Kaikkeuden kuningas

Matkalle lähtiessäni olisin halunnut ostaa Yuval Noah Hararin uuden kirjan 12 oppituntia maailman tilasta, mutta se ei ollut vielä silloin ilmestynyt. Sen sijaan ostin ja luin saman tekijän aiemman kirjan Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Ei ollut huono hankinta. Jaana Iso-Markun suomentama teos on erittäin mielenkiintoista, tarkoin pohdittua mutta silti helppoa luettavaa.

 

 

 

Kirjassaan jerusalemilainen historian tohtori Harari kuvailee monilta eri tiedon aloilta ottamillaan esimerkeillä, kuinka ihmisestä, Homo sapiensista, tuli luomakunnan herra. Homo sapiens on kyennyt voittamaan ja hävittämään muut ihmislajit sekä valtaosan muista eläimistä. Luonnon vapaat eläimet sapiens on korvannut kotieläimillä, jotka hän on alistanut palvelemaan itseään aiheuttaen eläimille kärsimystä. Islamistista terroristiliikkeistä ja muista hurmahenkisistä uskonnoista huolimatta yläilmojen jumalalla ei juurikaan ole enää tänä päivänä sanottavaa sapiensin hallitseman maailman tulevaisuudesta; ihminen on jo hyvän aikaa muovannut itsestään universumin uutta valtiasta Homo deusta.

Sapiensin voittokulkua ei selitä pelkästään suuret aivot; neandertalilaisellahan ne olivat vielä isommat. Harari selittää Homo sapiensin menestystä lajin kyvyllä yhteistyöhön ja tarinoiden sepittämiseen. Muutkin eläimet kyllä pystyvät yhteistyöhön, mutta vain ihmisen yhteistyökyky on joustavaa. Hän on kehittänyt uskottavia tarinoita esimerkiksi uskonnosta, valtiosta ja rahasta, jotka liittävät eri paikoissa ja ajassa eläviä ihmisiä yhteen. Tarinat antavat elämällemme merkityksen. Joskus tarina ei tyydy vain kuvailemaan todellisuutta vaan luo sitä. Esimerkkejä ei ole vaikea löytää.

Tarinaa on myös käsitys ihmisestä yksilönä, jakamattomana ja muuttumattomana, ainutlaatuisena individinä, joka tietoisuudellaan poikkeaa muista lajeista. Yksilöinä sapiensit eivät kuitenkaan olisi koskaan voineet maailmaa valloittaa. Monenkaan meikäläisen huomiokyky ja äly eivät yllä merkittäviin suorituksiin. Itse en esimerkiksi osaa avata maalipurkkia, korjata tulostinta tai edes keittää raparperikeittoa polttamatta sitä pohjaan. Harva meistä olisi kyennyt keksimään tietokoneen tai edes Facebookin. Hararin mukaan islamistiterroristit kyllä pystyvät lataamaan teloitusvideonsa Youtubeen, mutta heillä tuskin on kilpailukykyisiä innovaatioita ihmiskunnan tulevaisuutta varten. Kykymme yhteistyöhön antaa meille vähemmänkin kekseliäille tilaisuuden päästä nauttimaan toisten älyn hedelmistä.

Digitalisaation aikakautena puhumme usein algoritmeista. Algoritmit ovat kuitenkin aina määränneet elämäämme. Harari määrittelee algoritmin ”järjestelmälliseksi toimenpiteiden sarjaksi, jonka avulla voidaan tehdä laskelmia, ratkaista ongelmia ja tehdä päätöksiä”. Ihmisiä – niin kuin myös eläimiä - ohjaavat algoritmit toimivat aistimusten, tunteiden ja ajatusten välityksellä. Laskeskelemme kaiken aikaa todennäköisyyksiä selvitäksemme ja taataksemme jatkuvuuden jälkeläistemme kautta. Tämä ei erota meitä muista eläimistä. Metsästäjä-keräilijät kokivat olevansa kiinteä osa ympäröivää luontoa. Maanviljelyyn siirtynyt homo sapiens tarvitsi kuitenkin selvitäkseen eläimiä ja ekosysteemin järjestelmällistä hyödyntämistä. Voidakseen oikeuttaa tämän hyväksikäytön ihmisen oli tehtävä selkeä ero muuhun luontoon. Ylimaailmalliset jumalat antoivat hänelle tämän oikeuden.

Tiede ei tehnyt loppua tarinankertomisesta, vaikka se toikin käyttöön uudet toimintamenetelmät. Yuval Hararin mukaan myytit ovat vain entisestään voimistuneet. Uuden tiedon ja tekniikan avulla kuvitelmien ja todellisuuden välinen kuilu myös kaventuu, kun ihmisellä on mahdollisuus muokata todellisuutta lempikuvitelmiaan vastaavaksi.

Harari määrittelee uskonnoksi kaiken sen, mikä joka antaa yhteiskunnallisille rakenteille yli-inhimillisen oikeutuksen. Liberaalit, kommunistit ja eri uskontojen kannattajat ovat kaikki yhtä lailla uskovaisia. Jokainen uskovainen on vakuuttunut siitä, että hänen uskontonsa on ainoa oikea, myös tiedeuskovainen. Tiede antaa meille vastauksia kysymyksiin objektiivisesta todellisuudesta, mutta ei valitettavasti siitä, miten meidän pitäisi käyttäytyä. Uskonnot taas antavat vastauksen tähän kysymykseen, mutta niiden tekemiä arvopäätelmiä ei voi johtaa tosiasioista. Uskonto ja tiede voivat silti toimia yhteistyössä: edellinen on Hararin mukaan kiinnostunut järjestyksestä ja jälkimmäinen vallasta.

Moderni historia on prosessi, jonka kuluessa tiede ja yksi uskonnoista – ihmiskuntaa palvova humanismi – ovat solmineet sopimuksen, jonka me kaikki länsimaalaiset olemme allekirjoittaneet. Se tarkoittaa lyhyesti sitä, että olemme suostuneet luopumaan merkityksestä ja saaneet tilalle valtaa. Elämällä ei ole merkitystä, ja maailmankaikkeus on sokea ja tarkoitukseton prosessi. Jos näin on, ihminenkään ei enää ole sidottu mihinkään rooliin, vaan voi toimia niin kuin parhaaksi näkee. Eli tavoitella mahdollisimman suurta onnea ja kuolemattomuutta. Subjektiivisuus on tämän ajan iskusana, ja taloudellisesta kasvusta on tullut itsestään selvä arvo. Vaikka aineelliset resurssit ovat rajallisia, tieto pitää huolen jatkuvasta kasvusta. Kuitenkin sekä tieteellinen kehitys että taloudellinen kasvu horjuttavat ekosysteemin tasapainoa. Tarvitsisimme useamman kuin yhden planeetan, jotta kaikille voitaisiin turvata länsimaalaisten elintaso.

Digitalisaatio ja geenitekniikka muuttavat perin pohjin humanismin käsitystä vapaasta tahdosta ja yksilöllisyydestä. Jo nykyään lääketiede usein parantelee terveitä ihmisiä sairaiden parantamisen sijasta. On olemassa vaara, että ihmistä ei tulevaisuudessa enää nähdäkään arvokkaana yksilönä, paitsi jos hän sattuu kuulumaan paranneltujen yli-ihmisten joukkoon. Paranteluhan ei tietenkään ole ilmaista, joten etusijan saanevat ne, joilla on siihen tarvittavat taloudelliset resurssit. Kun ihmisruumis varustetaan yhä kehittyneimmillä algoritmeilla, humanismin käsitys ihmisen sisältä löytyvästä ”aidosta” minuudesta kuulostaa vähintäänkin kyseenalaiselta. Verkkoon yhä lujemmin sidottu ihminen kykenee tuskin edes enää haaveilemaan vapaudesta.

Dataismi voi korvata humanismin uskontona. Datauskovaiset eivät tyydy pelkkään robotisaatioon, vaan haaveilevat ihmisen ja koneen algoritmien yhdistämisestä. Siinä missä natsit suunnittelivat luovansa yli-ihmisen rodunjalostuksella, teknohumanismi pyrkii samaan geenitekniikan, nanoteknologian, ihmisälyn ja tietokoneiden avulla. Planeetan valtiaasta Homo sapiensista voi siis tulla koko galaksimme ja ehkä koko maailmankaikkeuden valtias Homo deus. Tämä kyborgi pystyy ottamaan vastaan ja käsittelemään tietoa suunnattoman paljon tehokkaammin kuin Homo sapiens. Tästä näkökulmasta se olisi siis ihmistä paljon arvokkaampi. Parannellun ihmisen sijasta lopputuloksena saattaa kuitenkin olla huononnettu versio, joilta puuttuu järjestelmän kannalta häiritseviä, mutta tärkeitä, inhimillisiä ominaisuuksia. 

Harari ei ole ennustaja eikä hän väitä, että dataismin dystopiasta tulee totta. Voihan olla, että ihmiset eivät osoittaudukaan pelkiksi algoritmeiksi. Mutta hän sanoo, että vaikka näin olisikin, on silti mahdollista, että dataismi ottaa maailman haltuunsa, kun ei-tietoiset hyvin älykkäät algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse. Tällaisessa maailmassa Homo sapiensin kohtalo saattaa olla samanlainen kuin ihmisen nyt alistamien eläinten. Kyborgien empatia meitä kohtaan voi siis olla kovin vähäinen.

Järki ja tunne - empatia on molempia. Osa 1.

Kun puhutaan epäoikeudenmukaisuudesta ja etäällä olevien ihmisten tai eläinten hädästä ja kärsimyksestä, saa usein vastaukseksi, että ongelma pitäisi hoitaa paikan päällä. On vaikea uskoa, että nämä järkeilijät itse tekisivät mitään asian hoitamiseksi Suomessa tai muualla. Pikemminkin kyseessä on silmien sulkeminen, ongelman siirto pois päiväjärjestyksestä. Ne, jotka todella puhuvat ja tekevät tekoja kärsimyksen vähentämiseksi, leimataan kukkahattutädeiksi tai hupakoiksi, jotka toimivat tunteen ohjaamina. 

 

Rationaalisuutta on jo vuosisatojen ajan pidetty länsimaisen maailman perushyveenä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt näkökohta, että pelkästään rationaalisesti toimiva ihminen voi saada paljon pahaa aikaan. Elisa Aaltola ja Sami Keto ovat kirjoittaneet kirjan empatiasta (Empatia. Myötäelämisen tiede. Into 2018). Kirja on helppolukuista suomea ja nimensä mukaisesti se käsittelee empatiaa tieteen viitekehyksessä. Kirjassa on runsaasti - mutta ei kuitenkaan kuormittavasti – viitteitä tieteellisiin tutkimuksiin.

Kirjan ensimmäisessä osassa Aaltola tutkii empatiaa moraalin ohjenuorana. Moraalihan on myös pitkään nähty osana rationaalisuutta, josta tunteet on sysätty syrjään. Ongelmana on, että ihminen ei koskaan pysty toimimaan ilman tunteita. Kun positiiviset tunteet kielletään moraalin ohjaajana, jäljelle jäävät kuitenkin kielteiset tunteet, mikä voi johtaa pahoihinkin katastrofeihin. Tunteilla on keskeinen rooli vääryyden ymmärtämisessä, ihmisen valinnoissa ja moraalisessa päätöksenteossa. Tunteiden kautta tosiasioista tulee merkityksellisiä. Tunteet eivät kuitenkaan yksin riitä: mukaan tarvitaan myös rationaalista pohdintaa. Muutenhan meitä voisi ohjata mikä tahansa ensimmäinen tunnetila.

Moraali vaatii avoimuutta toiselle, erilaiselle. Meidän pitää kyetä näkemään toiset subjekteina, ainutlaatuisina yksilöinä. Empatialla, jota Aaltolan kutsuu mieluummin myötäelämiseksi kuin myötätunnoksi, on eri muotoja. Empatia voi olla projektiivista, simuloivaa, kognitiivista, affektiivista, ruumiillista tai refleksiivistä.

Projektiivisessa empatiassa voimme esittää kysymyksen, miltä tuntuisi olla toisen asemassa. Tämä ei vielä tarkoita sitä, että tuntisimme todellista myötätuntoa kohdetta kohtaan, vaan jopa narsisti tai psykopaatti voi ymmärtää toisen aseman ja käyttää tätä tietoa hyväkseen. Myös alentuvasti toiseen suhtautuminen voi olla merkki projektiivisesta empatiasta. Simuloivassa empatiassa voimme kuljettaa itsemme toiseen ja asettua hänen asemaansa. Tämäkään ei tietysti ole ongelmatonta, koska emme voi olla varmoja, että todella kykenemme tämän tekemään. Aaltola mainitsee narratiivit, kertomukset, empatian mahdollistajina. Esimerkiksi lukemalla saamme tietoja toisenlaisten tilanteesta ja voimme helpommin samaistua heidän osaansa. Toisaalta tällainen empatia voi olla luonteeltaan lyhytaikaista. Yhteisenä vaarana projektiiviselle ja simuloivalle empatialle on, että ne helposti atomisoivat yksilöitä ja piirtävät heidän välilleen rajoja. Aaltolan ja Kedon teoksen läpikäyvä ajatus on yksilön ja hänen mielensä kietoutuminen suurempaan kokonaisuuteen, josta puhdasta yksilöä on mahdotonta erottaa.

Kognitiivisella empatialla tarkoitetaan kykyä havaita ja päätellä muiden tunteita ilman, että niihin tarvitsee ottaa osaa. Kognitiivisella empatialla on suuri merkitys, kunhan omat tunteet otetaan mukaan. Resonaatio eli affektiivinen empatia varmistaa sen, että tietoisuutta toisen tunnetilasta ei käytetä väärin. Resonaatio ei kuitenkaan tarkoita tunnetarttuvuutta, joka voisi olla kohtalokasta, vaan affektiivisesti empaattinen kykenee tekemään eron itsen ja toisen välillä.  Pelkkä affektiivinen empatia tekisi Aaltolan mukaan yhteiskunnasta haavoittuvaisen niille, jotka tällaista empatiaa eivät voi tuntea. Kognitiivinen empatia ilman tunnetasoa taas tekisi yhteiskunnasta hierarkkisen, egoistisen, kilpailua korostavan ja toisia välineellistävän. 

Ruumiillisella empatialla Elisa Aaltola viittaa kykyymme tuntea itsemme ruumiillisiksi oloiksi. Ruumiillisuuden kautta voimme ymmärtää myös muita eliöitä. Skeptisismi on kuitenkin usein estänyt tämän ymmärryksen: monet ajattelevat, että eläimen mieli ei voi muistuttaa omaamme. Tämä on antanut oikeuden kohdella eläimiä julmasti. Unohdamme helposti, että mieli ja ruumis ovat kiinnittyneet toisiinsa, eikä meillä ole mitään syytä epäillä, etteikö tämä koskisi myös eläimiä.

  

Refleksiivisen empatian avulla pystymme tarkastelemaan omia empatiataitojamme. Voimme oppia omasta empatiastamme ja kehittää sitä. Empatiaa voi siis oppia ja opettaa, ja tarkkailu on hyvää harjoitusta empatiataitojen kehittämiseksi. Nykyajan hektinen elämä kuitenkin vaikeuttaa tarkkailuun keskittymistä.

Empatiakyvyttömyyttä (tai pahuutta) voi Hannah Arendtin tavoin kuvailla banaaliksi. Siihen syyllistyvät ihan tavalliset ihmiset, niin käskyjä sokeasti tottelevat virkamiehet kuin heitä tukevat perheenäiditkin. Empatia on usein puolueellista. Tunnemme enemmän empatiaa niitä kohtaan, jotka muistuttavat meitä itseämme. Tämä on Aaltolan mukaan kuitenkin kulttuuristen oletusten ja stereotypioiden seurausta. Reflektointi on ratkaisu tähänkin ongelmaan: erilaisetkin voi ja tulee nähdä subjekteina.

Elisa Aaltola kirjoittaa myös empatiaväsymyksestä, jonka yksi muoto on etäännyttäminen. Luonnollistamme helposti toisten kärsimystä, koska ajattelemme, että sen määrä on rajaton ja että emme kuitenkaan pysty sitä poistamaan. Voimakkaasti empaattinen voi myös uuvuttaa itsensä ja menettää toimintakykynsä. Ratkaisu on eronteko minän ja toisen välille sekä empatian suuntaaminen toimintaan. 

Empaattisuutta arvostellaan usein väittämällä, että sitä tuntevien ihmisten motiivi on itsekäs: haluamme muiden pitävän meitä hyvinä ihmisinä. Tunnemme kuitenkin empatiaa ja toimimme moraalisesti myös silloin, kun muut eivät ole sitä havaitsemassa. Utilitaristi voisi silti viisastella, että moraalisesti toimimalla saamme itsellemme hyvän mielen. Oikeastaan minusta on ihan sama, onko tämä totta vai ei. Pääasia on, että autamme, kun apuamme tarvitaan.