Matkalle lähtiessäni olisin halunnut ostaa Yuval Noah Hararin uuden kirjan 12 oppituntia maailman tilasta, mutta se ei ollut vielä silloin ilmestynyt. Sen sijaan ostin ja luin saman tekijän aiemman kirjan Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Ei ollut huono hankinta. Jaana Iso-Markun suomentama teos on erittäin mielenkiintoista, tarkoin pohdittua mutta silti helppoa luettavaa.
Kirjassaan jerusalemilainen historian tohtori Harari kuvailee monilta eri
tiedon aloilta ottamillaan esimerkeillä, kuinka ihmisestä, Homo sapiensista,
tuli luomakunnan herra. Homo sapiens on kyennyt voittamaan ja hävittämään muut
ihmislajit sekä valtaosan muista eläimistä. Luonnon vapaat eläimet sapiens on
korvannut kotieläimillä, jotka hän on alistanut palvelemaan itseään aiheuttaen
eläimille kärsimystä. Islamistista terroristiliikkeistä ja muista
hurmahenkisistä uskonnoista huolimatta yläilmojen jumalalla ei juurikaan ole
enää tänä päivänä sanottavaa sapiensin hallitseman maailman tulevaisuudesta; ihminen
on jo hyvän aikaa muovannut itsestään universumin uutta valtiasta Homo deusta.
Sapiensin voittokulkua ei selitä pelkästään suuret aivot;
neandertalilaisellahan ne olivat vielä isommat. Harari selittää Homo sapiensin
menestystä lajin kyvyllä yhteistyöhön ja tarinoiden sepittämiseen. Muutkin
eläimet kyllä pystyvät yhteistyöhön, mutta vain ihmisen yhteistyökyky
on joustavaa. Hän on kehittänyt uskottavia tarinoita esimerkiksi uskonnosta,
valtiosta ja rahasta, jotka liittävät eri paikoissa ja ajassa eläviä ihmisiä
yhteen. Tarinat antavat elämällemme merkityksen. Joskus tarina ei tyydy vain kuvailemaan
todellisuutta vaan luo sitä. Esimerkkejä ei ole vaikea löytää.
Tarinaa on myös käsitys ihmisestä yksilönä, jakamattomana ja
muuttumattomana, ainutlaatuisena individinä, joka tietoisuudellaan poikkeaa
muista lajeista. Yksilöinä sapiensit eivät kuitenkaan olisi koskaan voineet
maailmaa valloittaa. Monenkaan meikäläisen huomiokyky ja äly eivät yllä
merkittäviin suorituksiin. Itse en esimerkiksi osaa avata maalipurkkia, korjata
tulostinta tai edes keittää raparperikeittoa polttamatta sitä pohjaan. Harva
meistä olisi kyennyt keksimään tietokoneen tai edes Facebookin. Hararin mukaan
islamistiterroristit kyllä pystyvät lataamaan teloitusvideonsa Youtubeen, mutta
heillä tuskin on kilpailukykyisiä innovaatioita ihmiskunnan tulevaisuutta
varten. Kykymme yhteistyöhön antaa meille vähemmänkin kekseliäille tilaisuuden
päästä nauttimaan toisten älyn hedelmistä.
Digitalisaation aikakautena puhumme usein algoritmeista. Algoritmit ovat
kuitenkin aina määränneet elämäämme. Harari määrittelee algoritmin
”järjestelmälliseksi toimenpiteiden sarjaksi, jonka avulla voidaan tehdä
laskelmia, ratkaista ongelmia ja tehdä päätöksiä”. Ihmisiä – niin kuin myös eläimiä
- ohjaavat algoritmit toimivat aistimusten, tunteiden ja ajatusten välityksellä.
Laskeskelemme kaiken aikaa todennäköisyyksiä selvitäksemme ja taataksemme
jatkuvuuden jälkeläistemme kautta. Tämä ei erota meitä muista eläimistä.
Metsästäjä-keräilijät kokivat olevansa kiinteä osa ympäröivää luontoa.
Maanviljelyyn siirtynyt homo sapiens tarvitsi kuitenkin selvitäkseen eläimiä ja
ekosysteemin järjestelmällistä hyödyntämistä. Voidakseen oikeuttaa tämän
hyväksikäytön ihmisen oli tehtävä selkeä ero muuhun luontoon. Ylimaailmalliset
jumalat antoivat hänelle tämän oikeuden.
Tiede ei tehnyt loppua tarinankertomisesta, vaikka se toikin käyttöön uudet
toimintamenetelmät. Yuval Hararin mukaan myytit ovat vain entisestään voimistuneet.
Uuden tiedon ja tekniikan avulla kuvitelmien ja todellisuuden välinen kuilu myös
kaventuu, kun ihmisellä on mahdollisuus muokata todellisuutta lempikuvitelmiaan
vastaavaksi.
Harari määrittelee uskonnoksi kaiken sen, mikä joka antaa
yhteiskunnallisille rakenteille yli-inhimillisen oikeutuksen. Liberaalit,
kommunistit ja eri uskontojen kannattajat ovat kaikki yhtä lailla uskovaisia.
Jokainen uskovainen on vakuuttunut siitä, että hänen uskontonsa on ainoa oikea,
myös tiedeuskovainen. Tiede antaa meille vastauksia kysymyksiin objektiivisesta
todellisuudesta, mutta ei valitettavasti siitä, miten meidän pitäisi
käyttäytyä. Uskonnot taas antavat vastauksen tähän kysymykseen, mutta niiden
tekemiä arvopäätelmiä ei voi johtaa tosiasioista. Uskonto ja tiede voivat silti
toimia yhteistyössä: edellinen on Hararin mukaan kiinnostunut järjestyksestä ja
jälkimmäinen vallasta.
Moderni historia on prosessi, jonka kuluessa tiede ja yksi uskonnoista – ihmiskuntaa
palvova humanismi – ovat solmineet sopimuksen, jonka me kaikki länsimaalaiset olemme
allekirjoittaneet. Se tarkoittaa lyhyesti sitä, että olemme suostuneet
luopumaan merkityksestä ja saaneet tilalle valtaa. Elämällä ei ole merkitystä,
ja maailmankaikkeus on sokea ja tarkoitukseton prosessi. Jos näin on,
ihminenkään ei enää ole sidottu mihinkään rooliin, vaan voi toimia niin kuin
parhaaksi näkee. Eli tavoitella mahdollisimman suurta onnea ja
kuolemattomuutta. Subjektiivisuus on tämän ajan iskusana, ja taloudellisesta
kasvusta on tullut itsestään selvä arvo. Vaikka aineelliset resurssit ovat
rajallisia, tieto pitää huolen jatkuvasta kasvusta. Kuitenkin sekä tieteellinen
kehitys että taloudellinen kasvu horjuttavat ekosysteemin tasapainoa.
Tarvitsisimme useamman kuin yhden planeetan, jotta kaikille voitaisiin turvata
länsimaalaisten elintaso.
Digitalisaatio ja geenitekniikka muuttavat perin pohjin humanismin
käsitystä vapaasta tahdosta ja yksilöllisyydestä. Jo nykyään lääketiede usein
parantelee terveitä ihmisiä sairaiden parantamisen sijasta. On olemassa vaara,
että ihmistä ei tulevaisuudessa enää nähdäkään arvokkaana yksilönä, paitsi jos
hän sattuu kuulumaan paranneltujen yli-ihmisten joukkoon. Paranteluhan ei
tietenkään ole ilmaista, joten etusijan saanevat ne, joilla on siihen
tarvittavat taloudelliset resurssit. Kun ihmisruumis varustetaan yhä
kehittyneimmillä algoritmeilla, humanismin käsitys ihmisen sisältä löytyvästä ”aidosta”
minuudesta kuulostaa vähintäänkin kyseenalaiselta. Verkkoon yhä lujemmin
sidottu ihminen kykenee tuskin edes enää haaveilemaan vapaudesta.
Dataismi voi korvata humanismin uskontona. Datauskovaiset eivät tyydy
pelkkään robotisaatioon, vaan haaveilevat ihmisen ja koneen algoritmien yhdistämisestä.
Siinä missä natsit suunnittelivat luovansa yli-ihmisen rodunjalostuksella,
teknohumanismi pyrkii samaan geenitekniikan, nanoteknologian, ihmisälyn ja
tietokoneiden avulla. Planeetan valtiaasta Homo sapiensista voi siis tulla koko
galaksimme ja ehkä koko maailmankaikkeuden valtias Homo deus. Tämä kyborgi
pystyy ottamaan vastaan ja käsittelemään tietoa suunnattoman paljon
tehokkaammin kuin Homo sapiens. Tästä näkökulmasta se olisi siis ihmistä paljon
arvokkaampi. Parannellun ihmisen sijasta lopputuloksena saattaa kuitenkin olla
huononnettu versio, joilta puuttuu järjestelmän kannalta häiritseviä, mutta
tärkeitä, inhimillisiä ominaisuuksia.
Harari ei ole ennustaja eikä hän väitä, että dataismin dystopiasta tulee
totta. Voihan olla, että ihmiset eivät osoittaudukaan pelkiksi algoritmeiksi.
Mutta hän sanoo, että vaikka näin olisikin, on silti mahdollista, että dataismi
ottaa maailman haltuunsa, kun ei-tietoiset hyvin älykkäät algoritmit tuntevat
meidät paremmin kuin me itse. Tällaisessa maailmassa Homo sapiensin kohtalo
saattaa olla samanlainen kuin ihmisen nyt alistamien eläinten. Kyborgien empatia
meitä kohtaan voi siis olla kovin vähäinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti