Luokkaretkellä

Sisällissodan kauhuista on viime aikoina kirjoiteltu paljon, ja niin sen pitää ollakin. On kuitenkin yksi asia, joka voidaan lukea ainakin osittain sodan ansioksi. Sodan jälkeen oli selvää, että suuri osa väestöstä ei voinut hyvin, eikä itsenäinen Suomi voinut koostua vain maata omistavista suurtilallisista, tehtaanpatruunoista ja harvalukuisesta ylioppilaslakissa soutelevasta sivistyneistöstä. Luokkataistelua jatkettiin nyt rauhanomaisissa merkeissä, ja uusi iso ja merkityksellinen luokka, työväenluokka, saavutti yhteistyöllä porvareiden kanssa yhä suurempia voittoja. 

Yksi merkittävimmistä keinoista yhteiskunnallisen aseman parantamiseen on koulutus. Myös työväki halusi taata mahdollisimman hyvän koulutuksen lapsilleen. Vasta suuret ikäluokat onnistuivat toteuttamaan ilmaisen ja käytännössä pakollisen peruskoulun kaikille lapsille. Muistan, kuinka itse olin varhaisteininä lukenut Kuuban tarjoamasta ilmaisesta koulutuksesta aina ylioppilastutkintoon asti. Mielestäni tämä oli ihanne, joka pitäisi toteuttaa Suomessakin. Käytännössä tämä ihanne onkin toteutunut: kaikilla nuorilla on mahdollisuus suorittaa ilmainen lukio tai vaihtoehtoisesti ammattikoulu; jotkut suorittavat molemmat. 

Myös yliopistokoulutus näytti mahdolliselta yhä useammalle työväenluokkaisesta kodista lähteneelle. Moni toisen maailmansodan jälkeisiin ikäluokkiin kuulunut teki huomattavan luokkahypyn 1960 – 1980-luvuilla. Silti silloin ja vielä enemmän tänä päivänä suurin osa korkeakouluopiskelijoista tulee akateemisista kodeista. Koulutusleikkauksia ja opintorahapihistyksiä on pidetty yhtenä pääsyynä jälkimmäiseen. Raha tietysti ratkaisee monta asiaa, mutta minusta tämä ei näytä riittävältä selitykseltä.

Toisin kuin usein kuulee väitettävän, kaikkien aiemminkaan opiskelleiden talous ei ollut kunnossa. Köyhän perheen lapsen pääsy oppikouluun oli hyvän todistuksen perusteella jaetun stipendin varassa. Vaikka töitä kieltämättä oli tarjolla enemmän, valmistuminen korkeakoulusta ja työpaikansaanti ei ollut mitenkään itsestään selvä asia. Opinnot rahoitettiin lainalla, jota tosin onneksi myöhemmin inflaatio osin söi. Tätä ei silloinen opiskelija kuitenkaan tiennyt. Ja jäihän sitä maksettavaa silti melkoisesti. Opintojen – tai tarkemmin sanoen elämisen ja asumisen - rahoittamiseen tarvittiin myös silloin työpaikka. 

Edesmennyt sosiologian guru Pierre Bourdieu määritteli luokan ranskalaisesta perspektiivistään vähän eri tavalla kuin yleisesti tehdään. Maku ja sosiaaliset suhteet – pikemminkin kuin omistaminen ja raha – määräävät tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen. Ehkä suurin syy siihen, miksi alemmasta sosiaaliekonomisesta asemasta tuleva nuori ei Suomessakaan hakeudu tai pääse korkeakouluun, on puuttuva akateemisen perheen kulttuurinen pääoma. Ero voi supistua mahdollisten yliopisto-opintojen aikana, mutta se ei koskaan häviä. Nykyään puhutaan myös paljon verkostoitumisen tärkeydestä. Akateemisten lapsilla on jo olemassa valmiitakin verkostoja, millä saattaa olla merkitystä jopa työpaikan saannissa.

Jossain vaiheessa Suomessakin alettiin puhua keskiluokkaistumisesta. Kaikki kuuluivat keskiluokkaan, ja vain Kokoomus ilmoitti vaalimainonnassaan olevansa työväenpuolue. Keskiluokan ulkopuolelle jää silti runsaasti köyhiä; seikka, joka vain näyttää nykyisen tilanteen valossa kärjistyvän. Nämä köyhät eivät kuitenkaan enää ole työväenluokkaa.

Työväenluokka halusi kouluttaa lapsensa, koska uskoi koulutuksen antavan paremman toimeentulon. Vain osa akateemisen koulutuksen saaneista tekee taloudellisessa mielessä luokkaretken. Itse olin lapsena tosi köyhä, keski-ikäisenä pieni keskituloinen ja eläkeläisenä olen taas tosi köyhä. Tässä mielessä en siis ole tehnyt kovinkaan merkittävää luokkaretkeä. En ihmettele, että niin moni nuori nykyään lukion sijasta haluaa panostaa käytännöllisen ammatin hankkimiseen.

Koulutuksen yhteydessä keskustellaan usein vain rahasta. Vähemmälle huomiolle jää, mitä muuta koulutus voi ihmiselle tarjota: etsimisen ja oppimisen iloa, tietoa, merkitystä. Itse olen kiitollinen siitä, että Suomi pystyi tarjoamaan minulle hyvän koulutuksen. Oppiminen on tie, jota kannattaa kulkea.