Vakaumuksena valistus - Steven Pinker: Enlightenment Now. The Case for Reason, Science, Humanism and Progress

Kanadalaisen ajattelijan, kognitiotieteilijän ja psykologin Steven Pinkerin tuorein kirja Enlightenment Now – The Case for Reason, Science, Humanism and Progress (Penguin Random House 2018) vakuuttaa meidät tieteellisen maailmankatsomuksen ja valistuksen perinteen suotuisasta vaikutuksesta maailman kehitykseen. Luin kirjan, koska huomasin arvostamani taloustieteilijä Sixten Korkmanin suosittelevan sitä. Myöntää täytyy, että Pinkerillä on pointtinsa.

Pinkerillä on luja usko edistykseen ja ihmiskuntaan toisin kuin toisella juutalaissyntyisellä ateistisella ajattelijalla Yuval Noah Hararilla, jonka tuotantoa olen käsitellyt aiemmissa blogeissani. Pinkerin mukaan inhimillinen järki, tiede ja humanismi pelastavat maailman, jota sokea usko uhkaa. Islamiin vetoavat uskonterroristit ja suosiotaan kasvattanut populismi ovat toki vakavasti otettavia, mutta silti voitettavissa olevia, esteitä järjen voitonmarssilla. Humanismi sisältää Pinkerin mukaan tieteen lisäksi meille ominaisen kyvyn sympatiaan, jonka avulla voimme päätellä, mikä on parasta  -  ei ainoastaan meille itsellemme  -  vaan mahdollisimman monelle. Hararillehan myös humanismi on uskonto, jossa ihmiskunta yliluonnollisen olennon sijasta jumaloi itseään, eikä tämänkään uskonnon vaikutus ole välttämättä positiivinen.

Suuri osa Pinkerin perustelua pohjautuu tilastoihin, joiden tarkoitus on osoittaa, miten kaikki on muuttunut paremmaksi. Pinkerin tilastot ja niiden tulkinta on kohdannut myös arvostelua. Oma asiantuntemukseni ei kuitenkaan tälle alueelle riitä. Mutta tottahan se tietysti on, että ainakin osassa maailmaa ihmiset elävät nykyään pitkään, suhteellisen terveinä ja hyvinvoivina, enemmän tai vähemmän vaurasta ja turvallista elämää. Sekin on totta, että nämä hyvinvoivan maailman alueet sijoittuvat sinne, missä sekularisaatio on viety pisimmälle, tiede kukoistaa ja demokratia tarjoaa ihmisille mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa. Siis ihmiset voivat parhaiten – ja Pinkerin mielestä paremminkin kuin koskaan aiemmin historian aikana -  ns. liberaaleissa demokratioissa. Muualla maailmassa haasteet ovat suurempia, mutta Pinker näkee edistystä (esimerkiksi syntyvyyden laskua) myös näissä maissa.

Pinkerin rationalismiusko ei tarkoita sitä, että hän väittäisi kaiken ihmisen toiminnan olevan rationaalista. Sen sijaan meille kaikille on annettu mahdollisuus järjen käyttämiseen. Tämä mahdollisuus toteutuu parhaiten ympäristössä, jossa tietoa ja koulutusta arvostetaan. Tieteen tunnusmerkkejä ovat mm. järjestelmällisyys, edistyvyys, objektiivisuus, kriittisyys, avoimuus ja itsensä korjaavuus. On selvää, että kumuloituvaan tietoon perustuvat argumentit toimivat mutu-tietoa tai taikauskoa paremmin. Tiede itse ei kuitenkaan tarvitse argumentteja tuekseen; pelkkä vilkaisu meitä tällä hetkellä ympäröivään maailmaan kertoo, että se toimii. Paradoksaalista kyllä, myös ne, jotka perustavat toimintansa ja moraalinsa jollekin yliluonnolliselle olennolle tai ihmisluonnon tai jonkin heimon tai kansan paremmuudelle (heroismi/tribalismi), käyttävät hyväkseen tieteen saavutuksia päämääriensä saavuttamiseen.

Pinkerin muuten järkeenkäyvässä tekstissä on jokunen seikka, joka jäi ihmetyttämään. Hän näyttää syyttävän koko joukkoa filosofeja ja koulukuntia irrationalismin suosimisesta. Tähän joukkoon Pinker lukee mm. Nietzschen, Heideggerin, Foucaultin, Derridan, eksistentialismin, postmodernistit ja ns. kriittisen koulukunnan. Nietzsche ja häneen liitetty kultti on minullekin käsittämätöntä, koska osaan lukea häntä vain yhtä kirjaimellisesti kuin Pinkerkin. Muita mainittuja en sen sijaan pidä millään lailla irrationalisteina tai tiedevihamielisinä. En tiedä, kuinka syvällisesti Pinker on itse asiassa perehtynyt ns. mannermaiseen filosofiaan.

Näyttää myös siltä, että Pinker yleisemminkin vähättelee sekä uskontojen että filosofien (ei tietenkään valistusfilosofien ja utilitaristien) merkitystä arvoillemme. On tietysti niin, että myös ajattelijat käyttävät samanlaista inhimillistä järkeilyä kuin me muutkin, mutta en usko, että meillä ilman perinteitä ja esikuvia olisi kovinkaan suoraa tietä arvojen tunnistamiseen. Aivan niin kuin tietokin ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä on kumuloituvaa. Ilman Sokratesta, Vuorisaarnaa tai Foucault´n kirjoituksia sairaudesta, hulluudesta tai seksuaalisuudesta käsityksemme tiedosta, ihmisyydestä tai tasa-arvosta ihmisten välillä voisi olla kokonaan toisenlainen.

Vakavamman huitaisun Pinker kuitenkin tekee ympäristöliikkeen suuntaan. Hän lukee ns. vihreän aallon maailmanlopun liikkeisiin, joiden transsendentaalisuus ilmenee ekosysteemin korottamisena jumaluudeksi. Pinker tietysti rationalistina tunnustaa ympäristöongelmat ja etenkin ilmaston lämpenemisen mutta uskoo vakaasti, että tiede tulee korjaamaan tämänkin ongelman niin kuin se on korjannut aiemmatkin katastrofit. Tässä kohdin myös Pinkerin humanismi tulee paljaimpana esiin: se on juuri sitä ihmiskeskeisyyttä, jonka Harari lukee uskontojen joukkoon. Pinkeriä hieman vanhempanakaan en kaipaa takaisin 1960-luvun maailmaan, jonka kyseenalaistamaton herra ihminen oli. Eikä se kaiken fiksaaminenkaan taida olla ihan niin helppoa. Kirjassaan Pinker ottaa esille myös sen, miten selektiivisesti otamme vastaan ja tulkitsemme informaatiota riippuen siitä, keitä haluamme olla. Tämä rajoittuneisuus vaikuttaa vaivaavan myös häntä itseään.

  

Hararin ja Pinkerin tarinoilla on paljon yhteistä. Molemmat korostavat esimerkiksi henkisyyttä hengellisyyden sijaan. Jos Hararilla on taipumusta pessimismiin, Pinker näkee maailman siis optimistin silmin. Hän ei kuitenkaan tunnustaudu yltiöoptimistiksi, vaan ymmärtää, että muutos parempaan ei ole itsestäänselvyys, vaan asia, jonka eteen on jatkuvasti työskenneltävä. Mistä sitten voimme tietää, mikä meille on parasta? Pinker ei luota minkään filosofisen väittelyn antavan meille yksiselitteisiä perusteluja sille, mitkä arvomme pitäisi olla. Arkijärki (jos sitä siis käytetään) tuottaa parhaan tuloksen. Näin hän kuvaa ihmiskunnan pelastusta:

“And the story belongs not to any tribe but to all of the humanity – to any sentient creature with the power of reason and the urge to persist in its being. For it requires only the convictions that life is better than death, health is better than sickness, abundance is better that want, freedom is better than coercion, happiness is better than suffering, and knowledge is better than superstition and ignorance.” (s.453)

Jos osallistuisin tietokirjallisuusraatiin, antaisin Steven Pinkerin kirjalle kahdeksan pistettä kymmenestä. Järki ei näinä aikoina ole mitenkään yliarvostettu. Pinker on kunnianhimoinen ja tehnyt kiitettävästi taustatyötä. Tarina on pääosin koherentti ja uskottava. Kirjassa on lisäksi teräviä yksittäisiä huomioita ja aforismeja (heterogeenisyyden hedelmällisyydestä: ”puilla on juuret, ihmisillä jalat”). Pinkerin maailmakuva on humaani ja ihmistä kunnioittava. Edistyskään ei silti aina ole yksiselitteistä, ja sitä on voitava arvioida. Ihmisellä on myös kyky väärinymmärtää ja käyttää tiedettä siinä missä uskontoakin kyseenalaisiin projekteihin, minkä Pinkerkin tunnustaa. Pisteitä laskee se seikka, jonka Pinker tuo esille tietoisuudesta keskustellessa: emme voi tietää tietoisuudesta enempää, koska se sisältyy sen ajattelemiseen käyttämäämme instrumenttiin. Hieman sovellettuna voisi sanoa, että ihminen voi ymmärtää vain sen, minkä ihmisaivot hänelle mahdollistavat. Sokraattista vaatimattomuutta ei ole syytä unohtaa. 

Onko työnteko pakollista?

Tähänastiset tulokset kertovat, että perustulokokeilun piirissä olleiden hyvinvointi ja terveys on parantunut. Se on tietysti hyvä uutinen. Huonoa on puolestaan se, että kokeilulla ei näytä olleen vaikutusta koehenkilöiden työllistymiseen. Kokeiluhan tehtiin pitkäaikaistyöttömien parissa. Toisaalta myöskään työttömiä kurittavalla aktiivimallilla ei ole ollut työllisyyttä edistävää vaikutusta. Siis ei porkkana eikä keppi lisää työllisyyttä. Parhaiten työllisyyttä edistäisivät uudet työpaikat ja työn joustavuus. 

Koeasetelmaa on arvosteltu, mutta faktaa on, että pitkäaikaistyöttömät saivat 560 euroa ilmaista rahaa kahden vuoden ajan. Ei ole yllättävää, että kokeilun jälkeiseen haastatteluun vastanneet olivat tukeen tyytyväisiä. Yllätys sen sijaan oli, että vain 31 % tuen piirissä olleista suostui vastaamaan tutkimukseen. 69 % siis iski puhelimen kiinni haastattelijan korvaan. En tiedä, mistä tämä kertoo. Onko näin suuri joukko pitkäaikaistyöttömistä niin passivoituneita, että he eivät halua tai jaksa olla viranomaisten kanssa missään tekemisissä?

Anekdooteilla on hyvin vähän todistusvoimaa, mutta en silti malta olla kertomatta paria tapausta lähimenneisyydestä. Luin suuren kauppaketjun lehdestä jutun 24 tuntia avoinna olevasta marketista. Jutussa oli kuva sutjakasta nuoresta miehestä, joka oli yöllä ostamassa kermaa aamukahviinsa. Tekstissä kerrottiin, että hän ei ole koskaan ollut töissä. Mainintaa mahdollisesta opiskelustakaan ei ollut. Ehkä hän on kirjailija tai taiteilija tai nettipokerin pelaaja. On aika erikoista, jos aikuinen nuori ei ole ollut edes kesätöissä. Tilanteen voisi ehkä ymmärtää, jos kyseessä olisi muuttotappiokunta Pohjois-Karjalassa, mutta nyt oltiinkin Espoossa.

Toinen tapaus sattui metroasemalla. Kaksi ulkonäöstä päätellen somalitaustaista poikaa oli juoksemassa metrolle. Sisään hoiperteli viimeisillä voimillaan päihtynyt ja erittäin epäsiisti mieshenkilö riitaa haastaen. Vaikka puheen tuottaminen tuotti hänelle suuria vaikeuksia, hän sai silti jotenkin asiansa huudettua. Miehen mielestä poikien oli heti poistuttava asemalta, koska he eivät olleet suomalaisia. Vaikutti siltä, että hän yritti viimeisillä voimillaan pitää yllä itsetuntoaan, mihin tarvittiin syntipukki.

Ihminen kaipaa arvostusta ja lajitovereidensa hyväksyntää. Tieto siitä, että kykenee elättämään itsensä ja perheensä on keskeistä hyvinvoinnillemme. Pitkäaikaistyöttömistäkin osalla on varmasti sekä halua että kykyä työllistyä. Suuri osa pitkäaikaistyöttömistä on kuitenkin niin syvällä päihteiden käytössään tai mielenterveysongelmissaan, että toiveet heidän työllistymisestään eivät ole realistisia. Huolestuttavinta minusta ovat kuitenkin ne nuoret, jotka pitävät joutenoloa elämäntapavalintana. 

Suomessa on lähes 70 000 nuorta, joilla ei ole työ- eikä opiskelupaikkaa. Siis keskisuuren kaupungin kokoinen väestö on enemmän tai vähemmän syrjäytynyt. Tämä on paitsi suuri ongelma nuorille, heidän terveydelleen ja tulevaisuudelleen, myös erittäin ikävää kansantalouden kannalta. Ovatko nämä nuoret lopullisesti syrjäytyneitä? Mikä on syrjäytyneisyyden suhde toiseen suureen ongelmaan: yhä kasvavaan masennuksesta aiheutuvaan työkyvyttömyyseläkkeiden määrään? Voi olla, että rahan jakamisen sijasta tarvittaisiinkin palveluja, joilla parannetaan työttömien hyvinvointia pitemmällä tähtäimellä.

Suhde työhön jakaa ihmiset. On unelmatyötään tekeviä, jotka eivät malttaisi jäädä eläkkeelle ja jättää työpaikkaansa nuoremmille. Työelämään sijoittuminen ei ole kuitenkaan kaikille helppoa. Itsellänikään ei ollut paljon taitoja, joista työelämässä on hyötyä. Siispä täytyi ottaa vastaan aina se työ, joka oli tarjolla. Osa nuorista ei näin halua tehdä. Paskaduunit eivät miellytä, ja sitä paitsi jotkut niistä ovat heidän mukaansa jopa haitallisia yhteiskunnalle tai luonnolle. Tässä saattaa olla totuuden hiven. Kaikista meistä ei kuitenkaan ole huippukirurgeiksi tai Nobel-kirjailijoiksi, eikä näissäkään positioissa kyseessä ole ainakaan ensimmäinen työpaikka.

Työ ei aina välttämättä ole sitä, mitä kaikkein eniten haluaisi tehdä. Se on stressaavaa ja vie aikaa asioilta, jotka koetaan tärkeämmiksi. Jotkut työt ovat terveydelle haitallisia, ja kiusaaminen on yleistä myös työpaikoilla. Työ antaa ihmiselle kuitenkin itsekunnioitusta, elämänhallinnan tunnetta ja struktuuria. Useimmille myös työpaikan ihmissuhteet ovat tärkeitä. Työpaikkaa voi vaihtaa. Ilman ensimmäistäkään työtä tulevaisuus ei näytä lupaavalta.

Jos haaveilla saa, niin totta kai perustulo olisi tavoiteltava asia. Rikkauksia ja hyvinvointia voitaisiin kernaasti tasata, ja olisi hyvä, jos kenenkään ei tarvitsisi tehdä työtä, joka ei tuo hänelle tyydytystä. Ihmisiä voitaisiin kannustaa tekemään myös jotain muuta hyödyllistä. Ihanneyhteiskunnassa perustulo toimisi mainiosti, ja uskon, että meillä olisi jopa taloudelliset mahdollisuudet sen toteuttamiseen. Tämä edellyttäisi kuitenkin veropohjan laajentamista ja huomattavia veronkorotuksia niille, jotka nyt selviävät tuloihinsa nähden suhteellisen pienillä veroilla. Poliittista tahtoa tähän ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, nykyinen hallitus on lieventänyt suuri- ja keskituloisten tuloverotusta. Omaisuuden ja pääomatulojen verotuksen huomattavaan kiristykseen ei myöskään näytä löytyvän halua.

Nykyisillä resursseilla perustulo tuskin onnistuu kaikkia kansalaisia koskevana, vaikka se verotuksella otettaisiinkin suurituloisilta pois. Työttömienkin perustulon maksaisivat veronmaksajat, joista suuri osa on pienituloisia työssäkäyviä, usein paskaduuneja tekeviä kansalaisia. Veroilla rahoitettavat tuet ovat valitettavasti nollasummapeliä. Kaikissa yhteiskunnissa terveellä täysi-ikäisellä on velvollisuus huolehtia itsestään. Tässä mielessä työnteko on pakollista.   

Jospa elämä onkin vain laiffii

Eilisen ja tämän päivän puheenaihe on tietysti Matti Nykäsen kuolema. Some näyttää täyttyneen yhtä lailla niistä, jotka surevat mäkikotkan poismenoa kuin niistäkin, jotka haluavat muistaa vain miehen väkivaltamenneisyyden. Joku kirjoitti, että mies ei ollut eläessäänkään hänen sankarinsa, miksi siis hänen kuolemansakaan muuttaisi mitään. 

Olen osallistunut hautajaisiin, joissa yksi muistopuheen pitäjistä myös arvosteli vainajaa. Ehkä tarkoitus oli muistaa vainaja kokonaisvaltaisesti. Lapsuuden maailmassani tämä ei olisi tullut kyseeseen. Onkohan meidän suhtautumisessamme kuolemaan ja kuolleisiin tapahtunut muutos? Some, tosi-tv ja muut välineet ovat paljastaneet viimeisetkin tabut ja riisuneet ruumiimme ja sielumme alastomiksi. Ja mitähän sieltä paljastuukaan: ihminen. 

On olemassa vainajia, joista on todella vaikea sanoa mitään hyvää. Näihin kuuluvat esimerkiksi Hitler ja Stalin siitä huolimatta, että voisimme todennäköisesti löytää hyvääkin heidän elämästään elämästä. Heidän rikoksensa ovat kuitenkin niin massiivisia, että mahdolliset hyvät teot eivät paina oikeudenmukaisuuden puntarissa juuri mitään. On itsestään selvää, että kenenkään ei pitäisi etsitä heistä sankariainesta. Paitsi historian synkkiä hahmoja hekin ovat silti joskus olleet avuttomia ihmislapsia; siis ihmisiä aivan niin kuin mekin.

Sankareiden etsiminen on ihmisyhteisöille tyypillistä. Myös sankareiden jalustalta pudottaminen onnistuu meiltä hyvin. Tärkeää olisi kyetä erottamaan asiat toisistaan: mihin sankarimyytti perustuu ja mikä siihen ei liity? Urheilusankarin täytyy olla menestyvä urheilija, ja tietysti meillä on oikeus odottaa häneltä reilua urheilijamaista käytöstä myös yksityiselämässä. Tahraako pahoinpitely ja sen jälkiselvittely suorituksetkin? Rikoksia ei tarvitse antaa anteeksi; oikeuslaitoksen tehtävä on langettaa tuomio ja syyllisen kärsiä se ja sovittaa rikoksensa. Mäkikotkalta ei kuitenkaan viedä tästä syystä mestaruuksiaan. Annetaan kunnia siitä, mistä kunnia kuuluu.

Pidän Me Too -tyyppistä kampanjointia välttämättömänä. Ikävää on se, että tapausten paljastamisesta on suoraan edetty ihmisten tuomitsemiseen. Ihmisen demonisoiminen on myöskin tuomittava teko, tekipä sen sitten ”hyvä” tai ”paha” ihminen. Tahrattomana täältä tuskin monikaan lähtee. Tämänkin voisimme muistaa jälkiarvoissamme.

Matti Nykänen ehti verrattain lyhyen elämänsä aikana kokea enemmän kuin moni iäkkäämmäksi elävä. Hän teki paljon töitä ja koki sekä menestyksen että pettymyksen. Joku saattaisi pitää myöhempien aikojen Mattia surkuhupaisana luuserina. Uskon kuitenkin, että Matti teki parhaansa kussakin tilanteessa. Hän oli ihminen, joka todennäköisesti osasi nauraa myös itselleen. Sieltä toisaalta hän nytkin virnistelee meille otsatukkansa alta, että yrittäkää kestää. Elämä on vain laiffii.