Ideat ja ihanteet

Filosofiassa käydään aina silloin tällöin keskustelua siitä, voiko moraalia perustella tosiasioilla vai ei. David Humen giljotiini erottaa tosiasiat arvoista; jälkimmäisiä ei voi johtaa tosiasioista. Voimme todeta, että ihmisiä kuolee nälkään ja että voisimme pelastaa heidän henkensä, jos lähettäisimme heille ruoka-apua. Tästä ei kuitenkaan seuraa loogisesti, että meidän pitäisi auttaa. ’Pitäisi’ ei koskaan seuraa siitä, että jotakin ’on’. 

Tosiasia on kuitenkin se, että meillä mitä ilmeisemmin on arvoja, joiden perusteella toimimme. Jotkut asiat ovat meistä hyviä, jotkut taas pahoja. Jos joku puolustaa innokkaasti inhimillisyyttä esimerkiksi poliittisten päätösten perusteena, hänet leimataan helposti kontekstista riippuen joko idealistiksi tai höpsöksi. ”Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla” on usein käytetty iskulause, joka tarkoittaa sitä, että idealistit uskovat toimivansa hyvän asian puolesta, mutta lopputuloksena syntyykin paljon pahaa. Idealistit siis eroavat tämän käsityksen mukaan realisteista, jotka toimivat tosiasioiden pohjalta. (Tässä en viittaa filosofian termiin idealismi, vaan ihanteellisuuteen moraalin perusteena.)  

Mitkä sitten ovat tosiasioita näille arkielämän realisteille? Se että kieltäytyy auttamasta nälkään kuolevaa, perustuu yhtä vähän tosiasioihin kuin auttamishalu. Kummassakaan tapauksessa moraalinen arvio ei perustu faktoille. Mutta voisiko idealisti olla myös realisti? Tästä aiheesta kirjoittaa Voima-lehdessä (7/2018) Kriittisen Korkeakoulun toiminnanjohtaja Eero Ojanen otsikolla ”Idealismi on syvempää realismia”. 

Platon, jota on kuvattu sekä idealistiksi että realistiksi, teki jaon meille näkyvän todellisuuden ja ideoiden maailman välille. Platonille olioiden ja asioiden taustalla piilevät ideat olivat tosi olevaa, sitä varsinaisesti olevaa. Ojasen mukaan hyvyys, kauneus ja totuus ovat asioita, joiden ääneen lausuminen sisältää päämäärän, pyrkimyksen. Ne eroavat objektiivisista ihmisen ulkopuolella olevista faktoista, kuten esineistä, siten, että ne eivät kuvaa staattista olotilaa, vaan suuntaa. Hyvyys, kauneus ja totuus eivät Platonille ole arvoja, vaan tosiseikkoja. Kuka tahansa meistä voi tehdä havaintoja näistä asioista jokapäiväisessä elämässä. Siinä mielessä ne ovat faktoja. Ojanen jättää kuitenkin nähdäkseni avoimeksi sen, näkevätkö kaikki ihmiset tämän todellisuuden samalla tavoin. (Ja onko sillä tässä yhteydessä väliä.) Jospa jihadisti näkeekin toisuskoisten surmaamisessa hyvyyttä tai sadisti toisen kärsimyksessä kauneutta? 

Ojanen nimittää omassa tuotannossaan hyvyyttä, kauneutta ja totuutta koviksi tosiasioiksi, koska niissä yhdistyvät tosiasiat ja arvot. Olen Ojasen linjoilla siinä, että on turhaa perustella moraalista passiivisuutta sillä, että maailma nyt ylipäätään on täynnä pahuutta. Pahuus käsitteenä olisi mahdoton, jos sen vastakohtana ei olisi olemassa hyvyyttä. Useimmat meistä varmasti ajattelevat, että kärsimystä ja tuhoa aiheuttava toiminta on pahaa. On olemassa tietysti vähemmistö, joka ei näin ajattele. Pieni ajatusleikki paljastaa, mitkä olisivat seuraukset, jos enemmistö olisi tätä mieltä. 

Ojasen mukaan idealismi on mitä syvintä realismia, koska se ei tyydy näkemään vain asioiden pintaa, vaan pyrkii kohti suuntaa ja tarkoitusta. Idealismi ei ole pelkkää ihanteellisuutta, vaan sitä, että ymmärrämme, mistä oikeastaan on kysymys. Tajuamme siis asioiden idean. Tämän idean tajuaminen selkiyttää tilanteen, joten idealismi on käytännön viisautta.