Konservatiivin yliopisto

Kaikki, mitä yliopistorintamalla tapahtuu, ei suinkaan ole huonoa kehitystä. Helsingin yliopiston uusin tutkinnonuudistus viime vuodelta saakoon kunnian siitä, että opiskelijoiden ei enää tarvitse alusta asti sitoutua vain yhteen pääaineeseen, vaan he opiskelevat koulutusohjelmissa, joihin voi sisällyttää opintoja useista aineista ja jopa toisista tiedekunnista. Toisaalta, näinhän on voinut pitkälti tehdä aikaisemminkin. Huono puoli uudistuksessa on, että jo nyt taloudellisesti ahtaalla olevien aineiden opetus voi olla tulevaisuudessa vaakalaudalla. Vahvat ja yhteiskunnan arvostamat, taloudelliset tuottavat alat kyllä pärjäävät. 

Mitä yliopistossa sitten pitäisi opettaa? Mikäli työelämä- tai tarkemmin ilmaistuna talouselämäsuuntautuminen -  jatkuu, opettaa pitäisi kai vain yhteiskunnalle hyödyllisiä aineita. Mutta mikä on yhteiskunnalle hyödyllistä? Harva meistä epäilee, etteikö lääketiede olisi meille kaikille tarpeellinen ala. Sitä paitsi sen taloudellinen arvo on mittaamaton. Mutta miksi ihmeessä veronmaksajien pitäisi maksaa nuorison oudoista mielenkiinnon kohteista, niin kuin vaikkapa estetiikasta tai sukupuolentutkimuksesta? Mistä näitä aineita opiskelleet edes löytävät työtä? Ja jos löytävätkin, kyseessä on taatusti joku tuottamaton työpaikka, jonka me veronmaksajat joudumme kustantamaan. 

Kirjassaan Talous ja Utopia (Docendo Oy 2012) Sixten Korkman toteaa eri yhteiskuntajärjestelmiä vertaillessaan, että demokratia puutteistaan huolimatta on eri vaihtoehdoista se vähiten huono. Sen toteutuminen vaatii käytännössä valveutuneita, yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneita ja hyvin informoituja kansalaisia. Tuottavuuden ja hyvinvoinnin voikin nähdä kahdella eri tavalla: voimme tarkastella asioita lyhyellä aikavälillä, niin kuin kvartaalitaloudessa tehdään, tai sitten voimme nähdä pidemmälle ja panostaa myös asioihin, jotka hyödyttävät ihmisiä ja elinympäristöämme tulevaisuudessakin. Sivistys kuuluu jälkimmäisiin. 

Minua huolettaa humanististen, yhteiskuntatieteellisten ja yleissivistävien aineiden vähäinen arvostus tämän päivän Suomessa. Koululaiset laiminlyövät tai valitsevat pois aineita, joita he todennäköisesti tulisivat tarvitsemaan elämässään. (Tämä koskee myös matematiikkaa.) Yliopistolla taas kyseenalaistetaan tiettyjen aineiden opetus. Jopa historiallisesti arvokas oppituoli saatetaan lopettaa. 

Menneinä aikoina vauraiden perheiden lapset opiskelivat yliopistossa, mitä halusivat ja niin kauan kuin halusivat. Sivistys oli arvostettua. Koulutustason kohoaminen, muidenkin yhteiskuntaluokkien jälkeläisten pääsy korkeakouluihin ja niiden kasvanut suosio täytti yliopistot ja korkeakoulut, jotka samanaikaisesti kiristivät sisäänpääsyvaatimuksia. Yliopistoista tuli kouluja. Todennäköisesti englannin vaikutuksesta nykypäivän opiskelijat puhuvatkin koulunkäynnistä, eivät opiskelusta. 

Perinteisessä koulussa on eri luokka-asteet. Nykyään luokalta pääsevät käsitykseni mukaan kaikki osaamisen tasosta riippumatta. Yliopistoissakin on ryhdytty ajattelemaan opintoja vuosittaisina suorituksina: näin monta opintopistettä tarvitset saadaksesi opintotukea. Maksimissaan maisteriopinnot saavat viedä viisi vuotta, mieluusti paljon vähemmän. Tämä asettaa paineita opiskelijoille, varsinkin kun moni on nykyään myös kokopäiväisesti työelämässä. Joskus opintoihin kuuluu myös kursseja ja suorituksia, joita opiskelijat pitävät hankalina tai vähemmän hyödyllisinä. Ei ole aivan tavatonta, että opiskelija tulee jo kurssin alkaessa ilmoittamaan opettajalle, että hänen on tästä kurssista tavalla tai toisella päästävä läpi.  

Opintoajan rajoitukset ovat käytännön sanelemia. Kiireellä ei kuitenkaan aina tule parasta mahdollista jälkeä. Siksi toivoisin yliopistoihin vähemmän kiristävää ilmapiiriä sekä enemmän suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta. Vaikka en varsinaisesti konservatiiviksi lukeudukaan, toivoisin takaisin sitä vanhaa sivistysyliopistoa, jossa opiskelijat ja heidän ajattelunsa saivat kypsyä omassa tahdissaan. Ajattelemaan oppiminenhan piti kai olla yksi yliopiston päätehtävistä.

Yliopistoista ammattikouluiksi

Vain osa yliopistokoulutuksesta johtaa suoraan ammattiin. Ennen katsottiinkin, että yliopiston tehtävä oli kehittää ajattelua, sivistää ja antaa nuorisolle akateemiset eväät henkiseen kasvuun. Ei enää. Itse koin suuren muutoksen alkaneen 2010, jolloin yliopistot erotettiin valtiosta. Osa rahasta tulee edelleenkin valtiolta, mutta sen ohella rehtorit ja muu hallinto pantiin hakemaan yliopistolleen rahoitusta yksityiseltä sektorilta. Rahoituksen hankkiminen ei varmasti ole ihan helppoa, ja suuri osa siitä ajasta, joka aiemmin meni varsinaiseen yliopistotyöhön, on nyt siitä pois. 

Rahasta ja sen puutteesta onkin tullut merkittävä yliopistoa hallitseva keskustelunaihe. Opiskelijat, joita jossain vaiheessa alettiin kutsua asiakkaiksi, tulee saada mahdollisimman nopeasti ulos liikkeestä, siis opintoputkesta. Lyhempi opiskeluaika tuottaa selvää rahaa: yliopisto saa korvauksen jokaisesta suoritetusta tutkinnosta, ja opiskelijat pääsevät nopeammin työelämään ja veroja maksamaan.

Valtio ja osa yliopistoväestä on jo pitkään ollut huolestunut liian kauan yliopistolla viihtyvistä opiskelijoista. Yliopisto tukee opiskelijoiden valmistumista helpottamalla tutkintovaatimuksia. Gradu saa nykyään olla ohuempi ja väitöskirja koostua yksittäisistä artikkeleista. Yksinäistä puurtamista ja kirjojen lukemista on vähennetty. Vielä jokin aika sitten ihmettelin, kun kuulin erään opiskelijan pitävän yliopiston huonona puolena sitä, että siellä joutuu lukemaan kirjoja. Nyt pölyttyneitä paperikirjoja kulutetaankin huomattavasti vähemmän. Digitalisointi on helpottanut opiskelua, ja se tulee sitä paitsi halvemmaksi myös yliopistoille.

Myös hallintohenkilökunnan supistaminen on tuonut paljon säästöä. Tutkimus- ja opetushenkilökunnan lisääntyneet tietokoneaskartelut ovatkin vähentäneet myös heidän varsinaiseen työhön käytettävissä olevaa aikaansa. Toisaalta, kun oppiminen tapahtuu jo nyt suurelta osin verkossa, ehkä digiopiskelu on tulevaisuudessa ainoa tarjolla oleva palvelu. Myös opetus- tai tutkimusrobotteihin siirtyminen sujuu varmasti joustavasti. Vain joskus satunnaisesti yliopiston käytäville eksynyt opiskelija voi kaivata inhimillistä kontaktia ja apua. Siis siihen saakka, kun fyysisiä tiloja vielä on.

Helsingin yliopistossa on 2000-luvulla tehty kaksi suurta tutkinnonuudistusta. Miksi, sitä moni yliopistolainenkin kyselee. Ainakin yksi hyöty niistä on: ne ovat keino puhdistaa kortistot liian kauan yliopistolla viihtyneistä opiskelijoista. Uudistuksia on muutenkin tullut aika nopeaan tahtiin: systeemit vaihtuvat lähes samaa vauhtia kuin kuvat tietokoneen ruudulla. Yliopistoissa työskentelevät ja opiskelevat saavat usein tiedon näistä digitaalisesti: tämä uudistus tulee nyt, oletko valmis? Uudistuksen toteuttajilta ja käyttäjiltä ei juuri kysellä. Kai se niin on, että vierivä kivi ei sammaloidu. Ja että kehittäjillä pitää olla jotakin kehitettävää. 

Ongelmista huolimatta yliopistolaitos on kyennyt näyttämään, että se voi onnistua melko hyvin valtion sille antamassa perustehtävässä, siis rahan säästämisessä. Valtion tarkastusviraston tuore raportti osoittaa, että yliopistot ovat hyvin vakavaraisia. Oppiminen ei onneksi ole tämän päivän puheenaihe. Yliopisto kouluttaa nuoria työelämään, niin kuin ammattikoulukin tekee. Työelämän oletetut vaatimukset määrittelevät sen, mitä yliopistossa pitää opettaa. Kukaan ei tietysti voi tietää, minkälainen työelämä nuoria tulevaisuudessa odottaa.