Ammattirikkaat

Noin vuosi sitten amerikkalainen palkittu kirjailija Paul Auster oli Helsingissä Akateemisessa kirjakaupassa Sauli Niinistön haastattelussa. Häneltä kysyttiin amerikkalaisen unelman toteutumisesta.  Auster huokaisi ja vastasi, että aina joskus joku saavuttaa unelmansa Amerikassakin. Myös ihminen, jolla ei syntyperänsä tai muun perusteella näyttäisi olevan paljonkaan mahdollisuuksia, saattaa kaikesta huolimatta menestyä elämässään. Tämä on kuitenkin poikkeus, ei sääntö. Suurin osa meistä on melko riippuvaisia tekijöistä, joihin emme itse voi vaikuttaa. Siksi tarvitaan yhteiskuntaa, joka huolehtii kaikista jäsenistään. 

Kansalaisjärjestö Oxfamin selvityksen mukaan maailman 85 rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin köyhimmät 3,5 miljardia ihmistä yhteensä. Rikkauksien kasaantuminen pienelle joukolle ihmisiä jatkuu lähes kaikkialla maailmassa, Suomi mukaan lukien. Seitsemällä varakkaimmalla suomalaisella on omaisuutta yhtä paljon kuin vähävaraisimmilla 1,85 miljoonalla kansalaisella yhteensä (Seura 4.1.2018). Ihmeellistä kyllä, taloudellinen kateus kohdistuu nykyään pääasiassa toisiin köyhiin. Rikkaita ei juurikaan kadehdita, pikemminkin ehkä ihaillaan. Hehän ovat omalla työllään ja taidoillaan keränneet omaisuutensa. Kuvitelma amerikkalaisesta unelmasta on rantautunut Suomeenkin.

Suomen hallituspuolueet puhuvat mielellään tuloveron alennuksesta, vaikka käytännössä useimpien palkansaajien verotus säilyi tänä vuonna ennallaan. Halu alentaa tuloverotusta ja lieventää progressiota on kuitenkin ilmeinen. Progression kiristäminen vastaavasti yläpäästä ei näytä saavan kannatusta. Hyvätuloisia on vähän, eikä heidän lisäverottamisensa toisi valtiolle merkittävää tulonlisäystä. Työntekoa halutaan sitä paitsi kannustaa. Verotus halutaan mieluummin siirtää kulutukseen. Kulutuksen verotus on kuitenkin siinä mielessä epäoikeudenmukaista, että se on eräänlainen tasaveron muoto, joka on kaikille sama tuloista riippumatta. 

Pelkällä kateudella ei tietysti saavuteta paljoakaan. Jos menoja kuitenkin koko ajan pitää leikata, herää kysymys, onko mitään mahdollisuutta lisätä valtion tuloja. Varallisuus ei ole pelkästään ihmisen oman toiminnan ansiota. Monet perivät varallisuutensa, jonka he sitten sijoittavat. Rahaa siirtelemällä tehdään lisää rahaa, ilman että se käsittääkseni vastaa mitään konkreettista arvoa. Varallisuusverosta on luovuttu, ja nyt monet kansalaiset haluavat poistaa perintöveron. Osinkojen verotus on jokseenkin alhainen, ja osa osingoista on täysin verovapaita. 

Rikkauksien verottamista ei haluta kiristää siitäkään syystä, että epäillään, että se vain lisäisi veropakolaisuutta. Tämäpä on juuri se keskeinen asia. Maailma tarvitsee yhteisiä pelisääntöjä. EU ja muut ylikansalliset organisaatiot eivät ole vain kansallisia etuja rajoittavia byrokraattisia toimijoita, vaan parhaimmassa tapauksessa ne ovat yhteistyöelimiä, joita tarvitaan talouden ja turvallisuuden parantamiseen.

Monille teistä yhdysvaltalaisen filosofin John Rawlsin käsite ’tietämättömyyden verho’ on varmaankin tuttu. Rawlshan tarkoitti tällä hypoteettista tilannetta, jossa joukko henkilöitä, jotka eivät tiedä tulevaa asemaansa maailmassa, pohtivat sitä, minkälainen olisi oikeudenmukainen yhteiskunta. Koska he eivät tiedä omaa syntyperäänsä, heidän kannattaa panostaa maailmaan, joka olisi mahdollisimman oikeudenmukainen kaikille. He päätyvät siihen, että jokaiselle pitäisi taata niin suuri vapaus kuin mahdollista, ilman että hän tulee sillä rajoittaneeksi muiden vapauksia. Yhteiskunnalliset ja taloudelliset olot olisi järjestettävä niin, että ne olisivat edullisia myös heikompiosaisille. Eriarvoisuus olisi hyväksyttävää vain, jos kaikilla olisi periaatteessa samat mahdollisuudet kaikkiin asemiin. 

Rawlsin teoria on helppo sivuuttaa vetoamalla siihen, että emme koskaan ole siinä asemassa, että olisimme tietämättömiä syntyperästämme. Miksi ihmeessä hyvin menestyvän kannattaisi ruveta pohdiskelemaan oikeudenmukaisuusperiaatteita? Joitakin rikkaita asia ilmeisesti kuitenkin vaivaa, koska he saattavat antaa suuriakin summia hyväntekeväisyyteen.

Hankin Paul Austerin kehutun kirjan 4321 joulun jälkeen. Olen päässyt sivulle 402, itse asiassa pääsin tähän jo tammikuussa, jolloin keskeytin lukemisen. Keskeyttämisen syy ei tässä tapauksessa ollut huono kirja, vaan pikemminkin huono lukija. Oli vähän työlästä keskittyä neljän rinnakkaisen Fergusonin elämään. Auster siis kirjoittaa ”samasta” henkilöstä neljä eri elämäntarinaa. Olen kuitenkin päättänyt jonakin päivänä jatkaa lukemistani ja uskon, että vasta luettuani tämän 1070-sivuisen romaanin loppuun osaan todella arvostaa sen hienoutta. Jo tässä vaiheessa luulen kyllä ymmärtäväni hyvin Austerin sanoman. Sattumat – joskus pienetkin sellaiset – voivat määrätä koko elämämme kulkua.

Ne suuret ikäluokat

Silloinen demarinuori, nykyinen toimitusjohtaja, Osku Pajamäki sai meidät kymmenisen vuotta sitten tarkastelemaan sodan jälkeen syntyneitä ikäluokkia ahneuden perspektiivissä. Oskun mielestä suuret ikäluokat ovat kai jonkinlaisia ihmispunkkeja, jotka imevät nuorempien ikäluokkien verta eli käytännössä heidän nykyistä elintasoaan ja tulevia eläkerahojaan. Tämä keskustelu on jatkunut näihin päiviin saakka: nuoret maksavat vanhusten eläkkeet, ja heidän oma tulevaisuutensa vaikuttaa synkältä. 

Suurten ikäluokkien elämä näyttää olleen helppoa, vähän niin kuin jatkuvaa Solsidania: iso kaveripiiri, loistavat tulevaisuuden näkymät, turvallinen perheen perustaminen, helppo hyväpalkkainen ammatti, varma työpaikka, kohtuullinen verotus ja lopuksi muhkea eläke ja kakkosasunto Espanjan auringossa. En epäile, että monille kävikin näin hyvä tuuri. Kaiken lisäksi suuret ikäluokat meillä ja muualla saivat runsaasti mediahuomiota osakseen: he olivat ensimmäinen rock-sukupolvi, he asettautuivat barrikadeille Pariisissa ja valloittivat Helsingissä vanhan ylioppilastalon. Hippie-liike rohkaisi seksuaaliseen vapautumiseen, eikä hiv vielä rajoittanut vauhtia. 

Asiallisesti ottaen on tietysti niin, että työssäkäyvät aina maksavat eläkkeet. Meiltä kerätyt eläkemaksut eivät tähän riitä, ainakaan jos olemme pitkäikäisiä, niin kuin moni suomalainen nykyään on. Näin oli myös ennen. Myös suuret ikäluokat maksoivat vanhempiensa eläkkeet. Koska heitä kuitenkin oli niin paljon, eikä keskimääräinen elinikä vielä tuolloin ollut erityisen korkea, he selvisivät helpommalla nykynuoriin verrattuna. Suomessa on tällä hetkellä historiallisen alhainen syntyvyys, mikä ei ennusta hyvää tuleville eläkeläisille. Maksajia ei tulevaisuudessa näyttäisi riittävän.

Nykyinen alhainen syntyvyys ei ole suurten ikäluokkien syytä. Nuoret siirtävät lasten hankkimista taloudellisen epävarmuuden tai pitkään kestävien opintojen vuoksi tai siksi, että he haluavat saavuttaa elämässään monia muita asioita ennen perheen perustamista. Palvelurobottien sijasta maahan pitäisikin päästää enemmän työkykyisiä ja -ikäisiä uusia veronmaksajia.

Näen ympärilläni runsaasti merkkejä vauraudesta: tavaratalojen meikkiosastot täyttyvät asiakkaista eikä kukaan katu-uskottava nuori pukeudu muihin kuin kalliisiin merkkivaatteisiin. Ulkomaille matkustaminen on yhtä jokapäiväistä kuin ennen mummolaan meno. Hulppeiden omakotitalojen pihoilla näkyy kaksi tai kolme uudelta näyttävää autoa. Talojen asukkaat eivät useinkaan ole vanhoja, vaan korkeintaan nykyisen Oskun ikäisiä. Näen silti myös paljon köyhyyttä, joka näyttää koskevan kaikkia ikäkausia. 

Suuria ikäluokkia ei kannata ainakaan syyttää siitä, että heidän isänsä vietiin rintamalle ja että he sieltä palattuaan siittivät koko joukon lapsia. Näiden ikäluokkien lapsuudessa koulutus ei ollut ilmaista. Jos vanhemmilla ei ollut varaa maksaa, koulunkäynti jäi pakollisen kansa- ja kansalaiskoulusivistyksen varaan. Leikit leikittiin ulkona; kännyköitä tai tabletteja ei ollut. Maksullisiin harrastuksiin ei ollut varaa. Monessa taloudessa ei ollut puhelinta – sisävessasta puhumattakaan. Pihalta ei myöskään löytynyt uutuuttaan kiiltelevää katumaasturia. Siellä – tai ainakin naapurin pihalla – saattoi kyllä olla vanha Mosse. Koulukyyteihin sitä ei käytetty; koulumatkat tehtiin kävellen tai hiihtäen. 

50- ja 60-luvuilla ei tunnettu moniakaan nykyisenkaltaisia tulonsiirtoja. Yhteiskunnan tarjoamaa ilmaista päivähoitoa ei ollut; lapset saivatkin usein tulla toimeen keskenään aikuisten viettäessä päivänsä tehtaissa. Tämän lisäksi sodan traumatisoivat isät jakoivat traumansa perheensä kanssa. Väkivalta ja alkoholismi kuuluivat monen suuren ikäluokkalaisen lapsuuteen.

Työn saanti ei suurelle ikäluokkalaisellekaan ollut itsestäänselvyys. Rakennemuutos, 60- ja 70-lukujen työttömyys ja maaseudun autioituminen pakottivat monen muuttamaan Ruotsiin. Usein matkaan lähdettiin ilman riittävää kielitaitoa. Maahanmuuttajan osana saattoi olla syrjäytyminen. Ne, joilla työtä Suomessa riitti, saivat pientä tai kohtuullista palkkaa, josta he maksoivat kohtuullisen paljon veroa. Heidän verovaroillaan kustannettiin myös seuraavien sukupolvien päivähoito ja koulutus sekä yhteiskunnan tukema terveydenhuolto. Saamme kiittää monesta asiasta suuria ikäluokkia. 

Tänä päivänä maksettavien työeläkkeiden keskiarvo on 1600 euron paikkeilla. Tämä on tosiaankin kaikkien työeläkkeiden mediaani, siis yleisin eläke. Verojen jälkeen eläkeläiselle jää käteen ehkä noin 1200 - 1300 euroa. Parhaassakin tapauksessa se on vain sata euroa virallisen köyhyysrajan yläpuolella. En tiedä, onko tämä se eläke, jota Osku ja muut samanmieliset kadehtivat. Yksin pääkaupunkiseudulla asuva eläkeläinen kokee pakolliset laskut maksettuaan sangen konkreettisesti, miltä köyhyys tuntuu. Kodin ulkopuolinen elämä saattaa rajoittua rollaattorilla tehtävään kauppareissuun. Paluumatkalla kassissa on se kuuluisa hernekeittopurkki, jota opiskelijatkin suosivat. 

Jos vertaa näitä pieniäkin eläkkeitä vaikkapa opiskelijoiden saamaan opintorahaan ja asumistukeen, ne voivat vaikuttaa suurilta. Eläke on ansaittu monen kymmenen vuoden työnteolla. Moni eläkkeensaaja on paitsi vanha, myös sairas. Elintason nostaminen tilapäiselläkään työnteolla ei enää ole mahdollista. Ruoan ja asumiskulujen lisäksi rahaa pitäisi jäädä lääkkeisiin ja sairaanhoitomaksuihin. Edes Kelan tukema taksimatka lääkäriin ei aina tule sairaallekaan kyseeseen: tyhjältä tililtä ei voi ottaa 25 euroa. Espanjan matkat eivät kuvatussa tuloryhmässä ole todellisuutta, eikä tulevaisuudelta ole ehkä paljon odotettavissa.

Moni suureen ikäluokkaan kuuluva aloitti tyhjästä. Nykynuorten sanotaan olevan ensimmäinen ikäryhmä, joka on köyhempi kuin vanhempansa. En tiedä, onko tässä laskelmassa otettu huomioon heidän vanhemmiltaan tulevaisuudessa perimänsä pesämuna. Joka tapauksessa en näe elintason laskua suurena ongelmana. Suomalaisten nykyisillä kulutustottumuksilla tarvittaisiin 3,4 maapalloa.

Mikä tahansa ryhmä koostuu yksittäisistä ihmisistä ja heidän erilaisista kohtaloistaan. On väärin puhua jostakin ikäluokasta yhtenäisenä ryhmänä ja syyllistää heitä asioista, joille he eivät voi mitään.