Noin vuosi sitten amerikkalainen palkittu kirjailija Paul Auster oli Helsingissä Akateemisessa kirjakaupassa Sauli Niinistön haastattelussa. Häneltä kysyttiin amerikkalaisen unelman toteutumisesta. Auster huokaisi ja vastasi, että aina joskus joku saavuttaa unelmansa Amerikassakin. Myös ihminen, jolla ei syntyperänsä tai muun perusteella näyttäisi olevan paljonkaan mahdollisuuksia, saattaa kaikesta huolimatta menestyä elämässään. Tämä on kuitenkin poikkeus, ei sääntö. Suurin osa meistä on melko riippuvaisia tekijöistä, joihin emme itse voi vaikuttaa. Siksi tarvitaan yhteiskuntaa, joka huolehtii kaikista jäsenistään.
Kansalaisjärjestö Oxfamin selvityksen mukaan maailman 85 rikkainta ihmistä
omistaa yhtä paljon kuin köyhimmät 3,5 miljardia ihmistä yhteensä. Rikkauksien
kasaantuminen pienelle joukolle ihmisiä jatkuu lähes kaikkialla maailmassa,
Suomi mukaan lukien. Seitsemällä varakkaimmalla
suomalaisella on omaisuutta yhtä paljon kuin vähävaraisimmilla 1,85 miljoonalla
kansalaisella yhteensä (Seura 4.1.2018). Ihmeellistä
kyllä, taloudellinen kateus kohdistuu nykyään pääasiassa toisiin köyhiin.
Rikkaita ei juurikaan kadehdita, pikemminkin ehkä ihaillaan. Hehän ovat omalla
työllään ja taidoillaan keränneet omaisuutensa. Kuvitelma amerikkalaisesta
unelmasta on rantautunut Suomeenkin.
Suomen hallituspuolueet puhuvat mielellään tuloveron alennuksesta, vaikka
käytännössä useimpien palkansaajien verotus säilyi tänä vuonna ennallaan. Halu
alentaa tuloverotusta ja lieventää progressiota on kuitenkin ilmeinen. Progression
kiristäminen vastaavasti yläpäästä ei näytä saavan kannatusta. Hyvätuloisia on
vähän, eikä heidän lisäverottamisensa toisi valtiolle merkittävää
tulonlisäystä. Työntekoa halutaan sitä paitsi kannustaa. Verotus halutaan
mieluummin siirtää kulutukseen. Kulutuksen verotus on kuitenkin siinä mielessä
epäoikeudenmukaista, että se on eräänlainen tasaveron muoto, joka on kaikille
sama tuloista riippumatta.
Pelkällä kateudella ei tietysti saavuteta paljoakaan. Jos menoja kuitenkin
koko ajan pitää leikata, herää kysymys, onko mitään mahdollisuutta lisätä
valtion tuloja. Varallisuus ei ole pelkästään ihmisen oman toiminnan ansiota.
Monet perivät varallisuutensa, jonka he sitten sijoittavat. Rahaa siirtelemällä
tehdään lisää rahaa, ilman että se käsittääkseni vastaa mitään konkreettista
arvoa. Varallisuusverosta on luovuttu, ja nyt monet kansalaiset haluavat
poistaa perintöveron. Osinkojen verotus on jokseenkin alhainen, ja osa
osingoista on täysin verovapaita.
Rikkauksien verottamista ei haluta kiristää siitäkään syystä, että
epäillään, että se vain lisäisi veropakolaisuutta. Tämäpä on juuri se keskeinen
asia. Maailma tarvitsee yhteisiä pelisääntöjä. EU ja muut ylikansalliset
organisaatiot eivät ole vain kansallisia etuja rajoittavia byrokraattisia
toimijoita, vaan parhaimmassa tapauksessa ne ovat yhteistyöelimiä, joita
tarvitaan talouden ja turvallisuuden parantamiseen.
Monille teistä yhdysvaltalaisen filosofin John Rawlsin käsite
’tietämättömyyden verho’ on varmaankin tuttu. Rawlshan tarkoitti tällä
hypoteettista tilannetta, jossa joukko henkilöitä, jotka eivät tiedä tulevaa
asemaansa maailmassa, pohtivat sitä, minkälainen olisi oikeudenmukainen
yhteiskunta. Koska he eivät tiedä omaa syntyperäänsä, heidän kannattaa panostaa
maailmaan, joka olisi mahdollisimman oikeudenmukainen kaikille. He päätyvät
siihen, että jokaiselle pitäisi taata niin suuri vapaus kuin mahdollista, ilman
että hän tulee sillä rajoittaneeksi muiden vapauksia. Yhteiskunnalliset ja
taloudelliset olot olisi järjestettävä niin, että ne olisivat edullisia myös
heikompiosaisille. Eriarvoisuus olisi hyväksyttävää vain, jos kaikilla olisi
periaatteessa samat mahdollisuudet kaikkiin asemiin.
Rawlsin teoria on helppo sivuuttaa vetoamalla siihen, että emme koskaan ole
siinä asemassa, että olisimme tietämättömiä syntyperästämme. Miksi ihmeessä
hyvin menestyvän kannattaisi ruveta pohdiskelemaan
oikeudenmukaisuusperiaatteita? Joitakin rikkaita asia ilmeisesti kuitenkin
vaivaa, koska he saattavat antaa suuriakin summia hyväntekeväisyyteen.
Hankin Paul Austerin kehutun kirjan 4321 joulun jälkeen. Olen päässyt
sivulle 402, itse asiassa pääsin tähän jo tammikuussa, jolloin keskeytin
lukemisen. Keskeyttämisen syy ei tässä tapauksessa ollut huono kirja, vaan
pikemminkin huono lukija. Oli vähän työlästä keskittyä neljän rinnakkaisen
Fergusonin elämään. Auster siis kirjoittaa ”samasta” henkilöstä neljä eri
elämäntarinaa. Olen kuitenkin päättänyt jonakin päivänä jatkaa lukemistani ja
uskon, että vasta luettuani tämän 1070-sivuisen romaanin loppuun osaan todella
arvostaa sen hienoutta. Jo tässä vaiheessa luulen kyllä ymmärtäväni hyvin
Austerin sanoman. Sattumat – joskus pienetkin sellaiset – voivat määrätä koko elämämme
kulkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti