Ratkaisu ilmastonmuutokseen: köyhät pysykööt köyhinä

Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi tällä viikolla raporttinsa, joka sekä antaa toivoa että luo uhkakuvia. Pariisin sopimus edellyttää, että ilmasto saa lämmetä korkeintaan 1,5 astetta vuoteen 2100 mennessä. Toivoa on vielä olemassa, mikäli kasvihuonepäästöjen määrää saadaan merkittävästi laskettua. Jos tavoitteeseen taas ei päästä, edessä ovat suuret luonnonmullistukset kuten jäätiköiden sulaminen, vedenpinnan nousu ja aavikoituminen. Olosuhteet ovat haasteelliset jo sopimuksen edellyttämällä tasollakin, mutta puolen asteen lisälämpö olisi maapallolle katastrofaalinen. Suomessa ilmasto lämpenee kaksinkertaisesti: siis kahden asteen maailmanlaajuinen lämpeneminen merkitsisi täällä neljää astetta.

Suuria päästöjä aiheuttavia tekijöitä ovat tunnetusti autoilu, lentäminen, lihan syönti ja tavaroiden ylikulutus. Vaikka maailman valtioilta odotetaan kiireisiä toimia, ei yksittäisen kuluttajankaan roolia pidä aliarvioida. Kasvisravinnolla sekä matkustamisen ja kulutuksen järkeistämisellä jokainen voi kantaa oman osuutensa vastuusta. Havaitsin itse olevani jo aika pitkällä näissä ilmastotalkoissa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä johdu ylivertaisesta moraalistani, vaan siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että nykyinen tulotasoni ei salli ylikulutusta. Köyhällä on siis luonnostaan paremmat edellytykset säästää luontoa. Varakkailta sen sijaan vaaditaan jo enemmän ponnisteluita.

Kaikenlaisia ehdotuksia kasvihuonepäästöjen hillitsemiseksi on alkuviikosta annettu. Merkittäviä uusia avauksia en ole havainnut, vaan nyt puhutaan taas niistä vanhoista tutuista keinoista. Mutta hyvä että edes puhutaan; ehkä tekoihinkin vielä päästään. Vaikka Suomi on tähänkin asti toteuttanut kohtalaisesti päästöjä rajoittavia toimenpiteitä, syytä liialliseen itsetyytyväisyyteen ei ole. Varsinkaan ei kannata levätä laakereillaan vetoamalla siihen, miten pieni saastuttaja maamme on moniin muihin verrattuna. Keskimääräisesti suomalaiset saastuttavat kuitenkin moninkertaisesti enemmän kuin köyhempien maiden asukkaat. Katastrofin partaalla on sitä paitsi silkkaa tyhmyyttä olla tekemättä mitään ja perustella sitä muiden tekemättömyydellä.


Suomen metsät toimivat hyvänä hiilinieluna, mutta nykyinen hakkaamistahti ei asiaa edistä. Helsingin Sanomien kyselystä kuitenkin selviää, että puolueista vain SDP, Vasemmisto ja Vihreät ovat sitä mieltä, että nykyinen meno ei kelpaa. Muutenkaan puoluerajat ylittävä halukkuus toimenpiteisiin ilmaston suojelemiseksi ei vaikuta kovin suurelta siitä huolimatta, että lähes kaikki vakuuttavat ymmärtävänsä asian vakavuuden. Ihminen on mukavuudenhaluinen eikä rakasta muutoksia. Ilmastonmuutoksen aiheuttama todellinen radikaali muutoskin pyyhkäistään helposti pois mielestä. Se vaaleihin valmistautuvien puolueiden tietysti täytyy ottaa huomioon. Harva poliitikko sentään rohkenee rehvastella päästöjen lisäämistä suosivilla teoillaan. Tämäkin ihme nähtiin, kun Sinisten Simon Elo kehuskeli puolueensa yksityisautoilua edistävällä politiikalla. 

Ilmastonmuutoksella on myös omat skeptikkonsa, jotka eivät ole vakuuttuneita asiasta maailman johtavien ilmastotutkijoiden yksimielisyydestä huolimatta. Suomessa tätä ilmastoskeptisismiä vaikuttaa olevan ainakin Perussuomalaisten keskuudessa. Kansanedustaja Olli Immonen ei kuitenkaan näytä vähättelevän ilmastonmuutosta. Raportin kunniaksi hän otti uudelleen esille keväällä esittämänsä aika erikoisen ratkaisun ongelmaan: suuret ”väestönsiirrot” kehittyneisiin maihin on lopetettava. Pakolaisten ja muiden maahanmuuttajien siirtyminen korkean elintason maihin johtaa ihmisen ekologisen jalanjäljen kasvuun. Köyhien siis pitää pysyä köyhinä ja kotimaassaan, vaikka henki ja terveys olisi uhattuna.

Immonen on kyllä oikeassa siinä, että elintason nousu lisää ympäristörasitetta. Tämänhän me kaikki tiedämme Kiinan varoittavasta esimerkistä. Ne todelliset ympäristökonnat löytyvät juuri rikkaista maista. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat ääri-ilmiöt rasittavat jo nyt kohtuuttomasti köyhiä maita. On aika halpamaista äänten kalastelua vihjata, että köyhien pitäisi maksaa vaikka hengellään rikkaiden saastuttaminen.  

https://www.suomenuutiset.fi/immonen/

Muokattu 10.10.2018

Moderni jalkapuu

Ylen uutta Pressiklubin korvannutta ajankohtaisohjelmaa Sannikka&Ukkola on arvosteltu kovin sanoin Twitterissä heti alusta lähtien. Monet Pressiklubin ihailijat ovat pettyneitä tämän ohjelman lopettamiseen ja epäilevät uutta konseptia liian köykäiseksi ja viihteelliseksi. Vaikka pidin Pressiklubistakin, tämä kovin varhain alkanut arvostelu tuntui vähän epäoikeudenmukaiselta. Oliko kyseessä machomaailman hyökkäys kahta nuorta naistoimittajaa vastaan? Vai oliko taustalla todella epäily mustavalkoisen ja lyhytsyklisen somemaailman tunkeutumisesta perinteisen median asialliseen tiedonvälitykseen? 

Ohjelman toimittajat ilmoittivat itse pyrkivänsä somen jakaman Suomen yhdistämiseen ja vihapuhteen vähentämiseen. Ohjelma jakautuu kahteen osaan: Ensimmäisessä osassa ajankohtaisen, ristiriitaisia tunteita ja mielipiteitä herättävän keskustelun päähenkilö joutuu toimittajan ”kuulusteluun”, minkä jälkeen takahuoneeseen koottu paneeli arvioi haastatellun selviytymistä tentistä. Haastattelun aikana paneeli voi myös joko nostaa tai laskea päähenkilön istuinta sen mukaan, miten hyvin hän heidän mielestään vastailee. Toisessa osassa taas jostakin asiasta täysin eriäviä mielipiteitä esittävät yrittävät päästä edes jonkinlaiseen yksimielisyyteen. 

Konseptin perusidea ei ole mielestäni kovin huono. Vaikka kaipaankin journalistien mielipiteitä ajankohtaisista asioista, ei minusta ohjelma, jossa ihmiset saavat itse vastata tekemisistään ja sanoistaan, ole ollenkaan tarpeeton. Olen itse nähnyt kaksi jaksoa Sannikka&Ukkolasta. Aloitusjaksossa ihmisroskakohun nostanut entinen Pihlajalinnan toimitusjohtaja selvisi kuulustelustaan melko hyvin. Paneeli arvosti hänen selitystään ja anteeksipyyntöään. 

Perjantain ohjelmassa haastateltiin tamperelaisen koulun oppilaiden tekemän julisteen twiitannutta Laura Huhtasaarta. Jakso herätti jo etukäteen paljon ja varmoja mielipiteitä. Henkilöt, jotka tuntevat antipatiaa Perussuomalaisia ja heidän politiikkaansa kohtaan, ihmettelivät, miksi media tarttuu heidän täkyynsä ja antaa parasta ohjelma-aikaa heidän agendalleen. Ohjelmaa seuranneessa Twitter-väittelyssä osa heistä vaikutti kuitenkin positiivisesti yllättyneiltä Marja Sannikan armottomasta ja aggressiivisesta haastattelutyylistä, jolle pontta olivat todennäköisesti antaneet ennenaikaiset Twitter-kritiikit. Puoluetta sympatisoivat taas olivat itsestään selvästi pettyneitä, koska ohjelma ei antanutkaan vahvistusta tai edes aikaa heidän aatteensa levittämiselle. 

Huhtasaaren välittämä Perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikkaa kritisoiva juliste oli julkaistu jo aiemmin. Julisteessa koululaiset kertoivat mielipiteensä sangen yksinkertaisin mutta ytimekkäin keinoin. Pakolaisten torjumista kuvaavan death-sanan alle oli laitettu kuvat Jussi Halla-ahosta ja Laura Huhtasaaresta. Huhtasaari oli tyrmistynyt hänen käsityksensä mukaan vihapuhetta levittävästä julisteesta ja koulun opettajien toiminnasta, koska he sallivat kuvan julkaisemisen. Huhtasaari arvosteli kannattajiensa tavoin koululaitosta politisoitumisesta sekä lasten ja nuorten mielipiteisiin vaikuttamisesta. Myös sanaa aivopesu on käytetty ainakin Twitterissä. 

Perussuomalaiset ovat siis koulun ja lukuisten asiantuntijoiden kanssa eri mieltä opettajien ammattitaidosta ja opetuksen sisällöistä. Kouluhan ei ole arvovapaa instituutio, vaan tietyt perusarvot sisältyvät jo opetussuunnitelmaan. Yksi arvo, jota nykyään korostetaan kaikessa koulutuksessa, on opiskelijoiden kyky kriittiseen ajatteluun. Uskon ja ainakin toivon, että yksikään opettaja ei istuta ajatuksia oppilaiden päihin, vaan antaa näiden tehdä omat valintansa käsillä olevan tiedon pohjalta. Näin arvelen myös kyseisen julisteen kohdalla tapahtuneen.

Perjantain piinatuolissaan istuvan Huhtasaaren tuolia laskettiin, kunnes hänen päänsä oli miltei pöydän tasalla. Sannikka ei antanut Huhtasaaren esitellä kantojaan koulusta, vaan hiillosti tätä esittämään anteeksipyyntöä, koska twiittaaminen johti kyseisen koulun ja sen oppilaiden häiriköintiin ja heidän turvallisuutensa vaarantumiseen. Huhtasaari ei ottanut vastuuta tapahtuneesta. Häiriköintiinhän ovat syyllisiä muut kuin hän, eikä hän ole siihen kehottanut. Jos Laura Huhtasaari olisi edes myöntänyt toimineensa harkitsemattomasti seurauksia ajattelematta, raati olisi voinut olla hänelle armollisempi. 

Suhtaudun kielteisesti ihmisten julkiseen tuomitsemiseen kaduilla ja toreilla, perinteisessä mediassa tai somessa. Tuomiovalta kuuluu oikeuslaitokselle, eivätkä kokemukset ex tempore -lynkkauksista ole rohkaisevia. Kansanjoukot ovat liian usein väärässä. Perjantain grillaaminenkin oli epämiellyttävää katseltavaa. Silti en voi olla ajattelematta, miltä tuntuisi olla koululainen, maahanmuuttaja, pakolainen, erinäköinen suomalainen tai kuka tahansa yksityinen ihminen, joka joutuu populististen poliitikkojen aiheuttaman vihan kohteeksi. Onko poliitikolla vastuu puheistaan, vaikka hän ei itse varsinaisesti vihatekoihin osallistuisikaan? Entäpä jos se ’kuolema’ julisteessa viittaakin todellisuuteen? Jos poliitikko kieltäytyy ottamasta vastuuta hädänalaisten auttamisesta, eikö hän omalta osaltaan ole vaikuttamassa ihmishenkien menetykseen?

Perussuomalaisten kannattajat kuvitellaan usein vähäosaisiksi luusereiksi, jotka eivät kykene pysymään alati muuttuvan maailman tahdissa. Huhtasaaresta ja Halla-ahosta voimme päätellä, että ainakin puolueen edustajat ja johtajat voivat olla akateemisesti koulutettuja, hyväosaisia ja perheellisiä modernin yhteiskunnan kasvatteja. En pysty enkä haluta arvuutella heidän motiivejaan hakeutua kyseisen aatemaailman palopuhujiksi. Mieleeni tuli kuitenkin edellisessä kirjoituksessani siteeraamani Yuval Noah Hararin käsitys ihmisestä hämmästyttävänä olentona, joka voi samanaikaisesti sekä tietää että olla tietämättä. Joskus tämä ihmismielen hybridimaailma törmää ainakin satunnaisesti todellisuuden karuun kallioon.

Taruko todellisuutta ihmeellisempää?

Elämäämme ajanjaksoa kutsutaan usein totuudenjälkeiseksi ajaksi. Jotkut ovat myös esittäneet, että tämä suhteellisen totuuden kausi olisi suoraa seurausta sitä edeltäneiden vuosikymmenien postmodernismista ja dekonstruktio-buumista. Minusta on aika vaikea nähdä mitään loogista yhteyttä ainakaan Derridan pikkutarkan ja filosofian traditioon hyvin perehtyneen tekstin tutkimisen ja trumpilaisen älyllisen laiskuuden ja totuuden kieltämisen välillä. Dekonstruktiohan nimenomaan etsii totuutta yhä uudelleen. 

 

 

Tuskinpa kukaan on väittänyt, että valehteleminen alkoi vasta kaksi vuotta sitten. Itse asiassa koko sivilisaatiomme perustuu fiktiivisen tarinan kertomiselle. Yuval Noah Harari (21 Lessons for the 21st Century) ”dekonstruoi” (ei kuitenkaan Derridan menetelmin) armottoman skeptikon otteella ihmiskunnan historian ja nykyisyyden moninaisia tarinoita uskonnoista ja ideologioista aina Facebook-päivityksiin. Tarina on tärkeä, koska se luo identiteettiä ja sementoi yksilöt osaksi suurempaa kokonaisuutta. Tarina antaa elämälle merkityksen.

Juutalaisuus, kristinusko, islam ja muut uskonnot ovat tarinoita, jotka antavat jumalallisen merkityksen ihmiselämälle. Liberalismi on tarina, jonka keskiössä on ihminen ja hänen vapaa tahtonsa. Kommunismi on tarina, joka selittää historian ja merkityksen yhden luokan, proletariaatin, kautta. Nationalismi on tarina, jonka mukaan tietyllä alueella asuvalla, tiettyä kieltä puhuvalla tai tiettyä uskontoa harjoittavalla kansalla on maailmanhistoriassa ainutlaatuinen merkitys. Fasismi on nationalismin ja muun tarinankertomisen äärimuoto, koska se kieltää identifioitumisen kaikkiin muihin tarinoihin.

Hyvä tarina on avoin eikä se koskaan esitä kysymystä ”mitä sitten?” Tarinaan uskova ei sitä myöskään tee. Hän ei aseta itselleen kysymystä siitä, antaako tämä tarina vastauksen elämisen todellisiin ongelmiin. 

Juutalainen Harari suhtautuu myös oman kansansa nationalistiseen tarinaan kriittisesti. Miksi maantieteellisesti mitättömän pienellä alueella asuva mitättömän pieni ihmisjoukko olisi Jumalan valittu kansa? Mitä tarkoittaa maailmankaikkeuden miljardien vuosien perspektiivissä väite Jerusalemista 3000 vuotta sitten syntyneen juutalaisuuden ikuisena pääkaupunkina? Mitä merkitystä juutalaisilla valittuna kansana voisi olla maailman kaikille muille kansoille: kiinalaisille, intialaisille tai vaikkapa Australian alkuperäisväestölle? Sama koskee palestiinalaisia, venäläisiä tai puolalaisia. Miksi he olisivat erinomaisia, ja mitä merkitystä sillä olisi muille kansoille, koko maapallollemme tai universumillemme? Entä mitä merkitystä sillä olisi edes näille kansoille itselleen?

Identiteetin muodostaminen ja mahdollisuus liittyä johonkin suurempaan motivoi ihmistä uskomaan tarinoihin. Tarinat ovat harvoin yksiselitteisesti hyviä tai huonoja. Kauneus kiehtoo ihmisiä. Mitä kauheimpaankin julmuuteen ja rumuuteen voi liittyä positiivisia ja kauniita kuvia niin kuin natsien propagandafilmeissä esiintyneet nuoret ja jäntevät ”arjalaiset” kehot. Tarinan vaikuttavuus ei silti tee siitä totta.

Ihmisen tarpeettomuuden kokemus on myös tulevaisuuden uhkakuva. Tarina antaa meille mahdollisuuden tuntea itsemme tärkeiksi ja kokea elämämme merkitykselliseksi. Se on kuin Hollywood-elokuvan käsikirjoitus, joka tarjoaa onnekkaalle tilaisuuden keskeisen roolin näyttelemiseen. Hararin mukaan totuus ei koskaan ole ollut kovin tärkeällä sijalla ihmiskunnan historiassa. Meillä on ihmeellinen kyky sekä tietää että olla tietämättä samanaikaisesti. Valta on ihmiselle tietoa tärkeämpää: kulutamme paljon enemmän aikaa maailmamme kontrolloimiseen kuin sen ymmärtämiseen. 

Vaikka uskontoihin perustuvat tarinat eivät suinkaan ole kuolleet, niiden merkitys globaalissa perspektiivissä on rajallinen. Jihadisti saattaa perustaa tarinansa yhtä hyvin Marxiin kuin Koraaniin, jota hän ei välttämättä kovin syvällisesti edes tunne. Terroriteoissaan hän käyttää apuvälineinään tekniikkaa, jonka liberalismiin perustuva markkinatalous on mahdollistanut. Ihmiset käyttävät uskontoja ja muita tarinoita tehdäkseen eron meidän ja muiden välille. Absurdiuuden huippu saattaa olla buddhalainen munkki Ashin Wirathu, joka on vihapuheillaan muslimeja kohtaan saanut aikaan Myanmarissa valtavan inhimillisen ja taloudellisen katastrofin. Buddhalaisuuden ydinhän on usko kaiken perimmäiseen tyhjyyteen. Taistelu toisia ihmisiä vastaan tältä pohjalta kuulostaa siis perin järjettömältä, mutta niin kuin Harari sanoo, sekin on kovin inhimillistä. 

Nietzscheläistä Jumalan kuolemaa seurasi sekulaaristen ismien aika, joka puolestaan päättyi ns. suurten tarinoiden kuolemaan. Fasismin ja kommunismin tragediat antoivat tilaa viimeiselle koko maailman tilaa selittävälle ismille: liberalismille. Kapitalismin julistettiin talousjärjestelmänä lopullisesti voittaneen, ja usko kahlitsemattomaan vapauteen myös yksilön tahdonvapautena oli luja, kunnes vuoden 2008 finanssikriisi taas muutti maailmaa. Liberalismi ei tosin kuollut, mutta sen voittokulkua haittaa uudelleen esiin kaivetun, kullattuun menneisyyteen kaihoten katsovan nationalismin aalto. Se, yhtä vähän kuin uskonnollinen fanatismi, ei kuitenkaan ole ratkaisu ihmiskunnan ja planeettamme todellisiin ongelmiin: ydinsodan uhkaan, ilmastonmuutokseen tai informaatio- ja biotekniikan vaaroihin.

Totuus ja todellisuus eivät koskaan ole kuolleet. Ne kuitenkin välittyvät meille vain aivojemme kautta. Ihminen voi siis tietää vain sen, mitä hänen aivonsa hänelle välittävät. Vapaa tahto ja autonominen yksilö ovat sepitettä. Päähämme varastoitunut yksilöllinen historiamme ja biologiamme asettavat rajat ajattelullemme. On vaikeaa, jos ei mahdotonta, ajatella laatikon ulkopuolelta. Sitä paitsi ihmisen typeryyttä ei Hararin mukaan koskaan pidä aliarvioida. 

Tietoon perustuvan maallistuneen yhteiskunnan perusarvoja ovat totuus, myötätunto, tasa-arvo, vapaus, rohkeus ja vastuullisuus. Itse asiassa nämä ovat arvoja, jotka useimmat maailman uskonnotkin allekirjoittavat. Tiede ja tekniikka ovat tuoneet mukanaan paljon hyvää. On kuitenkin hämmästyttävää, että vaikka tietomäärämme kasvaa huimaa vauhtia, tiedämme kuitenkin aika vähän siitä, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu. Metsästäjä-keräilijän aivoillamme teemme päätöksiä, joiden tahdomme uskoa olevan rationaalisia, vaikka näin ei olisikaan. ”Tunne itsesi” on antiikin filosofien suositus, jota Hararikin kehottaa noudattamaan. Nöyryys ja oman erehtyväisyyden ymmärtäminen on viisautta. Harari kiteyttää tämän position erinomaisesti: ”Kysymykset, joihin et osaa vastata, ovat yleensä paljon parempia kuin vastaukset, joita et osaa kyseenalaistaa.”