Suuresti
ihailemani Jacques Derrida oli dekonstruktion oppi-isä. Karkeasti ottaen
dekonstruktion kai voi sanoa olevan jonkinlaista asioiden yhä uudelleen
tarkastelua ja pilkkomista pienempiin osiin, jolloin se, joka meistä näytti
kokonaisuudelta, totuudelta, näyttäytyykin uudessa valossa. Derridan opetus on,
että lopullista totuutta ei ehkä olekaan, on vain uusia jälleen dekonstruoitavissa
olevia osatotuuksia tai jälkiä, niin kuin hän niitä kutsuu. En kuitenkaan usko,
että Derrida tarkoitti sitä, että tuntemaamme maailmaa ei fyysisenä
realiteettina olisikaan olemassa tai että kaikki osatotuudet olisivat jotenkin
samanarvoisia, yhtä tosia.
Toinen viime
vuosisadan loppupuolella vaikuttanut ajattelija oli Edward Said, joka paljasti
länsimaisen vinoutuneen tavan tarkastella ja puhua ”itämaisuudesta”. Kuvaukset
Euroopan ulkopuolisista ”itämaista” ja ”itämaalaisista” ovat vahvasti
värittyneitä, toiseuttavia. Kolonisaatiolle tällaiset kuvat olivat
tarpeellisia: nehän oikeuttivat vieraiden kansojen alistamisen.
Juuri sopivasti
kirjoitettuani eilisen jutun Trumpin ja Kimin tapaamisesta satuin avaamaan
kesäkuun Voima-lehden, jossa väitöskirjaa tekevä antropologi Heikki Wilenius
tutkii länsimaalaisten käsityksiä Pohjois-Koreasta (Politiikan teatteria.
Pohjois-Korea näyttää totuuden länsimaisesta nykydemokratiasta). Wilenius
tunnustaa heti alussa, että hän ei tiedä juuri mitään Pohjois-Korean
todellisuudesta. Kukapa meistä tietäisi, kun maahan ei pääse kuin muutama harva
tarkoin vartioitu ulkomaalainen. Wilen ilmoittaa tutkivansa vain sitä kuvaa,
joka meillä Pohjois-Koreasta on.
Koska
henkilökohtaisia kokemuksia ei juurikaan ole, kuvan Pohjois-Koreasta täytyy
olla välittynyt median kautta. Päinvastaisesta vakuuttelustaan huolimatta
Wilenius näyttää kyseenalaistavan niiden toimittajien kuvaukset, jotka maassa
ovat onnistuneet vierailemaan. Toimittajat antavat kuvan alkeellisista oloista
ja teatterimaisesta järjestelmästä, joka pitää kansaa otteessaan. Wilenius
viittaa myös Edward Saidin kirjaan Orientalism.
Wileniuksen
mukaan Pohjois-Korean teatterivaltio nähdään mediassa vastakohtana meidän
rationaalisille länsimaisille demokratioillemme, joissa sosiologi Jürgen
Habermasin toiveen mukaan asioista neuvotellaan, kunnes päästään konsensukseen.
Argumentit voittavat aina keskustelussa. Wileniuksen mukaan Trumpin kaltaisten
hahmojen astuminen näyttämölle osoittaa, että meidän demokratiamme ei
toimikaan Habermasin toiveiden mukaisesti. Olemme vajonneet autoritarismiin,
joka ei juurikaan eroa Pohjois-Korean järjestelmästä. Enää emme voikaan
onnitella itseämme ja toiseuttaa Pohjois-Korean kaltaisia maita. Wileniuksen
sanoin Pohjois-Korea on totuus demokratiasta. Lauseesta tai sitä edeltävästä
tekstistä ei käy ilmi, puhuuko Wilenius nyt todellisuudesta, kuvasta vai kuvan
kuvasta.
Mediaa
kritisoidaan enemmän kuin kiitellään. Useimmiten kuulee nykyään, että media on
puolueellinen, vihervasemmistolaisten (naisten) hallussa oleva yhtenäinen
blokki. Olenkin ihmetellyt, mistä ja miten journalisteiksi ovat ajautuneet
juuri nämä populisteja häiriköivät toimittajat. Olisiko kyseessä joku
kansainvälinen salaliitto? Eilisissä uutisissa kerrottiin, että
amerikkalaisista suurin osa ei edes halua, että valeuutisia korjattaisiin.
Eettisiin periaatteisiin nojaava journalismi ei siellä näyttäisi olevan
suuressakaan arvossa.
Wilenius siis
kuitenkin tarkastelee median meille välittämää kuvaa aivan toisesta
näkökulmasta. Nyt Trumpia ja Kimia käsitelläänkin mediassa yhtäkkiä aivan neutraalisti,
ikään kuin kyseessä ei olisikaan kahden show-miehen diili. En tiedä, miten
Wilenius toivoisi, että tapaamista tai sen valmisteluja olisi pitänyt käsitellä.
Käsittääkseni media suhtautuu sangen kriittisesti asiaan. Vastuullisen median
pitää kuvata tapahtumia niin kuin se ne näkee unohtamatta kuitenkaan
faktantarkistusta. Demokratiassa ihmisillä on ainakin mahdollisuus seurata
useita medioita ja toimittajia ja tehdä näitä vertailemalla omat
johtopäätöksensä.
Kuvaukset
uhreista tai näiden kuvausten puuttuminen eivät tarkoita sitä, että uhreja ei ole. Meidän
liberaalien länsimaalaisten mahdolliset mielikuvamme Pohjois-Koreasta ja sen
todellisuudesta eivät loukkaa niitä miljoonia ihmisiä, jotka maassa esitetystä
teatterista kärsivät. Wilenius on oikeassa siinä, että teatteri ei ole vieras
eikä myöskään mikään uusi ilmiö länsimaisissa demokratioissakaan. Niin kauan
kuin demokratian keskeiset periaatteet ovat voimassa, medialla on kuitenkin
mahdollisuus dekonstruoida sen juonikuviot. Näin se on tehnyt myös Trumpin ja
Kimin suhteen. Huhut demokratian tai habermaslaisuuden kuolemasta ovat
ennenaikaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti