Moderni jalkapuu

Ylen uutta Pressiklubin korvannutta ajankohtaisohjelmaa Sannikka&Ukkola on arvosteltu kovin sanoin Twitterissä heti alusta lähtien. Monet Pressiklubin ihailijat ovat pettyneitä tämän ohjelman lopettamiseen ja epäilevät uutta konseptia liian köykäiseksi ja viihteelliseksi. Vaikka pidin Pressiklubistakin, tämä kovin varhain alkanut arvostelu tuntui vähän epäoikeudenmukaiselta. Oliko kyseessä machomaailman hyökkäys kahta nuorta naistoimittajaa vastaan? Vai oliko taustalla todella epäily mustavalkoisen ja lyhytsyklisen somemaailman tunkeutumisesta perinteisen median asialliseen tiedonvälitykseen? 

Ohjelman toimittajat ilmoittivat itse pyrkivänsä somen jakaman Suomen yhdistämiseen ja vihapuhteen vähentämiseen. Ohjelma jakautuu kahteen osaan: Ensimmäisessä osassa ajankohtaisen, ristiriitaisia tunteita ja mielipiteitä herättävän keskustelun päähenkilö joutuu toimittajan ”kuulusteluun”, minkä jälkeen takahuoneeseen koottu paneeli arvioi haastatellun selviytymistä tentistä. Haastattelun aikana paneeli voi myös joko nostaa tai laskea päähenkilön istuinta sen mukaan, miten hyvin hän heidän mielestään vastailee. Toisessa osassa taas jostakin asiasta täysin eriäviä mielipiteitä esittävät yrittävät päästä edes jonkinlaiseen yksimielisyyteen. 

Konseptin perusidea ei ole mielestäni kovin huono. Vaikka kaipaankin journalistien mielipiteitä ajankohtaisista asioista, ei minusta ohjelma, jossa ihmiset saavat itse vastata tekemisistään ja sanoistaan, ole ollenkaan tarpeeton. Olen itse nähnyt kaksi jaksoa Sannikka&Ukkolasta. Aloitusjaksossa ihmisroskakohun nostanut entinen Pihlajalinnan toimitusjohtaja selvisi kuulustelustaan melko hyvin. Paneeli arvosti hänen selitystään ja anteeksipyyntöään. 

Perjantain ohjelmassa haastateltiin tamperelaisen koulun oppilaiden tekemän julisteen twiitannutta Laura Huhtasaarta. Jakso herätti jo etukäteen paljon ja varmoja mielipiteitä. Henkilöt, jotka tuntevat antipatiaa Perussuomalaisia ja heidän politiikkaansa kohtaan, ihmettelivät, miksi media tarttuu heidän täkyynsä ja antaa parasta ohjelma-aikaa heidän agendalleen. Ohjelmaa seuranneessa Twitter-väittelyssä osa heistä vaikutti kuitenkin positiivisesti yllättyneiltä Marja Sannikan armottomasta ja aggressiivisesta haastattelutyylistä, jolle pontta olivat todennäköisesti antaneet ennenaikaiset Twitter-kritiikit. Puoluetta sympatisoivat taas olivat itsestään selvästi pettyneitä, koska ohjelma ei antanutkaan vahvistusta tai edes aikaa heidän aatteensa levittämiselle. 

Huhtasaaren välittämä Perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikkaa kritisoiva juliste oli julkaistu jo aiemmin. Julisteessa koululaiset kertoivat mielipiteensä sangen yksinkertaisin mutta ytimekkäin keinoin. Pakolaisten torjumista kuvaavan death-sanan alle oli laitettu kuvat Jussi Halla-ahosta ja Laura Huhtasaaresta. Huhtasaari oli tyrmistynyt hänen käsityksensä mukaan vihapuhetta levittävästä julisteesta ja koulun opettajien toiminnasta, koska he sallivat kuvan julkaisemisen. Huhtasaari arvosteli kannattajiensa tavoin koululaitosta politisoitumisesta sekä lasten ja nuorten mielipiteisiin vaikuttamisesta. Myös sanaa aivopesu on käytetty ainakin Twitterissä. 

Perussuomalaiset ovat siis koulun ja lukuisten asiantuntijoiden kanssa eri mieltä opettajien ammattitaidosta ja opetuksen sisällöistä. Kouluhan ei ole arvovapaa instituutio, vaan tietyt perusarvot sisältyvät jo opetussuunnitelmaan. Yksi arvo, jota nykyään korostetaan kaikessa koulutuksessa, on opiskelijoiden kyky kriittiseen ajatteluun. Uskon ja ainakin toivon, että yksikään opettaja ei istuta ajatuksia oppilaiden päihin, vaan antaa näiden tehdä omat valintansa käsillä olevan tiedon pohjalta. Näin arvelen myös kyseisen julisteen kohdalla tapahtuneen.

Perjantain piinatuolissaan istuvan Huhtasaaren tuolia laskettiin, kunnes hänen päänsä oli miltei pöydän tasalla. Sannikka ei antanut Huhtasaaren esitellä kantojaan koulusta, vaan hiillosti tätä esittämään anteeksipyyntöä, koska twiittaaminen johti kyseisen koulun ja sen oppilaiden häiriköintiin ja heidän turvallisuutensa vaarantumiseen. Huhtasaari ei ottanut vastuuta tapahtuneesta. Häiriköintiinhän ovat syyllisiä muut kuin hän, eikä hän ole siihen kehottanut. Jos Laura Huhtasaari olisi edes myöntänyt toimineensa harkitsemattomasti seurauksia ajattelematta, raati olisi voinut olla hänelle armollisempi. 

Suhtaudun kielteisesti ihmisten julkiseen tuomitsemiseen kaduilla ja toreilla, perinteisessä mediassa tai somessa. Tuomiovalta kuuluu oikeuslaitokselle, eivätkä kokemukset ex tempore -lynkkauksista ole rohkaisevia. Kansanjoukot ovat liian usein väärässä. Perjantain grillaaminenkin oli epämiellyttävää katseltavaa. Silti en voi olla ajattelematta, miltä tuntuisi olla koululainen, maahanmuuttaja, pakolainen, erinäköinen suomalainen tai kuka tahansa yksityinen ihminen, joka joutuu populististen poliitikkojen aiheuttaman vihan kohteeksi. Onko poliitikolla vastuu puheistaan, vaikka hän ei itse varsinaisesti vihatekoihin osallistuisikaan? Entäpä jos se ’kuolema’ julisteessa viittaakin todellisuuteen? Jos poliitikko kieltäytyy ottamasta vastuuta hädänalaisten auttamisesta, eikö hän omalta osaltaan ole vaikuttamassa ihmishenkien menetykseen?

Perussuomalaisten kannattajat kuvitellaan usein vähäosaisiksi luusereiksi, jotka eivät kykene pysymään alati muuttuvan maailman tahdissa. Huhtasaaresta ja Halla-ahosta voimme päätellä, että ainakin puolueen edustajat ja johtajat voivat olla akateemisesti koulutettuja, hyväosaisia ja perheellisiä modernin yhteiskunnan kasvatteja. En pysty enkä haluta arvuutella heidän motiivejaan hakeutua kyseisen aatemaailman palopuhujiksi. Mieleeni tuli kuitenkin edellisessä kirjoituksessani siteeraamani Yuval Noah Hararin käsitys ihmisestä hämmästyttävänä olentona, joka voi samanaikaisesti sekä tietää että olla tietämättä. Joskus tämä ihmismielen hybridimaailma törmää ainakin satunnaisesti todellisuuden karuun kallioon.