Taruko todellisuutta ihmeellisempää?

Elämäämme ajanjaksoa kutsutaan usein totuudenjälkeiseksi ajaksi. Jotkut ovat myös esittäneet, että tämä suhteellisen totuuden kausi olisi suoraa seurausta sitä edeltäneiden vuosikymmenien postmodernismista ja dekonstruktio-buumista. Minusta on aika vaikea nähdä mitään loogista yhteyttä ainakaan Derridan pikkutarkan ja filosofian traditioon hyvin perehtyneen tekstin tutkimisen ja trumpilaisen älyllisen laiskuuden ja totuuden kieltämisen välillä. Dekonstruktiohan nimenomaan etsii totuutta yhä uudelleen. 

 

 

Tuskinpa kukaan on väittänyt, että valehteleminen alkoi vasta kaksi vuotta sitten. Itse asiassa koko sivilisaatiomme perustuu fiktiivisen tarinan kertomiselle. Yuval Noah Harari (21 Lessons for the 21st Century) ”dekonstruoi” (ei kuitenkaan Derridan menetelmin) armottoman skeptikon otteella ihmiskunnan historian ja nykyisyyden moninaisia tarinoita uskonnoista ja ideologioista aina Facebook-päivityksiin. Tarina on tärkeä, koska se luo identiteettiä ja sementoi yksilöt osaksi suurempaa kokonaisuutta. Tarina antaa elämälle merkityksen.

Juutalaisuus, kristinusko, islam ja muut uskonnot ovat tarinoita, jotka antavat jumalallisen merkityksen ihmiselämälle. Liberalismi on tarina, jonka keskiössä on ihminen ja hänen vapaa tahtonsa. Kommunismi on tarina, joka selittää historian ja merkityksen yhden luokan, proletariaatin, kautta. Nationalismi on tarina, jonka mukaan tietyllä alueella asuvalla, tiettyä kieltä puhuvalla tai tiettyä uskontoa harjoittavalla kansalla on maailmanhistoriassa ainutlaatuinen merkitys. Fasismi on nationalismin ja muun tarinankertomisen äärimuoto, koska se kieltää identifioitumisen kaikkiin muihin tarinoihin.

Hyvä tarina on avoin eikä se koskaan esitä kysymystä ”mitä sitten?” Tarinaan uskova ei sitä myöskään tee. Hän ei aseta itselleen kysymystä siitä, antaako tämä tarina vastauksen elämisen todellisiin ongelmiin. 

Juutalainen Harari suhtautuu myös oman kansansa nationalistiseen tarinaan kriittisesti. Miksi maantieteellisesti mitättömän pienellä alueella asuva mitättömän pieni ihmisjoukko olisi Jumalan valittu kansa? Mitä tarkoittaa maailmankaikkeuden miljardien vuosien perspektiivissä väite Jerusalemista 3000 vuotta sitten syntyneen juutalaisuuden ikuisena pääkaupunkina? Mitä merkitystä juutalaisilla valittuna kansana voisi olla maailman kaikille muille kansoille: kiinalaisille, intialaisille tai vaikkapa Australian alkuperäisväestölle? Sama koskee palestiinalaisia, venäläisiä tai puolalaisia. Miksi he olisivat erinomaisia, ja mitä merkitystä sillä olisi muille kansoille, koko maapallollemme tai universumillemme? Entä mitä merkitystä sillä olisi edes näille kansoille itselleen?

Identiteetin muodostaminen ja mahdollisuus liittyä johonkin suurempaan motivoi ihmistä uskomaan tarinoihin. Tarinat ovat harvoin yksiselitteisesti hyviä tai huonoja. Kauneus kiehtoo ihmisiä. Mitä kauheimpaankin julmuuteen ja rumuuteen voi liittyä positiivisia ja kauniita kuvia niin kuin natsien propagandafilmeissä esiintyneet nuoret ja jäntevät ”arjalaiset” kehot. Tarinan vaikuttavuus ei silti tee siitä totta.

Ihmisen tarpeettomuuden kokemus on myös tulevaisuuden uhkakuva. Tarina antaa meille mahdollisuuden tuntea itsemme tärkeiksi ja kokea elämämme merkitykselliseksi. Se on kuin Hollywood-elokuvan käsikirjoitus, joka tarjoaa onnekkaalle tilaisuuden keskeisen roolin näyttelemiseen. Hararin mukaan totuus ei koskaan ole ollut kovin tärkeällä sijalla ihmiskunnan historiassa. Meillä on ihmeellinen kyky sekä tietää että olla tietämättä samanaikaisesti. Valta on ihmiselle tietoa tärkeämpää: kulutamme paljon enemmän aikaa maailmamme kontrolloimiseen kuin sen ymmärtämiseen. 

Vaikka uskontoihin perustuvat tarinat eivät suinkaan ole kuolleet, niiden merkitys globaalissa perspektiivissä on rajallinen. Jihadisti saattaa perustaa tarinansa yhtä hyvin Marxiin kuin Koraaniin, jota hän ei välttämättä kovin syvällisesti edes tunne. Terroriteoissaan hän käyttää apuvälineinään tekniikkaa, jonka liberalismiin perustuva markkinatalous on mahdollistanut. Ihmiset käyttävät uskontoja ja muita tarinoita tehdäkseen eron meidän ja muiden välille. Absurdiuuden huippu saattaa olla buddhalainen munkki Ashin Wirathu, joka on vihapuheillaan muslimeja kohtaan saanut aikaan Myanmarissa valtavan inhimillisen ja taloudellisen katastrofin. Buddhalaisuuden ydinhän on usko kaiken perimmäiseen tyhjyyteen. Taistelu toisia ihmisiä vastaan tältä pohjalta kuulostaa siis perin järjettömältä, mutta niin kuin Harari sanoo, sekin on kovin inhimillistä. 

Nietzscheläistä Jumalan kuolemaa seurasi sekulaaristen ismien aika, joka puolestaan päättyi ns. suurten tarinoiden kuolemaan. Fasismin ja kommunismin tragediat antoivat tilaa viimeiselle koko maailman tilaa selittävälle ismille: liberalismille. Kapitalismin julistettiin talousjärjestelmänä lopullisesti voittaneen, ja usko kahlitsemattomaan vapauteen myös yksilön tahdonvapautena oli luja, kunnes vuoden 2008 finanssikriisi taas muutti maailmaa. Liberalismi ei tosin kuollut, mutta sen voittokulkua haittaa uudelleen esiin kaivetun, kullattuun menneisyyteen kaihoten katsovan nationalismin aalto. Se, yhtä vähän kuin uskonnollinen fanatismi, ei kuitenkaan ole ratkaisu ihmiskunnan ja planeettamme todellisiin ongelmiin: ydinsodan uhkaan, ilmastonmuutokseen tai informaatio- ja biotekniikan vaaroihin.

Totuus ja todellisuus eivät koskaan ole kuolleet. Ne kuitenkin välittyvät meille vain aivojemme kautta. Ihminen voi siis tietää vain sen, mitä hänen aivonsa hänelle välittävät. Vapaa tahto ja autonominen yksilö ovat sepitettä. Päähämme varastoitunut yksilöllinen historiamme ja biologiamme asettavat rajat ajattelullemme. On vaikeaa, jos ei mahdotonta, ajatella laatikon ulkopuolelta. Sitä paitsi ihmisen typeryyttä ei Hararin mukaan koskaan pidä aliarvioida. 

Tietoon perustuvan maallistuneen yhteiskunnan perusarvoja ovat totuus, myötätunto, tasa-arvo, vapaus, rohkeus ja vastuullisuus. Itse asiassa nämä ovat arvoja, jotka useimmat maailman uskonnotkin allekirjoittavat. Tiede ja tekniikka ovat tuoneet mukanaan paljon hyvää. On kuitenkin hämmästyttävää, että vaikka tietomäärämme kasvaa huimaa vauhtia, tiedämme kuitenkin aika vähän siitä, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu. Metsästäjä-keräilijän aivoillamme teemme päätöksiä, joiden tahdomme uskoa olevan rationaalisia, vaikka näin ei olisikaan. ”Tunne itsesi” on antiikin filosofien suositus, jota Hararikin kehottaa noudattamaan. Nöyryys ja oman erehtyväisyyden ymmärtäminen on viisautta. Harari kiteyttää tämän position erinomaisesti: ”Kysymykset, joihin et osaa vastata, ovat yleensä paljon parempia kuin vastaukset, joita et osaa kyseenalaistaa.”

Autoritaarisuus

Vanha sivistyssanakirjani määrittelee sanan ’autoritaarinen’ johtajavaltaisuuteen perustavaksi. Theodor Adorno ja hänen kollegansa tekivät uraauurtavaa työtä kirjoittaessaan toisen maailmansodan jälkeen autoritaarisesta persoonallisuustyypistä. Tälle ihmistyypille on ominaista mm. konformistisuus (ryhmän mielipiteeseen tai käyttäytymiseen sopeutuminen), auktoriteettiuskollisuus, jäykkyys ja ylimielisyys alempina pidettyjä kohtaan. Adornon työtä on sekä arvostettu että arvosteltu. Yksi arvostelun syy on se, että autoritaarista persoonallisuutta kuvattiin aluksi vain äärioikeistoon liittyväksi ominaisuudeksi. Kun ottaa huomioon teorian synnyn ajankohdan, viittaukset äärioikeistoon ovat ymmärrettäviä. 

Kansan Uutiset julkaisi 26.7. artikkelin otsikolla ”Naisvihalla usein avainrooli äärioikeiston ideologiassa”. Artikkelissa tarkastellaan tuoretta tutkimustulosta, jonka mukaan misogynia ja äärioikeistolainen retoriikka esiintyvät usein yhdessä. Artikkeli antaa ymmärtää, että erityisesti äärioikeistolaiset (miehet) suhtautuvat vihamielisesti naisiin ja feminismiin. Rasismi ja naisviha kumpuavat artikkelin mukaan samasta lähteestä. Näin saattaa ollakin, ja tämä lähde on tarkemmin sanottuna autoritaarisuus. En muista kuulleeni tutkimuksista, jotka yhdistäisivät äärivasemmistolaisen retoriikan ja naisvihan. Ideologioiden esille pano ja käytäntö ovat kuitenkin eri asia. Naisia on sorrettu kaikenlaisten ideologioiden ja uskontojen nimissä ja piireissä.

Hierarkkisuus ja autoritaarisuus liittyy myös sosialismiin ja kommunismiin. Kommunismin perusoppeihin kuuluu ajatus proletariaatin diktatuurista. Aikanaan uskottiin, että tämä yhteiskuntaluokka poistaa sorron ja että kehitys jotenkin lopulta johtaa luokattomaan yhteiskuntaan. Näin ei kai koskaan ole missään tapahtunut. Venäjällä ei edes ollut proletariaattia, joka olisi kyennyt vallan ottamaan, vaan valta siirtyi eliitille, joka alun perin koostui muutamista älymystöön kuuluvista henkilöistä. Historia osoitti, miten kohtalokkaita seuraukset olivat. 

Autoritaarinen ihminen ihailee ylempiään ja halveksii alempiaan sen hierarkian mukaan, jonka hän on omaksunut. Tänäkin päivänä autoritaarisuus ilmenee itsevaltiaiden kritiikittömänä ihailuna. Niissäkin maissa, joissa vallitsee demokratia, on autoritaarisia arvoja kannattavia puolueita, ja niillä on monesti laaja kannatus.

Se, joka sokeasti uskoo auktoriteetteihin, ei ole kiinnostunut totuudesta, mikäli se ei vastaa hänen olemassa olevia käsityksiään. Hän luottaa vain omiin auktoriteetteihinsa. Ristiriitaisuudet johtajien puheissa tai edes valheet eivät häntä hätkäytä. Kun Yhdysvaltojen nykyinen presidentti ja hänen tukijoukkonsa jäivät kiinni epätotuuksista, hän alkoi vastataktiikkana itse nimittää kaikkia vähänkin kriittisiä lähteitä valemedioiksi ja niiden uutisia valeuutisiksi. Käytännössä näitä valemedioita ovat lähes kaikki arvostetut valtamediat. Tämä uskomaton taktiikka on purrut hyvin: tapahtuipa sitten mitä tahansa, kannattajat eivät silti usko muita kuin presidenttiään.

Ihmiskunnan historia on näyttänyt, mihin sokea auktoriteettiusko voi johtaa. Siksi minun on vaikea ymmärtää, että ihminen vapaaehtoisesti luopuu omasta vapaudestaan. Kaikkihan me mielellämme otamme vastaan tietoa, joka tukee meidän omaa maailmankuvaamme. On kuitenkin älyllistä laiskuutta ja vastuuttomuutta tieten tahtoen torjua faktoihin perustuva tieto.

Kaikesta teknisestä kehityksestä huolimatta tuntuu siltä, että ihminen ei lajina ole kovinkaan paljon kehittynyt. Nykyään puhutaan paljon syrjäytymisestä ja kansan kahtiajaosta. Aleksis Salusjärvi tutkii Voima-lehden (6/2018) artikkelissaan ”Tyhmyys käy ylitsemme” nuorten miesten lukutaidottomuutta. Pojista 16 % on ns. uuslukutaidottomia: he eivät hallitse kunnolla sisälukutaitoa, eivät tunnista tekstin kaksoismerkityksiä eivätkä myöskään harrasta lukemista. Tällä ei Salusjärven mukaan ole välttämättä mitään tekemistä heikkolahjaisuuden kanssa. Kysymys on yksinkertaisesti motivaation puutteesta. Päättäjät ja koululaitos ovat haastavan ja vaikean tehtävän edessä: miten vakuuttaa nuoret siitä, että he ovat tärkeä osa yhteiskuntaa ja että yhteiskunta on heitä varten.

Minulla ei valitettavasti ole syrjäytymisongelmaan mitään selkeää ja pikaista ratkaisua. Siitä kuitenkin olen vakuuttunut, että kasvatus itsenäiseksi, omilla aivoillaan ajattelevaksi yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi täytyy aloittaa jo hyvin varhain.