keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Ideat ja ihanteet


Filosofiassa käydään aina silloin tällöin keskustelua siitä, voiko moraalia perustella tosiasioilla vai ei. David Humen giljotiini erottaa tosiasiat arvoista; jälkimmäisiä ei voi johtaa tosiasioista. Voimme todeta, että ihmisiä kuolee nälkään ja että voisimme pelastaa heidän henkensä, jos lähettäisimme heille ruoka-apua. Tästä ei kuitenkaan seuraa loogisesti, että meidän pitäisi auttaa. ’Pitäisi’ ei koskaan seuraa siitä, että jotakin ’on’. 



Tosiasia on kuitenkin se, että meillä mitä ilmeisemmin on arvoja, joiden perusteella toimimme. Jotkut asiat ovat meistä hyviä, jotkut taas pahoja. Jos joku puolustaa innokkaasti inhimillisyyttä esimerkiksi poliittisten päätösten perusteena, hänet leimataan helposti kontekstista riippuen joko idealistiksi tai höpsöksi. ”Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla” on usein käytetty iskulause, joka tarkoittaa sitä, että idealistit uskovat toimivansa hyvän asian puolesta, mutta lopputuloksena syntyykin paljon pahaa. Idealistit siis eroavat tämän käsityksen mukaan realisteista, jotka toimivat tosiasioiden pohjalta. (Tässä en viittaa filosofian termiin idealismi, vaan ihanteellisuuteen moraalin perusteena.)  


Mitkä sitten ovat tosiasioita näille arkielämän realisteille? Se että kieltäytyy auttamasta nälkään kuolevaa, perustuu yhtä vähän tosiasioihin kuin auttamishalu. Kummassakaan tapauksessa moraalinen arvio ei perustu faktoille. Mutta voisiko idealisti olla myös realisti? Tästä aiheesta kirjoittaa Voima-lehdessä (7/2018) Kriittisen Korkeakoulun toiminnanjohtaja Eero Ojanen otsikolla ”Idealismi on syvempää realismia”. 


Platon, jota on kuvattu sekä idealistiksi että realistiksi, teki jaon meille näkyvän todellisuuden ja ideoiden maailman välille. Platonille olioiden ja asioiden taustalla piilevät ideat olivat tosi olevaa, sitä varsinaisesti olevaa. Ojasen mukaan hyvyys, kauneus ja totuus ovat asioita, joiden ääneen lausuminen sisältää päämäärän, pyrkimyksen. Ne eroavat objektiivisista ihmisen ulkopuolella olevista faktoista, kuten esineistä, siten, että ne eivät kuvaa staattista olotilaa, vaan suuntaa. Hyvyys, kauneus ja totuus eivät Platonille ole arvoja, vaan tosiseikkoja. Kuka tahansa meistä voi tehdä havaintoja näistä asioista jokapäiväisessä elämässä. Siinä mielessä ne ovat faktoja. Ojanen jättää kuitenkin nähdäkseni avoimeksi sen, näkevätkö kaikki ihmiset tämän todellisuuden samalla tavoin. (Ja onko sillä tässä yhteydessä väliä.) Jospa jihadisti näkeekin toisuskoisten surmaamisessa hyvyyttä tai sadisti toisen kärsimyksessä kauneutta? 


Ojanen nimittää omassa tuotannossaan hyvyyttä, kauneutta ja totuutta koviksi tosiasioiksi, koska niissä yhdistyvät tosiasiat ja arvot. Olen Ojasen linjoilla siinä, että on turhaa perustella moraalista passiivisuutta sillä, että maailma nyt ylipäätään on täynnä pahuutta. Pahuus käsitteenä olisi mahdoton, jos sen vastakohtana ei olisi olemassa hyvyyttä. Useimmat meistä varmasti ajattelevat, että kärsimystä ja tuhoa aiheuttava toiminta on pahaa. On olemassa tietysti vähemmistö, joka ei näin ajattele. Pieni ajatusleikki paljastaa, mitkä olisivat seuraukset, jos enemmistö olisi tätä mieltä. 


Ojasen mukaan idealismi on mitä syvintä realismia, koska se ei tyydy näkemään vain asioiden pintaa, vaan pyrkii kohti suuntaa ja tarkoitusta. Idealismi ei ole pelkkää ihanteellisuutta, vaan sitä, että ymmärrämme, mistä oikeastaan on kysymys. Tajuamme siis asioiden idean. Tämän idean tajuaminen selkiyttää tilanteen, joten idealismi on käytännön viisautta.




maanantai 10. syyskuuta 2018

Leiritkö ratkaisu pakolaisongelmaan?


Maahanmuutto- ja pakolaiskeskustelu on koko kuuman kesän käynyt vilkkaana kaikissa medioissa – ei vähiten somessa, eikä mielenkiintoa vähennä Ruotsin eiliset vaalit, joista odotettiin Ruotsidemokraattien jytkyä. Suomessa Persujen tärkeintä vaaliteemaa eli maahanmuuton estämistä ylläpitävät paitsi Persut itse myös muut puolueet, jotka haluavat profiloitua keskustelussa. 

                                      Kuva: https://pixabay.com/fi/photos/?q=pakolaiset&hp=&    image_type=all&order=popular&cat=&min_width=&min_height=


Itse pääministeri Sipilä kosiskeli ksenofobiapuolueen kannattajia ilmoittamalla, että suurin osa Suomeen saapuvista turvapaikanhakijoista tavoittelee vain korkeampaa elintasoa. Sipilä perusteli myöhemmin mielipidettään sillä, että Migri on antanut kielteisen turvapaikkapäätöksen useimmille vuonna 2015 saapuneista tulijoista. Pääministerin lukuja on jälkikäteen vähän korjailtu, koska niissä ei ollut mukana rauenneita ja vielä käsittelemättömiä hakemuksia. Joka tapauksessa en näe riittävänä perusteluna sitä, että Migri katsoo, että näin monet hakemukset eivät täytä turvapaikan saamisen vaatimuksia. Tämä instituutiohan on myös itse ollut arvostelun kohteena. En kuitenkaan pidä poissuljettuna sitä, että 2015 vuoden ns. pakolaisaallon mukana tänne tuli myös köyhyyttä paenneita. Tämä ei ole rikos, mutta ymmärrän, että turvapaikkaa ei sen perusteella myönnetä.


Luvuista en halua nyt kiistellä, mutta se on tosiasia, että maailmassa riittää henkensä hädässä olevia ihmisiä, jotka pakenevat katastrofeja, sotia ja vainoa. Tosiasia on sekin, että osa meistä parempiosaisista ei heitä halua auttaa. Ei ainakaan sallimalla heidän tulevan Suomeen. Yksi suosituimmista perusteluista jälkimmäiselle on se, että pakolaisia pitäisi auttaa heidän omilla lähialueillaan. Useimmat eivät perustele, miten tämä pitäisi tehdä. Pääasia on, ettei Suomeen tule yhtään pakolaista. Näin toivovat Perussuomalaiset, jotka eivät myöskään halua lisätä kehitysmäärärahoja. 


Lähialueille, pääasiassa kehittyviin maihin, on jo nyt sijoitettu valtaosa maailman pakolaisista. Amnestyn raportin mukaan kymmenen maata joutuu kantamaan leijonanosan (56 %) maailman pakolaiskriisistä vain siksi, että ne sattuvat olemaan kriisimaiden naapureita. Tämä aiheuttaa itsekin hädin tuskin toimeentuleville maille suuren taloudellisen ja yhteiskunnallisen rasitteen. Tuskinpa on realistista odottaa, että nämä maat huolehtisivat sataprosenttisesti pakolaisongelmasta. Suomi yhdessä muiden maiden kanssa voi kyllä parantaa leirien olosuhteita, mutta leirit ovat vain tilapäisratkaisu, joka ei poista ongelmaa. Länsirannan palestiinalaiset ovat asuneet leireillä jo 60 vuotta. Tilanne ei ole korjaantunut itsestään, ja alue on kaikkea muuta kuin turvallinen niin pakolaisille kuin juutalaisillekin. 


Pitemmän päälle Suomenkin on lisättävä kehitysapua, jotta kriisiherkille alueille saataisiin tarvittava infrastruktuuri, jonka päälle pystytään rakentamaan parempi ja vakaampi yhteiskunta. Tätä tarvitaan, jotta länsimainen pääoma kiinnostuisi esimerkiksi valtavia rikkauksia sisältävästä Afrikasta. Asialla on kiire, sillä aiheuttamamme ilmastonmuutos autioittaa siellä yhä useampia seutuja. Olen myös samaa mieltä pääministerin kanssa siitä, että kiintiöpakolaisten määrää tulee huomattavasti lisätä. Nämä pakolaiset otettaisiin suoraan leireiltä. 


Maailmassa on yli 25 miljoonaa ulkomaille paennutta ihmistä. Kaikesta katastrofialueille tai niiden lähistölle suunnatusta avusta huolimatta Eurooppaan pyrkivien pakolaisten virta ei tule tyrehtymään. Suurin osa pakolaisista tulee viidestä maasta: Syyriasta, Afganistanista, Etelä-Sudanista, Myanmarista ja Somaliasta. Näiden köyhät naapurimaat eivät tule ongelmaa ratkaisemaan. Rikkaista öljymaista kyllä voisi toivoa enemmän apua. Saudi-Arabia tosin väittää antaneensa 100 000:lle syyrialaiselle kansalaisuuden, vaikka se ei heitä pakolaisiksi kutsukaan. Oli niin tai näin, saudit eivät muiden öljymaiden tavoin vaikuta kovinkaan halukkailta osallistumaan ongelman ratkaisuun. Heidän nihkeyttään selittänee osittain pelko eri suuntausta edustavien muslimien välisistä ristiriidoista, joka voi muodostaa turvallisuusongelman.  


Huono argumentti vastuunpakoiluun on vedota siihen, että muutkaan eivät huolehdi omasta osuudestaan. Me voimme silti tehdä sen, minkä kykenemme, ja yrittää vedota myös vastahakoisiin maihin, esimerkiksi joihinkin EU:n jäsenvaltioihin, jotka kyllä mielellään ottavat itse kaiken mahdollisen rahallisen tuen vastaan. Sellaiset luopiot kuin Puola ja Unkari (tai pikemminkin heidän nykyiset vallanpitäjänsä) eivät missään tapauksessa voi olla esikuviamme. EU:ta on sanottu hampaattomaksi, koska sillä ei ole keinoja pakottaa jäsenvaltioitaan noudattamaan sopimuksia. Keskustelua ylläpitämällä voi kuitenkin vaikuttaa siihen, että rintamakarkuruudesta ei tule yleisesti hyväksyttyä menettelytapaa.