Moderni jalkapuu

Ylen uutta Pressiklubin korvannutta ajankohtaisohjelmaa Sannikka&Ukkola on arvosteltu kovin sanoin Twitterissä heti alusta lähtien. Monet Pressiklubin ihailijat ovat pettyneitä tämän ohjelman lopettamiseen ja epäilevät uutta konseptia liian köykäiseksi ja viihteelliseksi. Vaikka pidin Pressiklubistakin, tämä kovin varhain alkanut arvostelu tuntui vähän epäoikeudenmukaiselta. Oliko kyseessä machomaailman hyökkäys kahta nuorta naistoimittajaa vastaan? Vai oliko taustalla todella epäily mustavalkoisen ja lyhytsyklisen somemaailman tunkeutumisesta perinteisen median asialliseen tiedonvälitykseen? 

Ohjelman toimittajat ilmoittivat itse pyrkivänsä somen jakaman Suomen yhdistämiseen ja vihapuhteen vähentämiseen. Ohjelma jakautuu kahteen osaan: Ensimmäisessä osassa ajankohtaisen, ristiriitaisia tunteita ja mielipiteitä herättävän keskustelun päähenkilö joutuu toimittajan ”kuulusteluun”, minkä jälkeen takahuoneeseen koottu paneeli arvioi haastatellun selviytymistä tentistä. Haastattelun aikana paneeli voi myös joko nostaa tai laskea päähenkilön istuinta sen mukaan, miten hyvin hän heidän mielestään vastailee. Toisessa osassa taas jostakin asiasta täysin eriäviä mielipiteitä esittävät yrittävät päästä edes jonkinlaiseen yksimielisyyteen. 

Konseptin perusidea ei ole mielestäni kovin huono. Vaikka kaipaankin journalistien mielipiteitä ajankohtaisista asioista, ei minusta ohjelma, jossa ihmiset saavat itse vastata tekemisistään ja sanoistaan, ole ollenkaan tarpeeton. Olen itse nähnyt kaksi jaksoa Sannikka&Ukkolasta. Aloitusjaksossa ihmisroskakohun nostanut entinen Pihlajalinnan toimitusjohtaja selvisi kuulustelustaan melko hyvin. Paneeli arvosti hänen selitystään ja anteeksipyyntöään. 

Perjantain ohjelmassa haastateltiin tamperelaisen koulun oppilaiden tekemän julisteen twiitannutta Laura Huhtasaarta. Jakso herätti jo etukäteen paljon ja varmoja mielipiteitä. Henkilöt, jotka tuntevat antipatiaa Perussuomalaisia ja heidän politiikkaansa kohtaan, ihmettelivät, miksi media tarttuu heidän täkyynsä ja antaa parasta ohjelma-aikaa heidän agendalleen. Ohjelmaa seuranneessa Twitter-väittelyssä osa heistä vaikutti kuitenkin positiivisesti yllättyneiltä Marja Sannikan armottomasta ja aggressiivisesta haastattelutyylistä, jolle pontta olivat todennäköisesti antaneet ennenaikaiset Twitter-kritiikit. Puoluetta sympatisoivat taas olivat itsestään selvästi pettyneitä, koska ohjelma ei antanutkaan vahvistusta tai edes aikaa heidän aatteensa levittämiselle. 

Huhtasaaren välittämä Perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikkaa kritisoiva juliste oli julkaistu jo aiemmin. Julisteessa koululaiset kertoivat mielipiteensä sangen yksinkertaisin mutta ytimekkäin keinoin. Pakolaisten torjumista kuvaavan death-sanan alle oli laitettu kuvat Jussi Halla-ahosta ja Laura Huhtasaaresta. Huhtasaari oli tyrmistynyt hänen käsityksensä mukaan vihapuhetta levittävästä julisteesta ja koulun opettajien toiminnasta, koska he sallivat kuvan julkaisemisen. Huhtasaari arvosteli kannattajiensa tavoin koululaitosta politisoitumisesta sekä lasten ja nuorten mielipiteisiin vaikuttamisesta. Myös sanaa aivopesu on käytetty ainakin Twitterissä. 

Perussuomalaiset ovat siis koulun ja lukuisten asiantuntijoiden kanssa eri mieltä opettajien ammattitaidosta ja opetuksen sisällöistä. Kouluhan ei ole arvovapaa instituutio, vaan tietyt perusarvot sisältyvät jo opetussuunnitelmaan. Yksi arvo, jota nykyään korostetaan kaikessa koulutuksessa, on opiskelijoiden kyky kriittiseen ajatteluun. Uskon ja ainakin toivon, että yksikään opettaja ei istuta ajatuksia oppilaiden päihin, vaan antaa näiden tehdä omat valintansa käsillä olevan tiedon pohjalta. Näin arvelen myös kyseisen julisteen kohdalla tapahtuneen.

Perjantain piinatuolissaan istuvan Huhtasaaren tuolia laskettiin, kunnes hänen päänsä oli miltei pöydän tasalla. Sannikka ei antanut Huhtasaaren esitellä kantojaan koulusta, vaan hiillosti tätä esittämään anteeksipyyntöä, koska twiittaaminen johti kyseisen koulun ja sen oppilaiden häiriköintiin ja heidän turvallisuutensa vaarantumiseen. Huhtasaari ei ottanut vastuuta tapahtuneesta. Häiriköintiinhän ovat syyllisiä muut kuin hän, eikä hän ole siihen kehottanut. Jos Laura Huhtasaari olisi edes myöntänyt toimineensa harkitsemattomasti seurauksia ajattelematta, raati olisi voinut olla hänelle armollisempi. 

Suhtaudun kielteisesti ihmisten julkiseen tuomitsemiseen kaduilla ja toreilla, perinteisessä mediassa tai somessa. Tuomiovalta kuuluu oikeuslaitokselle, eivätkä kokemukset ex tempore -lynkkauksista ole rohkaisevia. Kansanjoukot ovat liian usein väärässä. Perjantain grillaaminenkin oli epämiellyttävää katseltavaa. Silti en voi olla ajattelematta, miltä tuntuisi olla koululainen, maahanmuuttaja, pakolainen, erinäköinen suomalainen tai kuka tahansa yksityinen ihminen, joka joutuu populististen poliitikkojen aiheuttaman vihan kohteeksi. Onko poliitikolla vastuu puheistaan, vaikka hän ei itse varsinaisesti vihatekoihin osallistuisikaan? Entäpä jos se ’kuolema’ julisteessa viittaakin todellisuuteen? Jos poliitikko kieltäytyy ottamasta vastuuta hädänalaisten auttamisesta, eikö hän omalta osaltaan ole vaikuttamassa ihmishenkien menetykseen?

Perussuomalaisten kannattajat kuvitellaan usein vähäosaisiksi luusereiksi, jotka eivät kykene pysymään alati muuttuvan maailman tahdissa. Huhtasaaresta ja Halla-ahosta voimme päätellä, että ainakin puolueen edustajat ja johtajat voivat olla akateemisesti koulutettuja, hyväosaisia ja perheellisiä modernin yhteiskunnan kasvatteja. En pysty enkä haluta arvuutella heidän motiivejaan hakeutua kyseisen aatemaailman palopuhujiksi. Mieleeni tuli kuitenkin edellisessä kirjoituksessani siteeraamani Yuval Noah Hararin käsitys ihmisestä hämmästyttävänä olentona, joka voi samanaikaisesti sekä tietää että olla tietämättä. Joskus tämä ihmismielen hybridimaailma törmää ainakin satunnaisesti todellisuuden karuun kallioon.

Konservatiivin yliopisto

Kaikki, mitä yliopistorintamalla tapahtuu, ei suinkaan ole huonoa kehitystä. Helsingin yliopiston uusin tutkinnonuudistus viime vuodelta saakoon kunnian siitä, että opiskelijoiden ei enää tarvitse alusta asti sitoutua vain yhteen pääaineeseen, vaan he opiskelevat koulutusohjelmissa, joihin voi sisällyttää opintoja useista aineista ja jopa toisista tiedekunnista. Toisaalta, näinhän on voinut pitkälti tehdä aikaisemminkin. Huono puoli uudistuksessa on, että jo nyt taloudellisesti ahtaalla olevien aineiden opetus voi olla tulevaisuudessa vaakalaudalla. Vahvat ja yhteiskunnan arvostamat, taloudelliset tuottavat alat kyllä pärjäävät. 

Mitä yliopistossa sitten pitäisi opettaa? Mikäli työelämä- tai tarkemmin ilmaistuna talouselämäsuuntautuminen -  jatkuu, opettaa pitäisi kai vain yhteiskunnalle hyödyllisiä aineita. Mutta mikä on yhteiskunnalle hyödyllistä? Harva meistä epäilee, etteikö lääketiede olisi meille kaikille tarpeellinen ala. Sitä paitsi sen taloudellinen arvo on mittaamaton. Mutta miksi ihmeessä veronmaksajien pitäisi maksaa nuorison oudoista mielenkiinnon kohteista, niin kuin vaikkapa estetiikasta tai sukupuolentutkimuksesta? Mistä näitä aineita opiskelleet edes löytävät työtä? Ja jos löytävätkin, kyseessä on taatusti joku tuottamaton työpaikka, jonka me veronmaksajat joudumme kustantamaan. 

Kirjassaan Talous ja Utopia (Docendo Oy 2012) Sixten Korkman toteaa eri yhteiskuntajärjestelmiä vertaillessaan, että demokratia puutteistaan huolimatta on eri vaihtoehdoista se vähiten huono. Sen toteutuminen vaatii käytännössä valveutuneita, yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneita ja hyvin informoituja kansalaisia. Tuottavuuden ja hyvinvoinnin voikin nähdä kahdella eri tavalla: voimme tarkastella asioita lyhyellä aikavälillä, niin kuin kvartaalitaloudessa tehdään, tai sitten voimme nähdä pidemmälle ja panostaa myös asioihin, jotka hyödyttävät ihmisiä ja elinympäristöämme tulevaisuudessakin. Sivistys kuuluu jälkimmäisiin. 

Minua huolettaa humanististen, yhteiskuntatieteellisten ja yleissivistävien aineiden vähäinen arvostus tämän päivän Suomessa. Koululaiset laiminlyövät tai valitsevat pois aineita, joita he todennäköisesti tulisivat tarvitsemaan elämässään. (Tämä koskee myös matematiikkaa.) Yliopistolla taas kyseenalaistetaan tiettyjen aineiden opetus. Jopa historiallisesti arvokas oppituoli saatetaan lopettaa. 

Menneinä aikoina vauraiden perheiden lapset opiskelivat yliopistossa, mitä halusivat ja niin kauan kuin halusivat. Sivistys oli arvostettua. Koulutustason kohoaminen, muidenkin yhteiskuntaluokkien jälkeläisten pääsy korkeakouluihin ja niiden kasvanut suosio täytti yliopistot ja korkeakoulut, jotka samanaikaisesti kiristivät sisäänpääsyvaatimuksia. Yliopistoista tuli kouluja. Todennäköisesti englannin vaikutuksesta nykypäivän opiskelijat puhuvatkin koulunkäynnistä, eivät opiskelusta. 

Perinteisessä koulussa on eri luokka-asteet. Nykyään luokalta pääsevät käsitykseni mukaan kaikki osaamisen tasosta riippumatta. Yliopistoissakin on ryhdytty ajattelemaan opintoja vuosittaisina suorituksina: näin monta opintopistettä tarvitset saadaksesi opintotukea. Maksimissaan maisteriopinnot saavat viedä viisi vuotta, mieluusti paljon vähemmän. Tämä asettaa paineita opiskelijoille, varsinkin kun moni on nykyään myös kokopäiväisesti työelämässä. Joskus opintoihin kuuluu myös kursseja ja suorituksia, joita opiskelijat pitävät hankalina tai vähemmän hyödyllisinä. Ei ole aivan tavatonta, että opiskelija tulee jo kurssin alkaessa ilmoittamaan opettajalle, että hänen on tästä kurssista tavalla tai toisella päästävä läpi.  

Opintoajan rajoitukset ovat käytännön sanelemia. Kiireellä ei kuitenkaan aina tule parasta mahdollista jälkeä. Siksi toivoisin yliopistoihin vähemmän kiristävää ilmapiiriä sekä enemmän suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta. Vaikka en varsinaisesti konservatiiviksi lukeudukaan, toivoisin takaisin sitä vanhaa sivistysyliopistoa, jossa opiskelijat ja heidän ajattelunsa saivat kypsyä omassa tahdissaan. Ajattelemaan oppiminenhan piti kai olla yksi yliopiston päätehtävistä.

Tietämisen ylistys

Jotkut vanhemmat ovat sitä mieltä, että he tietävät koululaitosta paremmin, mitä tai miten heidän lastensa on hyvä oppia. Suomessa ei ole koulupakkoa, vaan lapsen voi ilmoituksella siirtää kotiopetukseen. Meillä kuitenkin myös kotikoulua käyvien lasten tiedot ja taidot testataan säännöllisin välein. Toisin on USA:ssa, jossa pelkkä ilmoitus riittää. Sen jälkeen kukaan muu kuin vanhemmat ei ole vastuussa lasten kasvatuksesta, eikä viranomaisilla ole tietoa siitä, mitä näissä kodeissa tapahtuu. Julkisuuteen on hiljattainkin tihkunut tietoa järkyttävistä tapahtumista: vain sattuma on vuosien jälkeen pelastanut lapset, joista osa on jo aikuisia. 

Kaikki varmasti haluavat parasta omille lapsilleen, ja usein ihmiset luulevat tietävänsä, mikä se paras on. Näin ei kuitenkaan aina ole, vaan vanhemmat voivat myös pilata lastensa elämän ja tulevaisuuden. Britanniassa on levinnyt vapaan kasvatuksen uusi aalto: lapset saavat tehdä, mitä haluavat, ja näin nauttia lapsuudestaan. He ovat kotona vanhempiensa kanssa, eivätkä nämä päästä heitä kouluun. Tuloksena on teini-ikäisiä, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa, laskemisesta puhumattakaan. En tiedä, miten vanhemmat luulevat lasten selviytyvän sitten, kun he eivät itse enää ole huolehtimassa. 

Kotikoulun taustalla voi olla myös elitistinen pyrkimys. Vanhemmat eivät halua, että heidän lapsensa joutuvat kokemaan ikäviä asioita, joita koulussa tietysti myös esiintyy. Koulukiusaaminen tai vanhempien mielestä liian hidas oppimistahti voivat houkutella kotiopetukseen. Lasten lahjakkuutta halutaan tukea omatahtisella oppimisella. Koulun tarjoamat sosiaaliset suhteet korvautuvat lasten harrastustoiminnasta tai muista aktiviteeteista saaduilla ystävillä. Lapsia ei halutakaan sosiaalistaa normaaliyhteiskuntaan, vaan ajatellaan, että lapset voivat jatkossakin elää suojattua elämää. 

Koulunkäyntikään ei aina ole oppimisen tae: Suomessa lopettaa vuosittain koko joukko nuoria peruskoulun ilman riittävää lukutaitoa. Vanhempien tuella tai sen puutteella on varmasti ratkaiseva merkitys. Kehuttua koulujärjestelmäämmekin pitäisi ehkä tarkastella kriittisemmin. Paransiko se digiloikka ja ilmiöoppiminen todella oppimistuloksia? Vai pitäisikö ehkä joskus ottaa askel taaksepäin ja keskittyä digiä vieläkin perustavanlaatuisempiin taitoihin? 

Häiriökäyttäytyminen tämän päivän koulussa on vakava ongelma. Oppimiseen ja opettamiseen on vaikea keskittyä luokassa, jossa osa oppilaista tekee parhaansa, jotta oppimista ei voisi tapahtua. On surullista, että jotkut vanhemmat eivät koskaan kyseenalaista omia kasvatusmenetelmiään, vaan syyttävät aina vain opettajia. Toki opetusalankin valitsee joskus henkilö, jolle se ei sovi. 

Oppiminen ei aina ole kivaa, eikä sen sitä tarvitse ollakaan. Se on työtä. Joskus työ maistuu, joskus ei. Ihminen pystyy itsesäätelyyn, ja hän voi motivoida itseään. Kouluikäinen ei välttämättä tiedä, minkälaisia taitoja ja tietoja hän tulevaisuudessa tarvitsee, eikä valinnanvapaus aina ole hyvä asia. Sen tiedän myös omasta kokemuksesta. Olen myös kaivannut niitä käden taitoja, joita koulu ei riittävässä määrin minulle opettanut.

Kävin koulua 1960- ja 1970-luvuilla. En muista omalta kouluajaltani yhtään turhaa oppiainetta, vaikka joidenkin aineiden sisältöä kyllä olisi voinut muokata. Jouduin käymään koulun, jossa asioita paukutettiin päähän, kunnes niistä jäi jonkinlainen muistijälki. Valitettavasti aikaa on jo kulunut sen verran, että olen ehtinyt unohtaa ison osan opittua. Silti minusta tuntuu, että tuokaan oppiminen ei mennyt hukkaan. Vaikka yksityiskohdat unohtuvat, mieli voi olla avoin ja valmis ottamaan vastaan uutta tietoa. Kai siinä on kyse siitä kuuluisasta oppimaan oppimisesta.