Filosofiassa käydään aina silloin tällöin keskustelua siitä, voiko moraalia perustella tosiasioilla vai ei. David Humen giljotiini erottaa tosiasiat arvoista; jälkimmäisiä ei voi johtaa tosiasioista. Voimme todeta, että ihmisiä kuolee nälkään ja että voisimme pelastaa heidän henkensä, jos lähettäisimme heille ruoka-apua. Tästä ei kuitenkaan seuraa loogisesti, että meidän pitäisi auttaa. ’Pitäisi’ ei koskaan seuraa siitä, että jotakin ’on’.
Tosiasia on kuitenkin se, että meillä mitä ilmeisemmin on arvoja, joiden
perusteella toimimme. Jotkut asiat ovat meistä hyviä, jotkut taas pahoja. Jos
joku puolustaa innokkaasti inhimillisyyttä esimerkiksi poliittisten päätösten
perusteena, hänet leimataan helposti kontekstista riippuen joko idealistiksi
tai höpsöksi. ”Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla” on usein
käytetty iskulause, joka tarkoittaa sitä, että idealistit uskovat toimivansa
hyvän asian puolesta, mutta lopputuloksena syntyykin paljon pahaa. Idealistit
siis eroavat tämän käsityksen mukaan realisteista, jotka toimivat tosiasioiden
pohjalta. (Tässä en viittaa filosofian termiin idealismi, vaan
ihanteellisuuteen moraalin perusteena.)
Mitkä sitten ovat tosiasioita näille arkielämän realisteille? Se että
kieltäytyy auttamasta nälkään kuolevaa, perustuu yhtä vähän tosiasioihin kuin
auttamishalu. Kummassakaan tapauksessa moraalinen arvio ei perustu faktoille. Mutta
voisiko idealisti olla myös realisti? Tästä aiheesta kirjoittaa Voima-lehdessä
(7/2018) Kriittisen Korkeakoulun toiminnanjohtaja Eero Ojanen otsikolla ”Idealismi
on syvempää realismia”.
Platon, jota on kuvattu sekä idealistiksi että realistiksi, teki jaon
meille näkyvän todellisuuden ja ideoiden maailman välille. Platonille olioiden
ja asioiden taustalla piilevät ideat olivat tosi olevaa, sitä varsinaisesti
olevaa. Ojasen mukaan hyvyys, kauneus ja totuus ovat asioita, joiden ääneen
lausuminen sisältää päämäärän, pyrkimyksen. Ne eroavat objektiivisista ihmisen
ulkopuolella olevista faktoista, kuten esineistä, siten, että ne eivät kuvaa
staattista olotilaa, vaan suuntaa. Hyvyys, kauneus ja totuus eivät Platonille ole arvoja,
vaan tosiseikkoja. Kuka tahansa meistä voi tehdä havaintoja näistä asioista
jokapäiväisessä elämässä. Siinä mielessä ne ovat faktoja. Ojanen jättää
kuitenkin nähdäkseni avoimeksi sen, näkevätkö kaikki ihmiset tämän
todellisuuden samalla tavoin. (Ja onko sillä tässä yhteydessä väliä.) Jospa
jihadisti näkeekin toisuskoisten surmaamisessa hyvyyttä tai sadisti toisen
kärsimyksessä kauneutta?
Ojanen nimittää omassa tuotannossaan hyvyyttä, kauneutta ja totuutta
koviksi tosiasioiksi, koska niissä yhdistyvät tosiasiat ja arvot. Olen Ojasen linjoilla siinä, että on turhaa perustella moraalista
passiivisuutta sillä, että maailma nyt ylipäätään on täynnä pahuutta. Pahuus
käsitteenä olisi mahdoton, jos sen vastakohtana ei olisi olemassa hyvyyttä.
Useimmat meistä varmasti ajattelevat, että kärsimystä ja tuhoa aiheuttava toiminta
on pahaa. On olemassa tietysti vähemmistö, joka ei näin ajattele. Pieni
ajatusleikki paljastaa, mitkä olisivat seuraukset, jos enemmistö olisi tätä
mieltä.
Ojasen mukaan idealismi on mitä syvintä realismia, koska se ei tyydy
näkemään vain asioiden pintaa, vaan pyrkii kohti suuntaa ja tarkoitusta.
Idealismi ei ole pelkkää ihanteellisuutta, vaan sitä, että ymmärrämme, mistä
oikeastaan on kysymys. Tajuamme siis asioiden idean. Tämän idean tajuaminen
selkiyttää tilanteen, joten idealismi on käytännön viisautta.