Vakaumuksena valistus - Steven Pinker: Enlightenment Now. The Case for Reason, Science, Humanism and Progress

Kanadalaisen ajattelijan, kognitiotieteilijän ja psykologin Steven Pinkerin tuorein kirja Enlightenment Now – The Case for Reason, Science, Humanism and Progress (Penguin Random House 2018) vakuuttaa meidät tieteellisen maailmankatsomuksen ja valistuksen perinteen suotuisasta vaikutuksesta maailman kehitykseen. Luin kirjan, koska huomasin arvostamani taloustieteilijä Sixten Korkmanin suosittelevan sitä. Myöntää täytyy, että Pinkerillä on pointtinsa.

Pinkerillä on luja usko edistykseen ja ihmiskuntaan toisin kuin toisella juutalaissyntyisellä ateistisella ajattelijalla Yuval Noah Hararilla, jonka tuotantoa olen käsitellyt aiemmissa blogeissani. Pinkerin mukaan inhimillinen järki, tiede ja humanismi pelastavat maailman, jota sokea usko uhkaa. Islamiin vetoavat uskonterroristit ja suosiotaan kasvattanut populismi ovat toki vakavasti otettavia, mutta silti voitettavissa olevia, esteitä järjen voitonmarssilla. Humanismi sisältää Pinkerin mukaan tieteen lisäksi meille ominaisen kyvyn sympatiaan, jonka avulla voimme päätellä, mikä on parasta  -  ei ainoastaan meille itsellemme  -  vaan mahdollisimman monelle. Hararillehan myös humanismi on uskonto, jossa ihmiskunta yliluonnollisen olennon sijasta jumaloi itseään, eikä tämänkään uskonnon vaikutus ole välttämättä positiivinen.

Suuri osa Pinkerin perustelua pohjautuu tilastoihin, joiden tarkoitus on osoittaa, miten kaikki on muuttunut paremmaksi. Pinkerin tilastot ja niiden tulkinta on kohdannut myös arvostelua. Oma asiantuntemukseni ei kuitenkaan tälle alueelle riitä. Mutta tottahan se tietysti on, että ainakin osassa maailmaa ihmiset elävät nykyään pitkään, suhteellisen terveinä ja hyvinvoivina, enemmän tai vähemmän vaurasta ja turvallista elämää. Sekin on totta, että nämä hyvinvoivan maailman alueet sijoittuvat sinne, missä sekularisaatio on viety pisimmälle, tiede kukoistaa ja demokratia tarjoaa ihmisille mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa. Siis ihmiset voivat parhaiten – ja Pinkerin mielestä paremminkin kuin koskaan aiemmin historian aikana -  ns. liberaaleissa demokratioissa. Muualla maailmassa haasteet ovat suurempia, mutta Pinker näkee edistystä (esimerkiksi syntyvyyden laskua) myös näissä maissa.

Pinkerin rationalismiusko ei tarkoita sitä, että hän väittäisi kaiken ihmisen toiminnan olevan rationaalista. Sen sijaan meille kaikille on annettu mahdollisuus järjen käyttämiseen. Tämä mahdollisuus toteutuu parhaiten ympäristössä, jossa tietoa ja koulutusta arvostetaan. Tieteen tunnusmerkkejä ovat mm. järjestelmällisyys, edistyvyys, objektiivisuus, kriittisyys, avoimuus ja itsensä korjaavuus. On selvää, että kumuloituvaan tietoon perustuvat argumentit toimivat mutu-tietoa tai taikauskoa paremmin. Tiede itse ei kuitenkaan tarvitse argumentteja tuekseen; pelkkä vilkaisu meitä tällä hetkellä ympäröivään maailmaan kertoo, että se toimii. Paradoksaalista kyllä, myös ne, jotka perustavat toimintansa ja moraalinsa jollekin yliluonnolliselle olennolle tai ihmisluonnon tai jonkin heimon tai kansan paremmuudelle (heroismi/tribalismi), käyttävät hyväkseen tieteen saavutuksia päämääriensä saavuttamiseen.

Pinkerin muuten järkeenkäyvässä tekstissä on jokunen seikka, joka jäi ihmetyttämään. Hän näyttää syyttävän koko joukkoa filosofeja ja koulukuntia irrationalismin suosimisesta. Tähän joukkoon Pinker lukee mm. Nietzschen, Heideggerin, Foucaultin, Derridan, eksistentialismin, postmodernistit ja ns. kriittisen koulukunnan. Nietzsche ja häneen liitetty kultti on minullekin käsittämätöntä, koska osaan lukea häntä vain yhtä kirjaimellisesti kuin Pinkerkin. Muita mainittuja en sen sijaan pidä millään lailla irrationalisteina tai tiedevihamielisinä. En tiedä, kuinka syvällisesti Pinker on itse asiassa perehtynyt ns. mannermaiseen filosofiaan.

Näyttää myös siltä, että Pinker yleisemminkin vähättelee sekä uskontojen että filosofien (ei tietenkään valistusfilosofien ja utilitaristien) merkitystä arvoillemme. On tietysti niin, että myös ajattelijat käyttävät samanlaista inhimillistä järkeilyä kuin me muutkin, mutta en usko, että meillä ilman perinteitä ja esikuvia olisi kovinkaan suoraa tietä arvojen tunnistamiseen. Aivan niin kuin tietokin ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä on kumuloituvaa. Ilman Sokratesta, Vuorisaarnaa tai Foucault´n kirjoituksia sairaudesta, hulluudesta tai seksuaalisuudesta käsityksemme tiedosta, ihmisyydestä tai tasa-arvosta ihmisten välillä voisi olla kokonaan toisenlainen.

Vakavamman huitaisun Pinker kuitenkin tekee ympäristöliikkeen suuntaan. Hän lukee ns. vihreän aallon maailmanlopun liikkeisiin, joiden transsendentaalisuus ilmenee ekosysteemin korottamisena jumaluudeksi. Pinker tietysti rationalistina tunnustaa ympäristöongelmat ja etenkin ilmaston lämpenemisen mutta uskoo vakaasti, että tiede tulee korjaamaan tämänkin ongelman niin kuin se on korjannut aiemmatkin katastrofit. Tässä kohdin myös Pinkerin humanismi tulee paljaimpana esiin: se on juuri sitä ihmiskeskeisyyttä, jonka Harari lukee uskontojen joukkoon. Pinkeriä hieman vanhempanakaan en kaipaa takaisin 1960-luvun maailmaan, jonka kyseenalaistamaton herra ihminen oli. Eikä se kaiken fiksaaminenkaan taida olla ihan niin helppoa. Kirjassaan Pinker ottaa esille myös sen, miten selektiivisesti otamme vastaan ja tulkitsemme informaatiota riippuen siitä, keitä haluamme olla. Tämä rajoittuneisuus vaikuttaa vaivaavan myös häntä itseään.

  

Hararin ja Pinkerin tarinoilla on paljon yhteistä. Molemmat korostavat esimerkiksi henkisyyttä hengellisyyden sijaan. Jos Hararilla on taipumusta pessimismiin, Pinker näkee maailman siis optimistin silmin. Hän ei kuitenkaan tunnustaudu yltiöoptimistiksi, vaan ymmärtää, että muutos parempaan ei ole itsestäänselvyys, vaan asia, jonka eteen on jatkuvasti työskenneltävä. Mistä sitten voimme tietää, mikä meille on parasta? Pinker ei luota minkään filosofisen väittelyn antavan meille yksiselitteisiä perusteluja sille, mitkä arvomme pitäisi olla. Arkijärki (jos sitä siis käytetään) tuottaa parhaan tuloksen. Näin hän kuvaa ihmiskunnan pelastusta:

“And the story belongs not to any tribe but to all of the humanity – to any sentient creature with the power of reason and the urge to persist in its being. For it requires only the convictions that life is better than death, health is better than sickness, abundance is better that want, freedom is better than coercion, happiness is better than suffering, and knowledge is better than superstition and ignorance.” (s.453)

Jos osallistuisin tietokirjallisuusraatiin, antaisin Steven Pinkerin kirjalle kahdeksan pistettä kymmenestä. Järki ei näinä aikoina ole mitenkään yliarvostettu. Pinker on kunnianhimoinen ja tehnyt kiitettävästi taustatyötä. Tarina on pääosin koherentti ja uskottava. Kirjassa on lisäksi teräviä yksittäisiä huomioita ja aforismeja (heterogeenisyyden hedelmällisyydestä: ”puilla on juuret, ihmisillä jalat”). Pinkerin maailmakuva on humaani ja ihmistä kunnioittava. Edistyskään ei silti aina ole yksiselitteistä, ja sitä on voitava arvioida. Ihmisellä on myös kyky väärinymmärtää ja käyttää tiedettä siinä missä uskontoakin kyseenalaisiin projekteihin, minkä Pinkerkin tunnustaa. Pisteitä laskee se seikka, jonka Pinker tuo esille tietoisuudesta keskustellessa: emme voi tietää tietoisuudesta enempää, koska se sisältyy sen ajattelemiseen käyttämäämme instrumenttiin. Hieman sovellettuna voisi sanoa, että ihminen voi ymmärtää vain sen, minkä ihmisaivot hänelle mahdollistavat. Sokraattista vaatimattomuutta ei ole syytä unohtaa. 

Taruko todellisuutta ihmeellisempää?

Elämäämme ajanjaksoa kutsutaan usein totuudenjälkeiseksi ajaksi. Jotkut ovat myös esittäneet, että tämä suhteellisen totuuden kausi olisi suoraa seurausta sitä edeltäneiden vuosikymmenien postmodernismista ja dekonstruktio-buumista. Minusta on aika vaikea nähdä mitään loogista yhteyttä ainakaan Derridan pikkutarkan ja filosofian traditioon hyvin perehtyneen tekstin tutkimisen ja trumpilaisen älyllisen laiskuuden ja totuuden kieltämisen välillä. Dekonstruktiohan nimenomaan etsii totuutta yhä uudelleen. 

 

 

Tuskinpa kukaan on väittänyt, että valehteleminen alkoi vasta kaksi vuotta sitten. Itse asiassa koko sivilisaatiomme perustuu fiktiivisen tarinan kertomiselle. Yuval Noah Harari (21 Lessons for the 21st Century) ”dekonstruoi” (ei kuitenkaan Derridan menetelmin) armottoman skeptikon otteella ihmiskunnan historian ja nykyisyyden moninaisia tarinoita uskonnoista ja ideologioista aina Facebook-päivityksiin. Tarina on tärkeä, koska se luo identiteettiä ja sementoi yksilöt osaksi suurempaa kokonaisuutta. Tarina antaa elämälle merkityksen.

Juutalaisuus, kristinusko, islam ja muut uskonnot ovat tarinoita, jotka antavat jumalallisen merkityksen ihmiselämälle. Liberalismi on tarina, jonka keskiössä on ihminen ja hänen vapaa tahtonsa. Kommunismi on tarina, joka selittää historian ja merkityksen yhden luokan, proletariaatin, kautta. Nationalismi on tarina, jonka mukaan tietyllä alueella asuvalla, tiettyä kieltä puhuvalla tai tiettyä uskontoa harjoittavalla kansalla on maailmanhistoriassa ainutlaatuinen merkitys. Fasismi on nationalismin ja muun tarinankertomisen äärimuoto, koska se kieltää identifioitumisen kaikkiin muihin tarinoihin.

Hyvä tarina on avoin eikä se koskaan esitä kysymystä ”mitä sitten?” Tarinaan uskova ei sitä myöskään tee. Hän ei aseta itselleen kysymystä siitä, antaako tämä tarina vastauksen elämisen todellisiin ongelmiin. 

Juutalainen Harari suhtautuu myös oman kansansa nationalistiseen tarinaan kriittisesti. Miksi maantieteellisesti mitättömän pienellä alueella asuva mitättömän pieni ihmisjoukko olisi Jumalan valittu kansa? Mitä tarkoittaa maailmankaikkeuden miljardien vuosien perspektiivissä väite Jerusalemista 3000 vuotta sitten syntyneen juutalaisuuden ikuisena pääkaupunkina? Mitä merkitystä juutalaisilla valittuna kansana voisi olla maailman kaikille muille kansoille: kiinalaisille, intialaisille tai vaikkapa Australian alkuperäisväestölle? Sama koskee palestiinalaisia, venäläisiä tai puolalaisia. Miksi he olisivat erinomaisia, ja mitä merkitystä sillä olisi muille kansoille, koko maapallollemme tai universumillemme? Entä mitä merkitystä sillä olisi edes näille kansoille itselleen?

Identiteetin muodostaminen ja mahdollisuus liittyä johonkin suurempaan motivoi ihmistä uskomaan tarinoihin. Tarinat ovat harvoin yksiselitteisesti hyviä tai huonoja. Kauneus kiehtoo ihmisiä. Mitä kauheimpaankin julmuuteen ja rumuuteen voi liittyä positiivisia ja kauniita kuvia niin kuin natsien propagandafilmeissä esiintyneet nuoret ja jäntevät ”arjalaiset” kehot. Tarinan vaikuttavuus ei silti tee siitä totta.

Ihmisen tarpeettomuuden kokemus on myös tulevaisuuden uhkakuva. Tarina antaa meille mahdollisuuden tuntea itsemme tärkeiksi ja kokea elämämme merkitykselliseksi. Se on kuin Hollywood-elokuvan käsikirjoitus, joka tarjoaa onnekkaalle tilaisuuden keskeisen roolin näyttelemiseen. Hararin mukaan totuus ei koskaan ole ollut kovin tärkeällä sijalla ihmiskunnan historiassa. Meillä on ihmeellinen kyky sekä tietää että olla tietämättä samanaikaisesti. Valta on ihmiselle tietoa tärkeämpää: kulutamme paljon enemmän aikaa maailmamme kontrolloimiseen kuin sen ymmärtämiseen. 

Vaikka uskontoihin perustuvat tarinat eivät suinkaan ole kuolleet, niiden merkitys globaalissa perspektiivissä on rajallinen. Jihadisti saattaa perustaa tarinansa yhtä hyvin Marxiin kuin Koraaniin, jota hän ei välttämättä kovin syvällisesti edes tunne. Terroriteoissaan hän käyttää apuvälineinään tekniikkaa, jonka liberalismiin perustuva markkinatalous on mahdollistanut. Ihmiset käyttävät uskontoja ja muita tarinoita tehdäkseen eron meidän ja muiden välille. Absurdiuuden huippu saattaa olla buddhalainen munkki Ashin Wirathu, joka on vihapuheillaan muslimeja kohtaan saanut aikaan Myanmarissa valtavan inhimillisen ja taloudellisen katastrofin. Buddhalaisuuden ydinhän on usko kaiken perimmäiseen tyhjyyteen. Taistelu toisia ihmisiä vastaan tältä pohjalta kuulostaa siis perin järjettömältä, mutta niin kuin Harari sanoo, sekin on kovin inhimillistä. 

Nietzscheläistä Jumalan kuolemaa seurasi sekulaaristen ismien aika, joka puolestaan päättyi ns. suurten tarinoiden kuolemaan. Fasismin ja kommunismin tragediat antoivat tilaa viimeiselle koko maailman tilaa selittävälle ismille: liberalismille. Kapitalismin julistettiin talousjärjestelmänä lopullisesti voittaneen, ja usko kahlitsemattomaan vapauteen myös yksilön tahdonvapautena oli luja, kunnes vuoden 2008 finanssikriisi taas muutti maailmaa. Liberalismi ei tosin kuollut, mutta sen voittokulkua haittaa uudelleen esiin kaivetun, kullattuun menneisyyteen kaihoten katsovan nationalismin aalto. Se, yhtä vähän kuin uskonnollinen fanatismi, ei kuitenkaan ole ratkaisu ihmiskunnan ja planeettamme todellisiin ongelmiin: ydinsodan uhkaan, ilmastonmuutokseen tai informaatio- ja biotekniikan vaaroihin.

Totuus ja todellisuus eivät koskaan ole kuolleet. Ne kuitenkin välittyvät meille vain aivojemme kautta. Ihminen voi siis tietää vain sen, mitä hänen aivonsa hänelle välittävät. Vapaa tahto ja autonominen yksilö ovat sepitettä. Päähämme varastoitunut yksilöllinen historiamme ja biologiamme asettavat rajat ajattelullemme. On vaikeaa, jos ei mahdotonta, ajatella laatikon ulkopuolelta. Sitä paitsi ihmisen typeryyttä ei Hararin mukaan koskaan pidä aliarvioida. 

Tietoon perustuvan maallistuneen yhteiskunnan perusarvoja ovat totuus, myötätunto, tasa-arvo, vapaus, rohkeus ja vastuullisuus. Itse asiassa nämä ovat arvoja, jotka useimmat maailman uskonnotkin allekirjoittavat. Tiede ja tekniikka ovat tuoneet mukanaan paljon hyvää. On kuitenkin hämmästyttävää, että vaikka tietomäärämme kasvaa huimaa vauhtia, tiedämme kuitenkin aika vähän siitä, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu. Metsästäjä-keräilijän aivoillamme teemme päätöksiä, joiden tahdomme uskoa olevan rationaalisia, vaikka näin ei olisikaan. ”Tunne itsesi” on antiikin filosofien suositus, jota Hararikin kehottaa noudattamaan. Nöyryys ja oman erehtyväisyyden ymmärtäminen on viisautta. Harari kiteyttää tämän position erinomaisesti: ”Kysymykset, joihin et osaa vastata, ovat yleensä paljon parempia kuin vastaukset, joita et osaa kyseenalaistaa.”

Populismi ei ole leikkiä

Brexit, Trump, Venäjä, Turkki, Unkari, Itävalta, Italia, Puola – tässä on vain muutama esimerkki populististen ajatusten ja puolueiden riemuvoitoista viime aikoina. Populistit tulevat valtaan eliittiä arvostelemalla. Sillä ei ole väliä, että populistijohtajat itsekin kuuluvat eliittiin tai sillä, että he tekevät kaikkensa, että näin tapahtuu jatkossakin. Populistit aloittavat viittaamalla olemassa oleviin ongelmiin – samoihin ongelmiin, jotka ovat yleisessä tiedossa. Rakenteiden korjaaminen tai muu pitempiaikainen työskentely ongelmien ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole populistien tavoite, vaan syyllisten löytäminen. Syyllisiä ovat demokraattisesti valittu poliittinen eliitti ja vähemmistöt, joita eliitti ”suojelee”. 

Populistit puhuvat ”kansan” puolesta. Kansaan kuuluvat populistien kannattajat – muilla ja heidän oikeuksillaan ei ole väliä. On hämmästyttävää, että niin monet ihmiset eivät ymmärrä, miten tärkeää demokratian puolustaminen on. He käyttävät demokraattista perusoikeuttaan – äänestämistä – valitessaan valtaan ihmiset, jotka tulevaisuudessa käyttävät saamaansa valtaa demokratian kaventamiseen ja lopulta sen kukistamiseen. Valta viedään pois kansalta, joiden puolesta populistijohtajat ovat luvanneet puhua. En keksi muuta selitystä tälle ilmiölle kuin jonkinlaisen laumaan kuulumisen vietin. Ihminen pelkää ottaa vastuuta ja luovuttaa sen mielellään jollekin häntä suuremmalle: jumalalle, johtajalle, puolueelle, ideologialle. 

Populismia ei aina ole otettu ihan tosissaan eikä sen vaarallisuutta tunnistettu. Vielä tänäänkin monet itseään fiksuina liberaaleina pitävät hymyilevät vähän vinosti näille kansan miehille ja naisille, joista osa ei osaa ilmaista itseään tarpeeksi elegantisti. Toiset taas asettuvat populistien tielle voidakseen haastaa riitaa. Meille on tyypillistä ajatella, että olemme itse vapaita kaikesta negatiivisesta: emme ole rasisteja, kun taas jotkut muut sitä ovat. Uskon kuitenkin, että löydämme kyllä itse kukin itsestämme pienen rasistin, jos vaivaudumme vähän sitä kaivelemaan. Ehkäpä myös pienen populistin. En kritisoi populisteja ihmisinä. Uskon heidän luulevan, että he politiikallaan pyrkivät johonkin yhteiseen hyvään. He ovat kuitenkin väärässä.

Populismi poliittisena suuntauksena on levinnyt laajalti Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Populistit ja heidän puolueensa vaativat rajojen sulkemista, vähättelevät kansainvälistä yhteistyötä, eivät halua kantaa kollektiivista vastuuta maailman ongelmista, torpedoivat EU:n toimintaa tai ajavat siitä eroamista. Populistit haluavat korostaa oman maansa erinomaisuutta ja sitä, miten se voisi olla mahdollisimman riippumaton ympäröivästä maailmasta. He pelkäävät vieraiden kulttuurien ja uskontojen – eritoten islamin – vaarantavan heidän oman kulttuurinsa. Monet valtaan päässeet populistit ovat myös ryhtyneet sanoista tekoihin ja uhkaavat monin tavoin esimerkiksi kansallisten vähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia.

Nationalismi on sana, jota populistit usein käyttävät. Nationalismi oli erityisesti 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen kansallisuusaate, jota voimme sekä kiittää että kirota. Nationalismi auttoi eriheimoisia ja eripuraisia ryhmiä yhdistymään kansoiksi. Toisaalta se johti myös toisten kansojen sortoon, esimerkiksi juutalaisvihan muodossa. Aate degeneroitui chauvinismiksi, kansallisuuskiihkoksi, joka myös edesauttoi sotien syttymistä.

Tuskin juuri mikään nykyisistä kansallisvaltioista (Euroopassa Islanti on poikkeus) on koskaan ollut homogeeninen, vain yhdestä kansanryhmästä muodostunut alue. Kansallisvaltiothan perustettiin juuri liittämällä yhteen eri kansanryhmiä yhdeksi kansakunnaksi. Suomalaisuutta yhtenäisenä, alkuperäisenä ja puhtaana kansakuntana ei ole koskaan ollut olemassa. Suomalaisuuden symbolit luotiin ja sovittiin vasta kansallistunteen heräämisen aikana ja seurauksena. Virallisestikin Suomen kansa koostui kahdesta kielellisestä ja kulttuurisesta ryhmästä: suomalaisista ja suomenruotsalaisista. Saamelaiset, romanit ja muut vähemmistöt jäivät vaille kansallisia oikeuksia, ja heidän olemassaolonsa tunnustaminen on vieläkin keskeneräinen projekti.

Edellä kuvatussa mielessä valtiot ja niissä asuvat kansat ovat siis olemassa vain kuvitteellisella tasolla. Mitään yhtenäistä kansaa tai kansan mielipidettä ei ole olemassa. Maailman historia on täynnä yhdistymisiä, eroamisia ja taas yhdistymisiä. Valtioiden koko ja alueet vaihtelevat. Myös EU:n voi halutessaan nähdä yhtenä uudenlaisena nationalistisena projektina. Jos isommalla alueella katsotaan olevan yhteiset arvot ja päämäärät, ja yhdistymisellä voidaan saavuttaa etuja, tästäkin alueesta voi tulla ”kansakunnan” koti. Tähän suuntaan ei EU:ssa kuitenkaan olla tällä hetkellä matkalla, vaan valtaosa jäsenistä kannattaa löyhempää liittolaissuhdetta. 

Populistit puhuvat joskus nationalismista ja isänmaallisuudesta, aivan kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Ei kuitenkaan tarvitse olla nationalisti ollakseen isänmaallinen. Isänmaallisuus ei edellytä ajatusta siitä, että meidän kansamme olisi muita parempi. Isänmaallisuuteen kuuluu muitakin asioita kuin Suomen lippu, niin kuin tietyt arvot, joiden mukaan maassa on tapana toimia. Vaikkapa ihmisoikeuksien kunnioittaminen, oikeudenmukaisuus ja suvaitsevaisuus voisivat olla esimerkkejä tällaisista arvoista.