Vanhat ihmiset haikailevat aikaa, jolloin asiat olivat paremmin. Joskus teen niin minäkin,
vaikka en koskaan ole mitään ihanneaikaa elänytkään. En kaipaa menneisyyteen;
moni asia on nyt hyvin. Toisaalta on myös sellaista, joka ainakin tuntui olevan
ennen paremmin.
Elin lapsuuteni tehtaan varjossa pienessä, idyllisessä työläiskylässä.
Elämä oli aika niukkaa, mutta toimeen tultiin, ja monenlaisia palveluja oli
tarjolla. Kylässä oli viisi sekatavarakauppaa, kioski ja yksi lyhyttavarakauppa
(nappeja, alusvaatteita jne.). Oli myös työväentalo, jossa oli mm. elokuvanäytöksiä ja kirjasto. Ihmiset
tunsivat toisensa, ja naapurissa vierailtiin ilman kutsua. Alueella oli
puistoja, joita hoitivat kesäisin puistotädit. Rannoille ja metsään pääsi
halutessa. Bussilla pääsi kaupunkiin kolme kertaa tunnissa ja kesällä sinne
pääsi myös veneellä (jota siihen aikaan kutsuttiin tuurimoottoriksi). Posti
tuotiin omakotitaloihinkin ovelle. Koulut, apteekki, kirjakauppa ja jopa yksi
konditoria sijaitsivat lähistöllä. Jos oli sairas, pääsi kunnanlääkärille. Jos
oli oikein kovin sairas, kunnanlääkäri tuli kotiin. Kaikkein sairaimmat vietiin
lähikaupungin sairaalaan. Huonokuntoiset vanhukset pääsivät vanhainkotiin, jota silloin kutsuttiin kunnalliskodiksi. Kotiavustajatoiminnan alkuvuosina avustajat tekivät monenlaisia kodintöitä siivouksesta ruoanlaittoon.
Samassa kylässä ei tänään ole yhtään kauppaa. Ei ole ollut vuosiin. Bussit
kulkevat arkisin päivällä kerran tunnissa tai kahdessa. Jos bussi ei tulekaan
tai se ei pysähdy, voit tehdä kyselysi nettiin. Bussinkuljettajat eivät tiedä
toistensa ajoista. He ovat vain töissä, eikä heillä ole yhteyttä työnantajaansa
tai toisiin kuskeihin. Matkapuhelinaikana tämä olisikin vaikeaa. Sunnuntaisin
kaupunkiin pääsee noin kerran päivässä. Takaisintulo on taksin varassa. Linja-autoasemia,
joita ennen oli kaksi, ei enää ole kaupungissa, kun eräs hyvin kilpaillut bussifirma
ja Matkahuolto eivät niitä enää tarvitse. Jos bussia odottavalle tulee vilu tai
vaikkapa vessahätä, sille ei voi mitään, kun netti ei voi näissä asioissa
auttaa.
Lääkärille ei niin vain pääse; ensin täytyy läpäistä sairaanhoitajan
kuulustelu, jonka jälkeen jäädään odottelemaan mahdollista aikaa, sairaan
näkökulmasta aika pitkäksi ajaksi. Apteekkia ei enää ole alueella, mutta lähimmässä
kauppapaikassa on montakin, kun vanhusväestön määrä on suuri. Reseptilääkkeitä
ei aina kuitenkaan ole saatavilla. Ja jos on, niin ehkä sitä kalliimpaa, jonka
Kela korvaa pienemmällä osuudella. Muistisairailla tai huonokuntoisilla vanhuksilla ei enää ole mitään itsestäänselvää oikeutta päästä vanhainkotiin; kotiavustajat käyvät kyllä pikavisiitillä antamassa lääkkeet.
Puistoja ei kylässä enää ole, kun ne myytiin tonteiksi. Yhä useammassa
paikassa on kyltti, joka ilmoittaa, että alue on yksityiskäytössä. Lähimetsäni
on roskien peitossa, koska omistaja, suuryritys, toimii pääasiassa ulkomailla eikä
ole kiinnostunut hoitamaan pientä metsän länttiä.
Jokin aika sitten naapurikylä sai negatiivista julkisuutta, kun se
leimattiin alueeksi, josta kukaan ei halua ostaa asuntoa. Paikalliset kävivät
puolustustaisteluun: alue on heidän mielestään mitä mainioin, vaikka siellä ei
mitään palveluja olekaan. ”Mutta eihän niitä missään muuallakaan ole”, lisäsi
eräs lehteen haastateltu. Ihmiset ovat sopeutuneet siihen, mitä ei ole.
Oli se rakennemuutos. Jotkut hyötyivät, jotkut eivät. Palkoista
taisteltiin, ja elintaso nousi. Ihmiset ostivat autoja, kun naapurillakin oli.
Pian kaikki vähänkin kynnelle kykenevät ajoivat omalla autollaan markettiin.
Palveluihin ei enää ollut varaa, kun elintason noususta huolimatta oltiinkin
yhtäkkiä köyhiä.
Kun kävin koulua, siellä opetettiin, että Suomessa on
sekatalousjärjestelmä. Se tarkoitti sitä, että kapitalistisessakin maassa
saattoi olla valtion omistamia yrityksiä. Paitsi valtiolle rahaa tuovia
firmoja, tarvittiin myös julkista sektoria, joka turvasi peruspalvelut. Näin
oli monessa muussakin maassa.
Saamme varmasti paljossa kiittää rautarouva Margaret Thatcheria, joka
aikoinaan onnistui vakuuttamaan meidät siitä, että julkinen sektori on pahasta
ja että sen pitää olla mahdollisimman pieni. Valtion ei myöskään pidä ohjailla
yksityistä yritystoimintaa kannusteilla tai rajoitteilla. Vapaa kilpailu on
ainoa, mikä pelastaa talouden.
Monenlaista on tapahtunut, mutta Suomessa uskotaan sitkeästi siihen, että
valtion omaisuuden myynti, liikelaitostaminen, tulosvastuu, kaupan
vapauttaminen ja kaikennäköisten kilpailun esteiden poistaminen on se ainoa ja
oikea tie onneen.
Alkoholijuomia pitää saada vapaasti ostaa elintarvikeliikkeistä, koska on
jokaisen oma asia, haluaako nautiskella laatuviineistä vai ryypätä ihan
reilusti ja alkoholisoitua. Ruokakauppoja on pääsääntöisesti vain kahden nimisiä,
vaikka joissakin paikoissa on myös yksi ulkomaalainen kilpailija. Nämä kaksi
tukkukauppaa voivat ihan vapaasti kilpailla keskenään, vaikka yksittäisten
kauppiaiden vapaus saattaakin olla kyseenalaista. Kumpikaan kaupoista ei
kilpaile autottomien, vanhusten tai syrjäseutujen asukkaiden euroista.
Molemmista saa myös samoja muoviin pakattuja tuotteita. Liha- tai kalatiskiä ei
aina ole varaa ylläpitää edes kaupungin keskustassa.
Lääkäripulan helpottamiseksi maan hallitus on keksinyt valjastaa
monikansalliset terveysyritykset kilpailemaan sairaiden suosiosta.
Tyhjentyville terveyskeskuksille - ja ehkä myös sairaaloille - on vain
löydettävä ostajat, kun terveyspalvelut ja niiden hallinto siirtyvät vielä
vähän kauemmas käyttäjistään. Yleensä byrokratian vähentämistä vaativat ovat
nyt luomassa sitä lisää maakuntahallinnon nimisenä. Hallituksen laskuopin
mukaan kustannukset pienenevät.
Uusin parannus kilpailun vapauttamiseen on taksiuudistus. Kun hinnalla ei
ole ylärajaa ja mittariakaan ei enää tarvita, en taida tästä lähtien enää
uskaltaa astua taksiin. Sääliksi käy myös niitä taksiyrittäjiä, jotka nyt
joutuvat luopumaan yrityksestään.
Liikelaitos Postilla on jo pitkä kokemus tulosvastuusta. Sen ei enää
kannata kuljettaa kirjeitä, kun on nettikin. Kirjeitä ei kanneta tiistaina. Jos
olet niin vanhanaikainen, että lähetät paperikirjeitä, voit odottaa perjantaina
postittamasi kirjeen saavuttavan vastaanottajan keskiviikkona. Joskus kirje ei tosin
koskaan tule perille. Itse jouduin maksamaan sakkomaksun laskusta, joka tuli
perille vasta toisena muistutuksena. Kiireinen postinkantaja myös tuo usein
minulle naapureiden postia. Ovatkohan kaikki ihmiset niin viitseliäitä, että
palauttavat saamansa väärän postin?
Viive koskee myös päiväpostin mukana saapuvia sanomalehtiä. Helsingin
ulkopuolella voit lukea pääkaupungin perjantain uutiset keskiviikkona, mikäli
lehtesi ei jostain syystä olekaan ehtinyt maanantain jakeluun. Paperilehtien
kuoleman jouduttamiseksi Postikin siis kantaa kortensa kekoon. Jos teet
tilapäisen osoitteenmuutoksen, saat varautua siihen, että sinun pitää vielä
erikseen ilmoittaa Postille, että tosiaankin haluat lehden kyseiseen
osoitteeseen. Seuraavana päivänä se sinne voi tullakin, sitä seuraavana taas
ei. Jakeluhäiriöt ovat tavallisia. Jos olet muutaman päivän poissa, Postin varhaisjakelua hoitava postinkantaja sulloo lehdet laatikkoon niin, että kansi reksottaa auki. Ne
kyllä mahtuisivat kaikki sinne siististikin, mutta jakajan käsi ei yletä
autosta tämän tehtävän suorittamiseen.
Kaiken edellä kuvatun valossa tuntuu aika ihmeelliseltä, että sotien
jälkeisessä 50- ja 60-lukujen aika köyhässä Suomessa oli varaa palveluiden ja
niiden tason ylläpitämiseen. Mistä ihmeestä ne rahat silloin oikein tulivat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti