Turkan tapaus

Kaksi nuorta teatterintekijää Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen ovat tehneet kolme tuntia kestävän esityksen Turkasta ja hänen perinnöstään. Esitys nähdään Tampereen teatteripäivillä sekä elokuussa Helsingin Korjaamolla. 1980- ja 1990-luvun vaihteessa syntyneillä kirjoittajilla ei ole omakohtaisia kokemuksia Turkasta, mutta he ovat kahden vuoden aikana hyvin tarkkaan perehtyneet kaikkeen saatavilla olevaan aineistoon. Heitä kiinnostaa, miksi Turkka nostettiin jalustalle ja lähes neron asemaan, vaikka hänen pedagoginen vaikutuksensa oppilaisiinsa Teatterikorkeakoulussa ei suinkaan ollut pelkästään positiivinen. 

Oma tietämykseni teatteritaiteesta on niin olematon, että en edes yritä esittää ymmärtäväni siitä mitään. Se, mikä minua tässä tapauksessa kiinnostaa, on Turkka kulttuurisena ilmiönä. Nopean nettiselailun perusteella näyttäisi siltä, että mielipiteet Turkasta ja hänen pedagogiastaan menevät pahasti ristiin. Monille, varsinkin miespuolisille teatterilaisille, Turkan fyysinen teatteri oli käänteentekevä elämänkokemus, joka on vaikuttanut syvälti heidän myöhempään uraansa. Tiedossa on kuitenkin myös, että jotkut Turkan oppilaista kokivat opetuksen todella ahdistavaksi ja jopa jättivät opintonsa kesken.

Itse 80-luvulla eläneenä aikuisena tämä Teatterikorkean ajanjakso vaikutti jotenkin kaoottiselta ja osin myös aggressiiviselta. Julkisuudessa esiintyi joukko vihaisia miehiä, joista osa teki aika erikoisia produktioita. En tiedä, onko vielä tähän päivään mennessä selvinnyt, miksi joukon silloisia nuoria teatterintekijöitä piti heittää ulosteita yleisön päälle. Mikä oli tämän esityksen viesti, ja mitä siitä opittiin?

Hesarin kulttuurisivuilla julkaistua Haarlan ja Lappalaisen haastattelua seurasi Facebookissa muutama yleisökommentti, joissa jotkut miehet (nimien perusteella tehty päätelmä) puolustivat Turkkaa ja arvostelivat kärkkäästi nuorten teatterintekijöiden esiintuomia mielipiteitä. Nämä mielensäpahoittajat olivat jo etukäteen huolissaan siitä, että tässä ollaan taas lynkkaamassa miespuolisia kaiken arvostuksen ansaitsevia tekijöitä. Haarlan ja Lappalaisen produktio sattuukin sopivasti Me Too -kampanjan vanaveteen. Lisäksi kommentoijat epäilivät jo etukäteen, että heidät itsensä tullaan leimaamaan sovinisteiksi. 

Radiossa esitetyssä Haarlan ja Lappalaisen haastattelussa kuultiin myös pätkiä Turkan omasta puheesta 80-luvulta. Vaikka yksittäisen haastattelun, saatikka otteiden, perusteella ei voi pitkälle meneviä päätelmiä tehdä, nämä näytteet olivat aika mielenkiintoisia ajankuvia. Turkka puhui miehen ja naisen välisestä vihamielisestä jännitteestä, joka hänen käsityksensä mukaan on elämän ja taiteen kannalta välttämätöntä. Hän havainnollisti tätä jännitettä liian varhain naimisiin joutuneen miehen tapauksella. Turkan sukupolvellehan olikin tavallista, että naimisiin mentiin, kun tyttö tuli raskaaksi. Miehen elämä näytti menneen pilalle. Tilanteen vaikutuksista naisen elämään Turkka ei sanonut mitään. Houkutteliko tyttö pojan seksiin? Vai oliko pikemminkin niin, että poika oli se painostava osapuoli? Pitikö tytön keskeyttää raskauden takia koulunkäyntinsä ja luopua omista urahaaveistaan? Jäikö hän kotiin hoitamaan lasta ja miestä, joka tuon tuosta syytteli häntä tapahtuneesta?

Turkka puhui myös akkalaumoista. Ehkä tämä on merkki kykenemättömyydestä ymmärtää ihmisiä yksilöinä. Turkka kehotti oppilaitaan tarkkailemaan ihmisiä tai pikemminkin ”tyyppejä”, jotta nämä saisivat aineistoa omiin produktioihinsa. Turkan kyky tunnistaa ”tyyppejä” ja huomata, mitä (muut) ihmiset yrittävät peitellä, herätti ihailua. 

Turkka ei pysty enää kertomaan meille, mitä hän oikein ajoi takaa. Saako jo edesmenneistä ylipäätään sanoa mitään kielteistä? Pieni ajatusleikki paljastaa, että vain murto-osa kuolleista voitaisiin julistaa pyhimyksiksi. Me Toon tyyppiset kampanjat tarttuvat yksittäistapauksiin, koska niiden avulla voi pureutua pohjalla piilevään epäoikeudenmukaisuuteen. Pelkällä abstraktilla tasa-arvopuheella ei päästä tarpeeksi syvälle. Tarkoitus ei ole tuomita ihmisiä – eläviä tai kuolleita -  vaan arvioida heidän toimiaan. Tekijäkin voi olla uhri. 

Onneksi meillä on nyt nuoria sukupolvia, jotka ovat valmiita muutokseen. Kun tarkkailen nuoria pareja omassa lähipiirissäni, 80-luvun kaiut ja jännitteet tuntuvat jo kovin etäisiltä.