Vakaumuksena valistus - Steven Pinker: Enlightenment Now. The Case for Reason, Science, Humanism and Progress

Kanadalaisen ajattelijan, kognitiotieteilijän ja psykologin Steven Pinkerin tuorein kirja Enlightenment Now – The Case for Reason, Science, Humanism and Progress (Penguin Random House 2018) vakuuttaa meidät tieteellisen maailmankatsomuksen ja valistuksen perinteen suotuisasta vaikutuksesta maailman kehitykseen. Luin kirjan, koska huomasin arvostamani taloustieteilijä Sixten Korkmanin suosittelevan sitä. Myöntää täytyy, että Pinkerillä on pointtinsa.

Pinkerillä on luja usko edistykseen ja ihmiskuntaan toisin kuin toisella juutalaissyntyisellä ateistisella ajattelijalla Yuval Noah Hararilla, jonka tuotantoa olen käsitellyt aiemmissa blogeissani. Pinkerin mukaan inhimillinen järki, tiede ja humanismi pelastavat maailman, jota sokea usko uhkaa. Islamiin vetoavat uskonterroristit ja suosiotaan kasvattanut populismi ovat toki vakavasti otettavia, mutta silti voitettavissa olevia, esteitä järjen voitonmarssilla. Humanismi sisältää Pinkerin mukaan tieteen lisäksi meille ominaisen kyvyn sympatiaan, jonka avulla voimme päätellä, mikä on parasta  -  ei ainoastaan meille itsellemme  -  vaan mahdollisimman monelle. Hararillehan myös humanismi on uskonto, jossa ihmiskunta yliluonnollisen olennon sijasta jumaloi itseään, eikä tämänkään uskonnon vaikutus ole välttämättä positiivinen.

Suuri osa Pinkerin perustelua pohjautuu tilastoihin, joiden tarkoitus on osoittaa, miten kaikki on muuttunut paremmaksi. Pinkerin tilastot ja niiden tulkinta on kohdannut myös arvostelua. Oma asiantuntemukseni ei kuitenkaan tälle alueelle riitä. Mutta tottahan se tietysti on, että ainakin osassa maailmaa ihmiset elävät nykyään pitkään, suhteellisen terveinä ja hyvinvoivina, enemmän tai vähemmän vaurasta ja turvallista elämää. Sekin on totta, että nämä hyvinvoivan maailman alueet sijoittuvat sinne, missä sekularisaatio on viety pisimmälle, tiede kukoistaa ja demokratia tarjoaa ihmisille mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa. Siis ihmiset voivat parhaiten – ja Pinkerin mielestä paremminkin kuin koskaan aiemmin historian aikana -  ns. liberaaleissa demokratioissa. Muualla maailmassa haasteet ovat suurempia, mutta Pinker näkee edistystä (esimerkiksi syntyvyyden laskua) myös näissä maissa.

Pinkerin rationalismiusko ei tarkoita sitä, että hän väittäisi kaiken ihmisen toiminnan olevan rationaalista. Sen sijaan meille kaikille on annettu mahdollisuus järjen käyttämiseen. Tämä mahdollisuus toteutuu parhaiten ympäristössä, jossa tietoa ja koulutusta arvostetaan. Tieteen tunnusmerkkejä ovat mm. järjestelmällisyys, edistyvyys, objektiivisuus, kriittisyys, avoimuus ja itsensä korjaavuus. On selvää, että kumuloituvaan tietoon perustuvat argumentit toimivat mutu-tietoa tai taikauskoa paremmin. Tiede itse ei kuitenkaan tarvitse argumentteja tuekseen; pelkkä vilkaisu meitä tällä hetkellä ympäröivään maailmaan kertoo, että se toimii. Paradoksaalista kyllä, myös ne, jotka perustavat toimintansa ja moraalinsa jollekin yliluonnolliselle olennolle tai ihmisluonnon tai jonkin heimon tai kansan paremmuudelle (heroismi/tribalismi), käyttävät hyväkseen tieteen saavutuksia päämääriensä saavuttamiseen.

Pinkerin muuten järkeenkäyvässä tekstissä on jokunen seikka, joka jäi ihmetyttämään. Hän näyttää syyttävän koko joukkoa filosofeja ja koulukuntia irrationalismin suosimisesta. Tähän joukkoon Pinker lukee mm. Nietzschen, Heideggerin, Foucaultin, Derridan, eksistentialismin, postmodernistit ja ns. kriittisen koulukunnan. Nietzsche ja häneen liitetty kultti on minullekin käsittämätöntä, koska osaan lukea häntä vain yhtä kirjaimellisesti kuin Pinkerkin. Muita mainittuja en sen sijaan pidä millään lailla irrationalisteina tai tiedevihamielisinä. En tiedä, kuinka syvällisesti Pinker on itse asiassa perehtynyt ns. mannermaiseen filosofiaan.

Näyttää myös siltä, että Pinker yleisemminkin vähättelee sekä uskontojen että filosofien (ei tietenkään valistusfilosofien ja utilitaristien) merkitystä arvoillemme. On tietysti niin, että myös ajattelijat käyttävät samanlaista inhimillistä järkeilyä kuin me muutkin, mutta en usko, että meillä ilman perinteitä ja esikuvia olisi kovinkaan suoraa tietä arvojen tunnistamiseen. Aivan niin kuin tietokin ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä on kumuloituvaa. Ilman Sokratesta, Vuorisaarnaa tai Foucault´n kirjoituksia sairaudesta, hulluudesta tai seksuaalisuudesta käsityksemme tiedosta, ihmisyydestä tai tasa-arvosta ihmisten välillä voisi olla kokonaan toisenlainen.

Vakavamman huitaisun Pinker kuitenkin tekee ympäristöliikkeen suuntaan. Hän lukee ns. vihreän aallon maailmanlopun liikkeisiin, joiden transsendentaalisuus ilmenee ekosysteemin korottamisena jumaluudeksi. Pinker tietysti rationalistina tunnustaa ympäristöongelmat ja etenkin ilmaston lämpenemisen mutta uskoo vakaasti, että tiede tulee korjaamaan tämänkin ongelman niin kuin se on korjannut aiemmatkin katastrofit. Tässä kohdin myös Pinkerin humanismi tulee paljaimpana esiin: se on juuri sitä ihmiskeskeisyyttä, jonka Harari lukee uskontojen joukkoon. Pinkeriä hieman vanhempanakaan en kaipaa takaisin 1960-luvun maailmaan, jonka kyseenalaistamaton herra ihminen oli. Eikä se kaiken fiksaaminenkaan taida olla ihan niin helppoa. Kirjassaan Pinker ottaa esille myös sen, miten selektiivisesti otamme vastaan ja tulkitsemme informaatiota riippuen siitä, keitä haluamme olla. Tämä rajoittuneisuus vaikuttaa vaivaavan myös häntä itseään.

  

Hararin ja Pinkerin tarinoilla on paljon yhteistä. Molemmat korostavat esimerkiksi henkisyyttä hengellisyyden sijaan. Jos Hararilla on taipumusta pessimismiin, Pinker näkee maailman siis optimistin silmin. Hän ei kuitenkaan tunnustaudu yltiöoptimistiksi, vaan ymmärtää, että muutos parempaan ei ole itsestäänselvyys, vaan asia, jonka eteen on jatkuvasti työskenneltävä. Mistä sitten voimme tietää, mikä meille on parasta? Pinker ei luota minkään filosofisen väittelyn antavan meille yksiselitteisiä perusteluja sille, mitkä arvomme pitäisi olla. Arkijärki (jos sitä siis käytetään) tuottaa parhaan tuloksen. Näin hän kuvaa ihmiskunnan pelastusta:

“And the story belongs not to any tribe but to all of the humanity – to any sentient creature with the power of reason and the urge to persist in its being. For it requires only the convictions that life is better than death, health is better than sickness, abundance is better that want, freedom is better than coercion, happiness is better than suffering, and knowledge is better than superstition and ignorance.” (s.453)

Jos osallistuisin tietokirjallisuusraatiin, antaisin Steven Pinkerin kirjalle kahdeksan pistettä kymmenestä. Järki ei näinä aikoina ole mitenkään yliarvostettu. Pinker on kunnianhimoinen ja tehnyt kiitettävästi taustatyötä. Tarina on pääosin koherentti ja uskottava. Kirjassa on lisäksi teräviä yksittäisiä huomioita ja aforismeja (heterogeenisyyden hedelmällisyydestä: ”puilla on juuret, ihmisillä jalat”). Pinkerin maailmakuva on humaani ja ihmistä kunnioittava. Edistyskään ei silti aina ole yksiselitteistä, ja sitä on voitava arvioida. Ihmisellä on myös kyky väärinymmärtää ja käyttää tiedettä siinä missä uskontoakin kyseenalaisiin projekteihin, minkä Pinkerkin tunnustaa. Pisteitä laskee se seikka, jonka Pinker tuo esille tietoisuudesta keskustellessa: emme voi tietää tietoisuudesta enempää, koska se sisältyy sen ajattelemiseen käyttämäämme instrumenttiin. Hieman sovellettuna voisi sanoa, että ihminen voi ymmärtää vain sen, minkä ihmisaivot hänelle mahdollistavat. Sokraattista vaatimattomuutta ei ole syytä unohtaa. 

Ideat ja ihanteet

Filosofiassa käydään aina silloin tällöin keskustelua siitä, voiko moraalia perustella tosiasioilla vai ei. David Humen giljotiini erottaa tosiasiat arvoista; jälkimmäisiä ei voi johtaa tosiasioista. Voimme todeta, että ihmisiä kuolee nälkään ja että voisimme pelastaa heidän henkensä, jos lähettäisimme heille ruoka-apua. Tästä ei kuitenkaan seuraa loogisesti, että meidän pitäisi auttaa. ’Pitäisi’ ei koskaan seuraa siitä, että jotakin ’on’. 

Tosiasia on kuitenkin se, että meillä mitä ilmeisemmin on arvoja, joiden perusteella toimimme. Jotkut asiat ovat meistä hyviä, jotkut taas pahoja. Jos joku puolustaa innokkaasti inhimillisyyttä esimerkiksi poliittisten päätösten perusteena, hänet leimataan helposti kontekstista riippuen joko idealistiksi tai höpsöksi. ”Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla” on usein käytetty iskulause, joka tarkoittaa sitä, että idealistit uskovat toimivansa hyvän asian puolesta, mutta lopputuloksena syntyykin paljon pahaa. Idealistit siis eroavat tämän käsityksen mukaan realisteista, jotka toimivat tosiasioiden pohjalta. (Tässä en viittaa filosofian termiin idealismi, vaan ihanteellisuuteen moraalin perusteena.)  

Mitkä sitten ovat tosiasioita näille arkielämän realisteille? Se että kieltäytyy auttamasta nälkään kuolevaa, perustuu yhtä vähän tosiasioihin kuin auttamishalu. Kummassakaan tapauksessa moraalinen arvio ei perustu faktoille. Mutta voisiko idealisti olla myös realisti? Tästä aiheesta kirjoittaa Voima-lehdessä (7/2018) Kriittisen Korkeakoulun toiminnanjohtaja Eero Ojanen otsikolla ”Idealismi on syvempää realismia”. 

Platon, jota on kuvattu sekä idealistiksi että realistiksi, teki jaon meille näkyvän todellisuuden ja ideoiden maailman välille. Platonille olioiden ja asioiden taustalla piilevät ideat olivat tosi olevaa, sitä varsinaisesti olevaa. Ojasen mukaan hyvyys, kauneus ja totuus ovat asioita, joiden ääneen lausuminen sisältää päämäärän, pyrkimyksen. Ne eroavat objektiivisista ihmisen ulkopuolella olevista faktoista, kuten esineistä, siten, että ne eivät kuvaa staattista olotilaa, vaan suuntaa. Hyvyys, kauneus ja totuus eivät Platonille ole arvoja, vaan tosiseikkoja. Kuka tahansa meistä voi tehdä havaintoja näistä asioista jokapäiväisessä elämässä. Siinä mielessä ne ovat faktoja. Ojanen jättää kuitenkin nähdäkseni avoimeksi sen, näkevätkö kaikki ihmiset tämän todellisuuden samalla tavoin. (Ja onko sillä tässä yhteydessä väliä.) Jospa jihadisti näkeekin toisuskoisten surmaamisessa hyvyyttä tai sadisti toisen kärsimyksessä kauneutta? 

Ojanen nimittää omassa tuotannossaan hyvyyttä, kauneutta ja totuutta koviksi tosiasioiksi, koska niissä yhdistyvät tosiasiat ja arvot. Olen Ojasen linjoilla siinä, että on turhaa perustella moraalista passiivisuutta sillä, että maailma nyt ylipäätään on täynnä pahuutta. Pahuus käsitteenä olisi mahdoton, jos sen vastakohtana ei olisi olemassa hyvyyttä. Useimmat meistä varmasti ajattelevat, että kärsimystä ja tuhoa aiheuttava toiminta on pahaa. On olemassa tietysti vähemmistö, joka ei näin ajattele. Pieni ajatusleikki paljastaa, mitkä olisivat seuraukset, jos enemmistö olisi tätä mieltä. 

Ojasen mukaan idealismi on mitä syvintä realismia, koska se ei tyydy näkemään vain asioiden pintaa, vaan pyrkii kohti suuntaa ja tarkoitusta. Idealismi ei ole pelkkää ihanteellisuutta, vaan sitä, että ymmärrämme, mistä oikeastaan on kysymys. Tajuamme siis asioiden idean. Tämän idean tajuaminen selkiyttää tilanteen, joten idealismi on käytännön viisautta.

Somemummo ja vanhat uutiset

Blogimummon aika on vierähtänyt rappiopuutarhan hoidossa ja somettamisessa. Viimeksi mainittu on aika uusi harrastus mummolle: olen ollut somessa vasta joitakin viikkoja, mutta huomasin jo heti alussa, miten koukuttavaa se on.

Mielenkiintoinen ilmiö keskustelupalstoilla on ehdoton tykkääminen ja tykkäämättömyys. Mitään ei oikein näytä mahtuvan näiden välille, ikään kuin todellisuus olisi vain kyllä tai ei ilman mitään varauksia, perusteluista puhumattakaan. Tunteella siis aika pitkälti mennään. Huvittavaa on myös hymiöiden lisääminen. Ymmärrän, että saman- tai erimielisyyttä ilmaistaan niillä, mutta niillä halutaan mitä ilmeisemmin myös ilmaista sympatioita tai antipatioita mielipiteen esittäjän persoonaa kohtaan. Tämä on vähän outoa, kun somekeskustelijat eivät useinkaan tunne toisiaan. Kyse on siis kuvitteellisesta persoonasta. No, näinhän toimitaan reaalimaailmassakin: luodaan kuva toisesta omien uskomusten perusteella.

Ei taida tällä kertaa syntyä pitempää mielipidekirjoitusta, mutta otanpa lyhyesti kantaa muutamaan lähimenneisyyden uutiseen.

Pakkopalautukset

Vihreiden lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen aiheutti jonkinmoisen kohun heinäkuun lopussa kieltäytymällä istumasta lentokoneessa, jossa oli Afganistaniin palautettava mies. Monet paheksuivat Pennasen toimintaa ja syyttivät häntä lain rikkomisesta. En tiedä täsmälleen, mitä lakia Pennanen rikkoi, mutta varmasti hän myöhästytti koneen lähtöä. Pennasta on arvosteltu myös siitä, että hän ei voinut tietää, oliko palautettava mahdollisesti rikollinen. Onko sillä suuri merkitys vai ei, sitä en osaa sanoa. Pennanen reagoi, koska mies vaikeroi ja häntä vartioineet neljä poliisia painoivat miehen päätä alas. Toimintaa moralisoivat tahot – uskoakseni pääosin Perussuomalaiset – ilkamoivat tällä rikokseksi luokittelemallaan teolla. Heitä ei kiinnosta se tosiseikka, että Pennanen ei tällä teollaan hakenut etua itselleen, vaan yritti puolustaa hänen ymmärryksensä mukaan vaarassa olevaa henkilöä. 

Ulkoministeriö on luokitellut Afganistanin vaaralliseksi maaksi, jonne suomalaisia ei kehoteta matkustamaan. Siis maa on turvaton suomalaisille, mutta ei ilmeisesti afgaaneille itselleen, koska turvapaikka heiltä evätään. Ruotsi ei palautuksia maahan tee. Afganistanin tilanne on edelleen huonontunut viimeisen puolen vuoden aikana: maa on kaaoksessa ja pääosin talibanien mielivallan alla. Turvallisia alueita ei maassa enää ole. 

Touko Aalto homoklubilla

Tämäkin asia kohautti, joten oikeita uutisia ei taida riittää. Aalto oli klubilla ruotsalaisten isäntiensä kutsumana. Minusta on Vihreiden arvojen mukaista osoittaa solidaarisuutta vähemmistöryhmää kohtaan varsinkin, kun tämä ryhmä on pitkään kärsinyt sortavista asenteista. Näin tekevät nykyään monet muutkin poliitikot ja julkkikset.

Vähämäen ja Hakkaraisen sauna-asuminen

Tästäkin ovat lehdet saaneet hyvää uutisainesta. Perussuomalaiset ovat yleensä aina ensimmäisinä tarttumassa kaikenlaiseen yksittäisten henkilöiden ns. moraalittomaan toimintaan. Kun Hakkarainen ja kumppanit töppäilevät, kyseessä on kuitenkin poliittinen ajojahti. Mitä nyt on yksi pieni pusu verrattuna Jean-Claude Junckerin ilmiselvään alkoholismiin, jota Persut ovat ilmeisesti olleet todistamassa. No, Hakkarainen ja Juncker taitavat painia vähän eri sarjoissa, kun ajatellaan herrojen aikaansaannoksia. Joka tapauksessa, oli kyseessä sitten kuka poliitikko hyvänsä, ilmiselvistä väärinkäytöksistä pitää tietysti seurata rangaistus. Osa rangaistusta on mediajulkisuus. Siitä huolimatta minua ei kiehdo henkilöiden ristiinnaulitseminen. Kiinnostavampaa olisi puhua heidän arvoistaan ja aikaansaannoksistaan. 

Ruotsin metsä- ja autopalot

Metsää roihusi aika tavalla Ruotsissa ja muuallakin. Tähän vaikutti mitä ilmeisemmin ilmastonmuutos. Ruotsin Ympäristöpuolue haluaa ottaa tämän tärkeän asian vaaliteemakseen. Vähän huonolta näyttää, kun Ruotsidemokraatit saivat kuin tilauksesta lähiöiden autopalot oman agendansa tueksi. Naamioituneita syyllisiä paloihin ei ole saatu kiinni. Oma arvaukseni on a) turhautuneet ja syrjäytyneet nuoret miehet, jotka haluavat protestoida yhteiskuntaa vastaan b) jonkin terroristijärjestön organisoima sabotaasi, jonka tarkoituksena on aiheuttaa kaaosta c) Ruotsidemokraatteja aatteellisesti lähellä olevien tahojen organisoima sabotaasi d) huonosti koulutetut ja ymmärtämättömät nuoret, joita minkä tahansa tahon on helppo agitoida.

Trumpin lähipiirin rikokset

Jotkut, ilmeisesti optimistiset, tahot ovat tahtoneet tulkita USA:n presidentin lähipiirin rikossyytteet hankaloittavan Trumpin asemaa. Hieman tätä epäilen. Trumphan on jopa ehdottanut koko Venäjä-tutkinnan lopettamista. Jos tämäkään ei vaikuta hänen kannattajiinsa, tuskin mikään muukaan. 

Putinin häävalssi

Naapurimaan presidentti sukkuloi taitavasti samanmielisten eurooppalaisten poliitikkojen parissa. Mitäpähän tähän voisi sanoa? Eurooppa parka. 

Kofi Annanin kuolema

Kaikilla on vain oma aikansa käytössään. Voi ainoastaan toivoa, että maailmaan syntyisi enemmän Kofi Annanin ja Nelson Mandelan kaltaisia ihmisiä. Ihmisiä, joita voi aidosti katsoa ylöspäin.