Järki ja tunne - empatia on molempia. Osa 1.

Kun puhutaan epäoikeudenmukaisuudesta ja etäällä olevien ihmisten tai eläinten hädästä ja kärsimyksestä, saa usein vastaukseksi, että ongelma pitäisi hoitaa paikan päällä. On vaikea uskoa, että nämä järkeilijät itse tekisivät mitään asian hoitamiseksi Suomessa tai muualla. Pikemminkin kyseessä on silmien sulkeminen, ongelman siirto pois päiväjärjestyksestä. Ne, jotka todella puhuvat ja tekevät tekoja kärsimyksen vähentämiseksi, leimataan kukkahattutädeiksi tai hupakoiksi, jotka toimivat tunteen ohjaamina. 

 

Rationaalisuutta on jo vuosisatojen ajan pidetty länsimaisen maailman perushyveenä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt näkökohta, että pelkästään rationaalisesti toimiva ihminen voi saada paljon pahaa aikaan. Elisa Aaltola ja Sami Keto ovat kirjoittaneet kirjan empatiasta (Empatia. Myötäelämisen tiede. Into 2018). Kirja on helppolukuista suomea ja nimensä mukaisesti se käsittelee empatiaa tieteen viitekehyksessä. Kirjassa on runsaasti - mutta ei kuitenkaan kuormittavasti – viitteitä tieteellisiin tutkimuksiin.

Kirjan ensimmäisessä osassa Aaltola tutkii empatiaa moraalin ohjenuorana. Moraalihan on myös pitkään nähty osana rationaalisuutta, josta tunteet on sysätty syrjään. Ongelmana on, että ihminen ei koskaan pysty toimimaan ilman tunteita. Kun positiiviset tunteet kielletään moraalin ohjaajana, jäljelle jäävät kuitenkin kielteiset tunteet, mikä voi johtaa pahoihinkin katastrofeihin. Tunteilla on keskeinen rooli vääryyden ymmärtämisessä, ihmisen valinnoissa ja moraalisessa päätöksenteossa. Tunteiden kautta tosiasioista tulee merkityksellisiä. Tunteet eivät kuitenkaan yksin riitä: mukaan tarvitaan myös rationaalista pohdintaa. Muutenhan meitä voisi ohjata mikä tahansa ensimmäinen tunnetila.

Moraali vaatii avoimuutta toiselle, erilaiselle. Meidän pitää kyetä näkemään toiset subjekteina, ainutlaatuisina yksilöinä. Empatialla, jota Aaltolan kutsuu mieluummin myötäelämiseksi kuin myötätunnoksi, on eri muotoja. Empatia voi olla projektiivista, simuloivaa, kognitiivista, affektiivista, ruumiillista tai refleksiivistä.

Projektiivisessa empatiassa voimme esittää kysymyksen, miltä tuntuisi olla toisen asemassa. Tämä ei vielä tarkoita sitä, että tuntisimme todellista myötätuntoa kohdetta kohtaan, vaan jopa narsisti tai psykopaatti voi ymmärtää toisen aseman ja käyttää tätä tietoa hyväkseen. Myös alentuvasti toiseen suhtautuminen voi olla merkki projektiivisesta empatiasta. Simuloivassa empatiassa voimme kuljettaa itsemme toiseen ja asettua hänen asemaansa. Tämäkään ei tietysti ole ongelmatonta, koska emme voi olla varmoja, että todella kykenemme tämän tekemään. Aaltola mainitsee narratiivit, kertomukset, empatian mahdollistajina. Esimerkiksi lukemalla saamme tietoja toisenlaisten tilanteesta ja voimme helpommin samaistua heidän osaansa. Toisaalta tällainen empatia voi olla luonteeltaan lyhytaikaista. Yhteisenä vaarana projektiiviselle ja simuloivalle empatialle on, että ne helposti atomisoivat yksilöitä ja piirtävät heidän välilleen rajoja. Aaltolan ja Kedon teoksen läpikäyvä ajatus on yksilön ja hänen mielensä kietoutuminen suurempaan kokonaisuuteen, josta puhdasta yksilöä on mahdotonta erottaa.

Kognitiivisella empatialla tarkoitetaan kykyä havaita ja päätellä muiden tunteita ilman, että niihin tarvitsee ottaa osaa. Kognitiivisella empatialla on suuri merkitys, kunhan omat tunteet otetaan mukaan. Resonaatio eli affektiivinen empatia varmistaa sen, että tietoisuutta toisen tunnetilasta ei käytetä väärin. Resonaatio ei kuitenkaan tarkoita tunnetarttuvuutta, joka voisi olla kohtalokasta, vaan affektiivisesti empaattinen kykenee tekemään eron itsen ja toisen välillä.  Pelkkä affektiivinen empatia tekisi Aaltolan mukaan yhteiskunnasta haavoittuvaisen niille, jotka tällaista empatiaa eivät voi tuntea. Kognitiivinen empatia ilman tunnetasoa taas tekisi yhteiskunnasta hierarkkisen, egoistisen, kilpailua korostavan ja toisia välineellistävän. 

Ruumiillisella empatialla Elisa Aaltola viittaa kykyymme tuntea itsemme ruumiillisiksi oloiksi. Ruumiillisuuden kautta voimme ymmärtää myös muita eliöitä. Skeptisismi on kuitenkin usein estänyt tämän ymmärryksen: monet ajattelevat, että eläimen mieli ei voi muistuttaa omaamme. Tämä on antanut oikeuden kohdella eläimiä julmasti. Unohdamme helposti, että mieli ja ruumis ovat kiinnittyneet toisiinsa, eikä meillä ole mitään syytä epäillä, etteikö tämä koskisi myös eläimiä.

  

Refleksiivisen empatian avulla pystymme tarkastelemaan omia empatiataitojamme. Voimme oppia omasta empatiastamme ja kehittää sitä. Empatiaa voi siis oppia ja opettaa, ja tarkkailu on hyvää harjoitusta empatiataitojen kehittämiseksi. Nykyajan hektinen elämä kuitenkin vaikeuttaa tarkkailuun keskittymistä.

Empatiakyvyttömyyttä (tai pahuutta) voi Hannah Arendtin tavoin kuvailla banaaliksi. Siihen syyllistyvät ihan tavalliset ihmiset, niin käskyjä sokeasti tottelevat virkamiehet kuin heitä tukevat perheenäiditkin. Empatia on usein puolueellista. Tunnemme enemmän empatiaa niitä kohtaan, jotka muistuttavat meitä itseämme. Tämä on Aaltolan mukaan kuitenkin kulttuuristen oletusten ja stereotypioiden seurausta. Reflektointi on ratkaisu tähänkin ongelmaan: erilaisetkin voi ja tulee nähdä subjekteina.

Elisa Aaltola kirjoittaa myös empatiaväsymyksestä, jonka yksi muoto on etäännyttäminen. Luonnollistamme helposti toisten kärsimystä, koska ajattelemme, että sen määrä on rajaton ja että emme kuitenkaan pysty sitä poistamaan. Voimakkaasti empaattinen voi myös uuvuttaa itsensä ja menettää toimintakykynsä. Ratkaisu on eronteko minän ja toisen välille sekä empatian suuntaaminen toimintaan. 

Empaattisuutta arvostellaan usein väittämällä, että sitä tuntevien ihmisten motiivi on itsekäs: haluamme muiden pitävän meitä hyvinä ihmisinä. Tunnemme kuitenkin empatiaa ja toimimme moraalisesti myös silloin, kun muut eivät ole sitä havaitsemassa. Utilitaristi voisi silti viisastella, että moraalisesti toimimalla saamme itsellemme hyvän mielen. Oikeastaan minusta on ihan sama, onko tämä totta vai ei. Pääasia on, että autamme, kun apuamme tarvitaan.