Populismi ei ole leikkiä

Brexit, Trump, Venäjä, Turkki, Unkari, Itävalta, Italia, Puola – tässä on vain muutama esimerkki populististen ajatusten ja puolueiden riemuvoitoista viime aikoina. Populistit tulevat valtaan eliittiä arvostelemalla. Sillä ei ole väliä, että populistijohtajat itsekin kuuluvat eliittiin tai sillä, että he tekevät kaikkensa, että näin tapahtuu jatkossakin. Populistit aloittavat viittaamalla olemassa oleviin ongelmiin – samoihin ongelmiin, jotka ovat yleisessä tiedossa. Rakenteiden korjaaminen tai muu pitempiaikainen työskentely ongelmien ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole populistien tavoite, vaan syyllisten löytäminen. Syyllisiä ovat demokraattisesti valittu poliittinen eliitti ja vähemmistöt, joita eliitti ”suojelee”. 

Populistit puhuvat ”kansan” puolesta. Kansaan kuuluvat populistien kannattajat – muilla ja heidän oikeuksillaan ei ole väliä. On hämmästyttävää, että niin monet ihmiset eivät ymmärrä, miten tärkeää demokratian puolustaminen on. He käyttävät demokraattista perusoikeuttaan – äänestämistä – valitessaan valtaan ihmiset, jotka tulevaisuudessa käyttävät saamaansa valtaa demokratian kaventamiseen ja lopulta sen kukistamiseen. Valta viedään pois kansalta, joiden puolesta populistijohtajat ovat luvanneet puhua. En keksi muuta selitystä tälle ilmiölle kuin jonkinlaisen laumaan kuulumisen vietin. Ihminen pelkää ottaa vastuuta ja luovuttaa sen mielellään jollekin häntä suuremmalle: jumalalle, johtajalle, puolueelle, ideologialle. 

Populismia ei aina ole otettu ihan tosissaan eikä sen vaarallisuutta tunnistettu. Vielä tänäänkin monet itseään fiksuina liberaaleina pitävät hymyilevät vähän vinosti näille kansan miehille ja naisille, joista osa ei osaa ilmaista itseään tarpeeksi elegantisti. Toiset taas asettuvat populistien tielle voidakseen haastaa riitaa. Meille on tyypillistä ajatella, että olemme itse vapaita kaikesta negatiivisesta: emme ole rasisteja, kun taas jotkut muut sitä ovat. Uskon kuitenkin, että löydämme kyllä itse kukin itsestämme pienen rasistin, jos vaivaudumme vähän sitä kaivelemaan. Ehkäpä myös pienen populistin. En kritisoi populisteja ihmisinä. Uskon heidän luulevan, että he politiikallaan pyrkivät johonkin yhteiseen hyvään. He ovat kuitenkin väärässä.

Populismi poliittisena suuntauksena on levinnyt laajalti Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Populistit ja heidän puolueensa vaativat rajojen sulkemista, vähättelevät kansainvälistä yhteistyötä, eivät halua kantaa kollektiivista vastuuta maailman ongelmista, torpedoivat EU:n toimintaa tai ajavat siitä eroamista. Populistit haluavat korostaa oman maansa erinomaisuutta ja sitä, miten se voisi olla mahdollisimman riippumaton ympäröivästä maailmasta. He pelkäävät vieraiden kulttuurien ja uskontojen – eritoten islamin – vaarantavan heidän oman kulttuurinsa. Monet valtaan päässeet populistit ovat myös ryhtyneet sanoista tekoihin ja uhkaavat monin tavoin esimerkiksi kansallisten vähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia.

Nationalismi on sana, jota populistit usein käyttävät. Nationalismi oli erityisesti 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen kansallisuusaate, jota voimme sekä kiittää että kirota. Nationalismi auttoi eriheimoisia ja eripuraisia ryhmiä yhdistymään kansoiksi. Toisaalta se johti myös toisten kansojen sortoon, esimerkiksi juutalaisvihan muodossa. Aate degeneroitui chauvinismiksi, kansallisuuskiihkoksi, joka myös edesauttoi sotien syttymistä.

Tuskin juuri mikään nykyisistä kansallisvaltioista (Euroopassa Islanti on poikkeus) on koskaan ollut homogeeninen, vain yhdestä kansanryhmästä muodostunut alue. Kansallisvaltiothan perustettiin juuri liittämällä yhteen eri kansanryhmiä yhdeksi kansakunnaksi. Suomalaisuutta yhtenäisenä, alkuperäisenä ja puhtaana kansakuntana ei ole koskaan ollut olemassa. Suomalaisuuden symbolit luotiin ja sovittiin vasta kansallistunteen heräämisen aikana ja seurauksena. Virallisestikin Suomen kansa koostui kahdesta kielellisestä ja kulttuurisesta ryhmästä: suomalaisista ja suomenruotsalaisista. Saamelaiset, romanit ja muut vähemmistöt jäivät vaille kansallisia oikeuksia, ja heidän olemassaolonsa tunnustaminen on vieläkin keskeneräinen projekti.

Edellä kuvatussa mielessä valtiot ja niissä asuvat kansat ovat siis olemassa vain kuvitteellisella tasolla. Mitään yhtenäistä kansaa tai kansan mielipidettä ei ole olemassa. Maailman historia on täynnä yhdistymisiä, eroamisia ja taas yhdistymisiä. Valtioiden koko ja alueet vaihtelevat. Myös EU:n voi halutessaan nähdä yhtenä uudenlaisena nationalistisena projektina. Jos isommalla alueella katsotaan olevan yhteiset arvot ja päämäärät, ja yhdistymisellä voidaan saavuttaa etuja, tästäkin alueesta voi tulla ”kansakunnan” koti. Tähän suuntaan ei EU:ssa kuitenkaan olla tällä hetkellä matkalla, vaan valtaosa jäsenistä kannattaa löyhempää liittolaissuhdetta. 

Populistit puhuvat joskus nationalismista ja isänmaallisuudesta, aivan kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Ei kuitenkaan tarvitse olla nationalisti ollakseen isänmaallinen. Isänmaallisuus ei edellytä ajatusta siitä, että meidän kansamme olisi muita parempi. Isänmaallisuuteen kuuluu muitakin asioita kuin Suomen lippu, niin kuin tietyt arvot, joiden mukaan maassa on tapana toimia. Vaikkapa ihmisoikeuksien kunnioittaminen, oikeudenmukaisuus ja suvaitsevaisuus voisivat olla esimerkkejä tällaisista arvoista.

Kulttuurinen omiminen - leikin asia?

Pieni tyttö istui äitinsä kanssa bussissa. Päässään tytöllä oli päiväkodissa askarreltu inkkarisulkapäähine. Ajattelin, että eivätpä tuon päiväkodin opettajat ole vielä kuulleet kulttuurisesta omimisesta ja sen epäkorrektiudesta. 

Keskustelu kulttuurisesta omimisesta ja stereotypioista on minulle vaikea aihe, koska en ole pystynyt muodostamaan siitä koherenttia mielipidettä. Maailma on muuttunut suuresti siitä, kun itse tänne synnyin. Monessa asiassa muutos on ollut parempaan päin. Olen itse ollut jo kauan kiinnostunut ns. toiseuttamisesta, stigmatisoinnista, kiusaamisesta ja vähemmistöjen oikeuksista. On kovin ilahduttavaa, että sorretut ovat vihdoinkin saaneet äänensä kuuluviin. 

Erittäin iloinen olen ollut Me Too -kampanjasta. Olenkin aina ihmetellyt sitä, miten on mahdollista, että puolet maailman ihmisistä on sorretussa asemassa. Miten ihmeessä syvään juurtuneita sortavia käytänteitä ja asenteita ei huomata ja huomioida keskustelussa? Kun olin nuori, kaikenlainen kopelointi ja verbaalinen häirintä kuuluivat normaaliin elämään. Kohteiksi joutuneet tytöt eivät tilanteesta pitäneet, mutta heillä ei ollut juurikaan keinoja puuttua siihen. Myöhemmin koin, että vanhemmat ja vähemmän viehättävätkään naiset eivät säästyneet häirinnältä: kuka tahansa ukonköriläs saattoi kommentoida kadulla ventovieraan naisen ulkonäköä. 

Meillä on kulttuurisia stereotypioita siitä, millainen ihmisen pitää olla ja miltä hänen pitää näyttää. Lapsena minulla oli norminukkejen lisäksi musta nukke ja saamelaisnukke. Siihen aikaan niitä tosin kutsuttiin toisilla nimillä. Nykyään saamelaisasua ei saa käyttää, jos ei ole saamelainen. En tiedä, saako saamelaisnukellakaan enää leikkiä. Jokin aika sitten keskustelu kulttuurisesta omimisesta kävi kiivaana. 

Tämä aihe aktualisoitui taas minulle, kun luin, että Simpsonien Apu-hahmoa kritisoidaan rasistiseksi. Jopa sarjan nykyiset tekijät ottivat lusikan kauniiseen käteensä ja pahoittelivat menneisyydessä tehtyjä virheitä. Simpsonit on yksi mieliohjelmistani, koska siinä käsitellään huumorin keinoin kattavasti kaikenlaisia inhimilliseen kulttuuriin liittyviä asioita. Apu on todellakin stereotypia, mutta niin ovat kaikki muutkin sarjan hahmot. Mitä pitäisi ajatella amerikkalaista työläistä halventavasta Homerista tai verenhimoisesta miljonääristä, herra Burnsistä? Voiko olla niin, että emme naurakaan Apulle stereotyyppisenä intialaisena, vaan naurammekin omalle stereotypiallemme tyypillisestä intialaisesta?

Joku viisas lapsi määritteli kerran eron huumorin ja kiusaamisen välillä: huumoria on se, kun olen itse mukana nauramassa ja kiusaamista se, kun muut nauravat minulle. On myös sanottu, että satiiri ja parodia ovat oikeutettuja vain, jos ne eivät kohdistu heikkoihin ja alistettuihin. Valtaapitäville saa sen sijaan nauraa. Itse nauran sydämestäni Trumpille ja Putinille, mutta en usko, että he osaavat nauraa itselleen. Lapsen määritelmän mukaisesti siis kiusaan heitä. 

Valtaosa huumorista taitaa olla sitä toiselle nauramista. Olen joskus ajatellut, että jos television huumoriohjelmista poistettaisiin kaikenlainen imitointi ja parodiointi, jäljelle ei jäisi paljon mitään mille nauraa. Sorrettujen oikeutetun esiintulon vanavedessä näyttää kulkevan eräänlainen poliittinen ortoreksia: me oikeassaolijat paljastamme ja tuomitsemme pahikset, jotta nauru loppuu. Mitäpä jos ihmiskunnan suurin tragedia onkin se, että emme kykene nauramaan itse itsellemme? Jospa jonain päivänä huomaisimme, että olemmekin loppujen lopuksi sangen inhimillisiä ja erehtyväisiä olentoja – siis aika naurettavia.