Turkan tapaus

Kaksi nuorta teatterintekijää Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen ovat tehneet kolme tuntia kestävän esityksen Turkasta ja hänen perinnöstään. Esitys nähdään Tampereen teatteripäivillä sekä elokuussa Helsingin Korjaamolla. 1980- ja 1990-luvun vaihteessa syntyneillä kirjoittajilla ei ole omakohtaisia kokemuksia Turkasta, mutta he ovat kahden vuoden aikana hyvin tarkkaan perehtyneet kaikkeen saatavilla olevaan aineistoon. Heitä kiinnostaa, miksi Turkka nostettiin jalustalle ja lähes neron asemaan, vaikka hänen pedagoginen vaikutuksensa oppilaisiinsa Teatterikorkeakoulussa ei suinkaan ollut pelkästään positiivinen. 

Oma tietämykseni teatteritaiteesta on niin olematon, että en edes yritä esittää ymmärtäväni siitä mitään. Se, mikä minua tässä tapauksessa kiinnostaa, on Turkka kulttuurisena ilmiönä. Nopean nettiselailun perusteella näyttäisi siltä, että mielipiteet Turkasta ja hänen pedagogiastaan menevät pahasti ristiin. Monille, varsinkin miespuolisille teatterilaisille, Turkan fyysinen teatteri oli käänteentekevä elämänkokemus, joka on vaikuttanut syvälti heidän myöhempään uraansa. Tiedossa on kuitenkin myös, että jotkut Turkan oppilaista kokivat opetuksen todella ahdistavaksi ja jopa jättivät opintonsa kesken.

Itse 80-luvulla eläneenä aikuisena tämä Teatterikorkean ajanjakso vaikutti jotenkin kaoottiselta ja osin myös aggressiiviselta. Julkisuudessa esiintyi joukko vihaisia miehiä, joista osa teki aika erikoisia produktioita. En tiedä, onko vielä tähän päivään mennessä selvinnyt, miksi joukon silloisia nuoria teatterintekijöitä piti heittää ulosteita yleisön päälle. Mikä oli tämän esityksen viesti, ja mitä siitä opittiin?

Hesarin kulttuurisivuilla julkaistua Haarlan ja Lappalaisen haastattelua seurasi Facebookissa muutama yleisökommentti, joissa jotkut miehet (nimien perusteella tehty päätelmä) puolustivat Turkkaa ja arvostelivat kärkkäästi nuorten teatterintekijöiden esiintuomia mielipiteitä. Nämä mielensäpahoittajat olivat jo etukäteen huolissaan siitä, että tässä ollaan taas lynkkaamassa miespuolisia kaiken arvostuksen ansaitsevia tekijöitä. Haarlan ja Lappalaisen produktio sattuukin sopivasti Me Too -kampanjan vanaveteen. Lisäksi kommentoijat epäilivät jo etukäteen, että heidät itsensä tullaan leimaamaan sovinisteiksi. 

Radiossa esitetyssä Haarlan ja Lappalaisen haastattelussa kuultiin myös pätkiä Turkan omasta puheesta 80-luvulta. Vaikka yksittäisen haastattelun, saatikka otteiden, perusteella ei voi pitkälle meneviä päätelmiä tehdä, nämä näytteet olivat aika mielenkiintoisia ajankuvia. Turkka puhui miehen ja naisen välisestä vihamielisestä jännitteestä, joka hänen käsityksensä mukaan on elämän ja taiteen kannalta välttämätöntä. Hän havainnollisti tätä jännitettä liian varhain naimisiin joutuneen miehen tapauksella. Turkan sukupolvellehan olikin tavallista, että naimisiin mentiin, kun tyttö tuli raskaaksi. Miehen elämä näytti menneen pilalle. Tilanteen vaikutuksista naisen elämään Turkka ei sanonut mitään. Houkutteliko tyttö pojan seksiin? Vai oliko pikemminkin niin, että poika oli se painostava osapuoli? Pitikö tytön keskeyttää raskauden takia koulunkäyntinsä ja luopua omista urahaaveistaan? Jäikö hän kotiin hoitamaan lasta ja miestä, joka tuon tuosta syytteli häntä tapahtuneesta?

Turkka puhui myös akkalaumoista. Ehkä tämä on merkki kykenemättömyydestä ymmärtää ihmisiä yksilöinä. Turkka kehotti oppilaitaan tarkkailemaan ihmisiä tai pikemminkin ”tyyppejä”, jotta nämä saisivat aineistoa omiin produktioihinsa. Turkan kyky tunnistaa ”tyyppejä” ja huomata, mitä (muut) ihmiset yrittävät peitellä, herätti ihailua. 

Turkka ei pysty enää kertomaan meille, mitä hän oikein ajoi takaa. Saako jo edesmenneistä ylipäätään sanoa mitään kielteistä? Pieni ajatusleikki paljastaa, että vain murto-osa kuolleista voitaisiin julistaa pyhimyksiksi. Me Toon tyyppiset kampanjat tarttuvat yksittäistapauksiin, koska niiden avulla voi pureutua pohjalla piilevään epäoikeudenmukaisuuteen. Pelkällä abstraktilla tasa-arvopuheella ei päästä tarpeeksi syvälle. Tarkoitus ei ole tuomita ihmisiä – eläviä tai kuolleita -  vaan arvioida heidän toimiaan. Tekijäkin voi olla uhri. 

Onneksi meillä on nyt nuoria sukupolvia, jotka ovat valmiita muutokseen. Kun tarkkailen nuoria pareja omassa lähipiirissäni, 80-luvun kaiut ja jännitteet tuntuvat jo kovin etäisiltä.

  

Rosvot kiinni osa 2

Perussuomalaisten edeltäjän Suomen Maaseudun Puolueen veteraanipuheenjohtajalla Veikko Vennamolla oli tapana jokaisessa vaaliväittelytilaisuudessa käyttää slogania ”rosvot kiinni ja rötösherrat kiikkiin”. Vennamon aikojen jälkeen rosvoja todella alettiinkin jahdata. Ensin jahdattiin talousrikollisia, joista saatiin kiinni ehkä ainakin ne kaikkein pienimmät tekijät. Tästä rosvojahdista oli ainakin se etu, että erilaisia lieveilmiöitä, joita aiemmin oli pidetty asiaan kuuluvina, alettiin paheksua. Tosin tuntuu, että tämä jossain paikoin meni vähän överiksi: joka ikinen mahdollinen korruptiolounas ja saunareissu puitiin julkisuudessa, ihan kuin suurempiakin rikoksia ei olisi ollut.  

Talousrikokset ovat nykyään vähän jääneet pimentoon muiden moraalisiin arvoihin liittyvien väärinkäytösepäilyjen tieltä. Me Too-hautajaisiaan ovat jo saaneet viettää esimerkiksi monet aiemmin arvostetut elokuvaohjaajat. Kampanja on sinänsä kyllä erittäin tervetullut, mutta vähän pelkään, että rakenteisiin pohjautuva epäoikeudenmukaisuus jää tässäkin vähemmälle huomiolle, kun keskitytään yksittäisten ihmisten pahoihin tekoihin. 

Moni muukin on kiinnittänyt huomiota käynnissä oleviin ajojahteihin ja niihin liittyviin puhdistautumisrituaaleihin. Jose Riikonen käsitteli asiaa Hesarin Nyt-liitteessä (5.4.). Jotkut ovat halunneet ottaa käyttöön käsitteen ’uuspuritanismi’. Puritanismihan oli 1500-luvulla syntynyttä kristillisyyteen liittyvää puhdasmielisyyttä, joka halusi saada ihmiset ymmärtämään oma syntisyytensä. Uuspuritaaneja syytetään ”väärin on pahaa” – tyyppisten kehäpäätelmien viljelemisestä. Olemme itse mielellämme hyvän puolella ja tätä korostaaksemme leimaamme muut pahoiksi. 

Motiiveja pahan tuomitsemiseen voi kuitenkin olla kahdenlaisia: Jos joku asia on laajemmin yhteiskunnassa vääräksi havaittu, tuomitsemme sen, koska haluamme yhteisön hyväksyntää. Tähän puhdistautumiseen liittyy paitsi asian, myös henkilöiden tuomitseminen. Toisaalta voimme myös tosissamme olla huolissamme asioiden tilasta, ja tuomitsemme sen, koska haluamme muutosta. 

Riikonen esittelee artikkelissaan Veikka Lahtisen, joka on arvostellut Maria Veitolan ohjelmaa Yökylässä. Lahtisen mielestä Veitola auttaa normalisoimaan populismin, koska hän on esimerkiksi esitellyt meille Laura Huhtasaaren mukavana ihmisenä ja äitinä. Veitolan arvostelemisen voisi nähdä uuspuritanismin valossa puhdistautumisrituaalina: väärin ajattelevien ja tekevien ihmisten kanssa ei pitäisi olla tuttavallisissa väleissä. Lahtinen kuitenkin kiistää olevansa missään tekemisissä ankean puritanismin kanssa: jos nyt aletaan leimata arvostelijoita puritaaneiksi, viedään samalla pohja puuttua todellisiin vääryyksiin. Huhtasaarta ei kritisoida ihmisenä, vaan siksi, että hänen mielipiteillään on suoranaisia vaikutuksia muutenkin huonossa asemassa olevien ihmisten elämään. 

Ei ole miellyttävää olla puhdistautumisrituaalin kohde. Luulen ymmärtäväni hyvin, miltä ihmisestä tuntuu, kun hänet asetetaan yhteisönsä ulkopuolelle syytetyn asemaan. Asioista pitää keskustella, mutta mielellään ihmisiä turhaan syyllistämättä. Laura Huhtasaari saattaa olla ihan sympaattinen ihminen, mutta hänen ymmärryksensä ihmisestä, maailmasta ja sen toiminnasta on pahasti puutteellinen.

Kulttuurinen omiminen - leikin asia?

Pieni tyttö istui äitinsä kanssa bussissa. Päässään tytöllä oli päiväkodissa askarreltu inkkarisulkapäähine. Ajattelin, että eivätpä tuon päiväkodin opettajat ole vielä kuulleet kulttuurisesta omimisesta ja sen epäkorrektiudesta. 

Keskustelu kulttuurisesta omimisesta ja stereotypioista on minulle vaikea aihe, koska en ole pystynyt muodostamaan siitä koherenttia mielipidettä. Maailma on muuttunut suuresti siitä, kun itse tänne synnyin. Monessa asiassa muutos on ollut parempaan päin. Olen itse ollut jo kauan kiinnostunut ns. toiseuttamisesta, stigmatisoinnista, kiusaamisesta ja vähemmistöjen oikeuksista. On kovin ilahduttavaa, että sorretut ovat vihdoinkin saaneet äänensä kuuluviin. 

Erittäin iloinen olen ollut Me Too -kampanjasta. Olenkin aina ihmetellyt sitä, miten on mahdollista, että puolet maailman ihmisistä on sorretussa asemassa. Miten ihmeessä syvään juurtuneita sortavia käytänteitä ja asenteita ei huomata ja huomioida keskustelussa? Kun olin nuori, kaikenlainen kopelointi ja verbaalinen häirintä kuuluivat normaaliin elämään. Kohteiksi joutuneet tytöt eivät tilanteesta pitäneet, mutta heillä ei ollut juurikaan keinoja puuttua siihen. Myöhemmin koin, että vanhemmat ja vähemmän viehättävätkään naiset eivät säästyneet häirinnältä: kuka tahansa ukonköriläs saattoi kommentoida kadulla ventovieraan naisen ulkonäköä. 

Meillä on kulttuurisia stereotypioita siitä, millainen ihmisen pitää olla ja miltä hänen pitää näyttää. Lapsena minulla oli norminukkejen lisäksi musta nukke ja saamelaisnukke. Siihen aikaan niitä tosin kutsuttiin toisilla nimillä. Nykyään saamelaisasua ei saa käyttää, jos ei ole saamelainen. En tiedä, saako saamelaisnukellakaan enää leikkiä. Jokin aika sitten keskustelu kulttuurisesta omimisesta kävi kiivaana. 

Tämä aihe aktualisoitui taas minulle, kun luin, että Simpsonien Apu-hahmoa kritisoidaan rasistiseksi. Jopa sarjan nykyiset tekijät ottivat lusikan kauniiseen käteensä ja pahoittelivat menneisyydessä tehtyjä virheitä. Simpsonit on yksi mieliohjelmistani, koska siinä käsitellään huumorin keinoin kattavasti kaikenlaisia inhimilliseen kulttuuriin liittyviä asioita. Apu on todellakin stereotypia, mutta niin ovat kaikki muutkin sarjan hahmot. Mitä pitäisi ajatella amerikkalaista työläistä halventavasta Homerista tai verenhimoisesta miljonääristä, herra Burnsistä? Voiko olla niin, että emme naurakaan Apulle stereotyyppisenä intialaisena, vaan naurammekin omalle stereotypiallemme tyypillisestä intialaisesta?

Joku viisas lapsi määritteli kerran eron huumorin ja kiusaamisen välillä: huumoria on se, kun olen itse mukana nauramassa ja kiusaamista se, kun muut nauravat minulle. On myös sanottu, että satiiri ja parodia ovat oikeutettuja vain, jos ne eivät kohdistu heikkoihin ja alistettuihin. Valtaapitäville saa sen sijaan nauraa. Itse nauran sydämestäni Trumpille ja Putinille, mutta en usko, että he osaavat nauraa itselleen. Lapsen määritelmän mukaisesti siis kiusaan heitä. 

Valtaosa huumorista taitaa olla sitä toiselle nauramista. Olen joskus ajatellut, että jos television huumoriohjelmista poistettaisiin kaikenlainen imitointi ja parodiointi, jäljelle ei jäisi paljon mitään mille nauraa. Sorrettujen oikeutetun esiintulon vanavedessä näyttää kulkevan eräänlainen poliittinen ortoreksia: me oikeassaolijat paljastamme ja tuomitsemme pahikset, jotta nauru loppuu. Mitäpä jos ihmiskunnan suurin tragedia onkin se, että emme kykene nauramaan itse itsellemme? Jospa jonain päivänä huomaisimme, että olemmekin loppujen lopuksi sangen inhimillisiä ja erehtyväisiä olentoja – siis aika naurettavia.