillaan ajattelevaksi yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi täytyy aloittaa jo hyvin varhain.

Psykopaatit, sosiopaatit, narsistit ja muut luonnehäiriöiset

Onko olemassa absoluuttista hyvyyttä ja pahuutta? Monet meistä varmaan muistavat hyvin amerikkalaisista elokuvista sen sankarin, joka yksin korruptoitunutta massaa vastaan puolusti oikeutta ja lopulta kaikista vastoinkäymisistä huolimatta voitti. Amerikkalaisuuteen kuuluu myös ’pure evil’ -määritelmän käyttö. Meillä pohjoismaissa korostetaan usein sosiaalisen ympäristön merkitystä ihmisen käyttäytymiselle. Pahuudesta puhuminen ei ole poliittisesti korrektia, ja sitä paitsi siihen sisältyy uskonnollisia konnotaatioita. 

Erilaiset persoonallisuushäiriöt tai oikeammin sanottuna niiden nimikkeet ovat olleet viime vuosina kovassa käytössä. Näitä käyttävät ammattilaisten lisäksi myös monet konsultit ja kirjoittajat sekä aivan tavalliset kansalaiset, jotka leimaavat näillä nimikkeillä läheisiään, työtovereitaan tai muita ihmisiä. Joskus näiden nimikkeiden käytön takaa saattaakin löytyä ainakin osatotuus. Joskus taas niitä käyttävät ihmiset kärsivät itse persoonallisuuden häiriöistä, joita he pyrkivät peittelemään toisia leimaamalla.

Psykiatria ja psykologia eivät ole eksakteja tieteitä samassa mielessä kuin vaikka matematiikka ja fysiikka. Ne yhdistelevät persoonallisuuden piirteitä tai oireita ja kokoavat nämä joidenkin nimikkeiden alle. Psykopatia on synnynnäinen ominaisuus, jolle ei juurikaan voi tehdä mitään. Psykopaatti ei tunne mistään tunnontuskia, koska häneltä puuttuu empatiakyky. Patologinen valehtelu kuuluu hänen arkielämäänsä. Psykopaatti osaa peittää hyvin ominaisuutensa, ja hän saattaa olla hyvinkin merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa oleva perheellinen henkilö. Arvioidaan, että väestöstä noin yksi prosentti on psykopaatteja. Toivoa sopii, ettei koskaan joutuisi tämän joka sadannen ihmisen kanssa tekemisiin.

Sosiopatia on taas epävirallinen nimitys, ja sillä viitataan henkilöön, jolla myöskään ei ole ns. omaatuntoa. Sosiopaatiksi kuitenkin pikemminkin kasvetaan kuin synnytään. En tunne arvioita sosiopaattien lukumäärästä, mutta heitä ovat varmaankin ainakin rikolliset, olivat he sitten kaltereiden takana tai eivät. 

Narsisti ihailee itseään ja vaatii ihailua myös muilta. Narsistienkin lukumäärää on mahdoton arvioida, koska kaikilla meillä on myös narsistisia persoonallisuudenpiirteitä.  Enpä minäkään tässä nyt varmaan kirjoittelisi, jos en toivoisi, että joku huomaa minut ja kirjoitukseni. Rajaa tavanomaisen ja sairaalloisen narsismin välille on vaikea vetää. 

Jos sinulla sattuu olemaan kumppani, ystävä tai työtoveri, jolla on tapana saada aina oma tahtonsa läpi, voi kyseessä olla narsisti tai jopa psykopaatti; manipulointi kun kuuluu molempien työkalupakkiin. Saattaa myös olla, että jotkut ihmiset tietoisesti tai tiedostamattaan etsivät tällaisia ihmisiä lähelleen. Ehkäpä tässä on kyse jonkinlaisesta vastavuoroisesta tarpeentyydytyksestä. Usein nämä ihmissuhteet ovat kuitenkin vain yhtä suurta tragediaa, joka ei pääty hyvin. 

Ihmisluonne on kummallinen kimppu perittyjä ja hankittuja ominaisuuksia. Hankalia ja elämää pilaavia ihmisiä on mahdotonta täysin vältellä. Etäisyyttä kannattaa silti pitää. On lohdullista, että 99% ihmiskunnasta kykenee tuntemaan myötätuntoa. Tähän kannattaa panostaa.

Turkan tapaus

Kaksi nuorta teatterintekijää Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen ovat tehneet kolme tuntia kestävän esityksen Turkasta ja hänen perinnöstään. Esitys nähdään Tampereen teatteripäivillä sekä elokuussa Helsingin Korjaamolla. 1980- ja 1990-luvun vaihteessa syntyneillä kirjoittajilla ei ole omakohtaisia kokemuksia Turkasta, mutta he ovat kahden vuoden aikana hyvin tarkkaan perehtyneet kaikkeen saatavilla olevaan aineistoon. Heitä kiinnostaa, miksi Turkka nostettiin jalustalle ja lähes neron asemaan, vaikka hänen pedagoginen vaikutuksensa oppilaisiinsa Teatterikorkeakoulussa ei suinkaan ollut pelkästään positiivinen. 

Oma tietämykseni teatteritaiteesta on niin olematon, että en edes yritä esittää ymmärtäväni siitä mitään. Se, mikä minua tässä tapauksessa kiinnostaa, on Turkka kulttuurisena ilmiönä. Nopean nettiselailun perusteella näyttäisi siltä, että mielipiteet Turkasta ja hänen pedagogiastaan menevät pahasti ristiin. Monille, varsinkin miespuolisille teatterilaisille, Turkan fyysinen teatteri oli käänteentekevä elämänkokemus, joka on vaikuttanut syvälti heidän myöhempään uraansa. Tiedossa on kuitenkin myös, että jotkut Turkan oppilaista kokivat opetuksen todella ahdistavaksi ja jopa jättivät opintonsa kesken.

Itse 80-luvulla eläneenä aikuisena tämä Teatterikorkean ajanjakso vaikutti jotenkin kaoottiselta ja osin myös aggressiiviselta. Julkisuudessa esiintyi joukko vihaisia miehiä, joista osa teki aika erikoisia produktioita. En tiedä, onko vielä tähän päivään mennessä selvinnyt, miksi joukon silloisia nuoria teatterintekijöitä piti heittää ulosteita yleisön päälle. Mikä oli tämän esityksen viesti, ja mitä siitä opittiin?

Hesarin kulttuurisivuilla julkaistua Haarlan ja Lappalaisen haastattelua seurasi Facebookissa muutama yleisökommentti, joissa jotkut miehet (nimien perusteella tehty päätelmä) puolustivat Turkkaa ja arvostelivat kärkkäästi nuorten teatterintekijöiden esiintuomia mielipiteitä. Nämä mielensäpahoittajat olivat jo etukäteen huolissaan siitä, että tässä ollaan taas lynkkaamassa miespuolisia kaiken arvostuksen ansaitsevia tekijöitä. Haarlan ja Lappalaisen produktio sattuukin sopivasti Me Too -kampanjan vanaveteen. Lisäksi kommentoijat epäilivät jo etukäteen, että heidät itsensä tullaan leimaamaan sovinisteiksi. 

Radiossa esitetyssä Haarlan ja Lappalaisen haastattelussa kuultiin myös pätkiä Turkan omasta puheesta 80-luvulta. Vaikka yksittäisen haastattelun, saatikka otteiden, perusteella ei voi pitkälle meneviä päätelmiä tehdä, nämä näytteet olivat aika mielenkiintoisia ajankuvia. Turkka puhui miehen ja naisen välisestä vihamielisestä jännitteestä, joka hänen käsityksensä mukaan on elämän ja taiteen kannalta välttämätöntä. Hän havainnollisti tätä jännitettä liian varhain naimisiin joutuneen miehen tapauksella. Turkan sukupolvellehan olikin tavallista, että naimisiin mentiin, kun tyttö tuli raskaaksi. Miehen elämä näytti menneen pilalle. Tilanteen vaikutuksista naisen elämään Turkka ei sanonut mitään. Houkutteliko tyttö pojan seksiin? Vai oliko pikemminkin niin, että poika oli se painostava osapuoli? Pitikö tytön keskeyttää raskauden takia koulunkäyntinsä ja luopua omista urahaaveistaan? Jäikö hän kotiin hoitamaan lasta ja miestä, joka tuon tuosta syytteli häntä tapahtuneesta?

Turkka puhui myös akkalaumoista. Ehkä tämä on merkki kykenemättömyydestä ymmärtää ihmisiä yksilöinä. Turkka kehotti oppilaitaan tarkkailemaan ihmisiä tai pikemminkin ”tyyppejä”, jotta nämä saisivat aineistoa omiin produktioihinsa. Turkan kyky tunnistaa ”tyyppejä” ja huomata, mitä (muut) ihmiset yrittävät peitellä, herätti ihailua. 

Turkka ei pysty enää kertomaan meille, mitä hän oikein ajoi takaa. Saako jo edesmenneistä ylipäätään sanoa mitään kielteistä? Pieni ajatusleikki paljastaa, että vain murto-osa kuolleista voitaisiin julistaa pyhimyksiksi. Me Toon tyyppiset kampanjat tarttuvat yksittäistapauksiin, koska niiden avulla voi pureutua pohjalla piilevään epäoikeudenmukaisuuteen. Pelkällä abstraktilla tasa-arvopuheella ei päästä tarpeeksi syvälle. Tarkoitus ei ole tuomita ihmisiä – eläviä tai kuolleita -  vaan arvioida heidän toimiaan. Tekijäkin voi olla uhri. 

Onneksi meillä on nyt nuoria sukupolvia, jotka ovat valmiita muutokseen. Kun tarkkailen nuoria pareja omassa lähipiirissäni, 80-luvun kaiut ja jännitteet tuntuvat jo kovin etäisiltä.