Vakaumuksena valistus - Steven Pinker: Enlightenment Now. The Case for Reason, Science, Humanism and Progress

Kanadalaisen ajattelijan, kognitiotieteilijän ja psykologin Steven Pinkerin tuorein kirja Enlightenment Now – The Case for Reason, Science, Humanism and Progress (Penguin Random House 2018) vakuuttaa meidät tieteellisen maailmankatsomuksen ja valistuksen perinteen suotuisasta vaikutuksesta maailman kehitykseen. Luin kirjan, koska huomasin arvostamani taloustieteilijä Sixten Korkmanin suosittelevan sitä. Myöntää täytyy, että Pinkerillä on pointtinsa.

Pinkerillä on luja usko edistykseen ja ihmiskuntaan toisin kuin toisella juutalaissyntyisellä ateistisella ajattelijalla Yuval Noah Hararilla, jonka tuotantoa olen käsitellyt aiemmissa blogeissani. Pinkerin mukaan inhimillinen järki, tiede ja humanismi pelastavat maailman, jota sokea usko uhkaa. Islamiin vetoavat uskonterroristit ja suosiotaan kasvattanut populismi ovat toki vakavasti otettavia, mutta silti voitettavissa olevia, esteitä järjen voitonmarssilla. Humanismi sisältää Pinkerin mukaan tieteen lisäksi meille ominaisen kyvyn sympatiaan, jonka avulla voimme päätellä, mikä on parasta  -  ei ainoastaan meille itsellemme  -  vaan mahdollisimman monelle. Hararillehan myös humanismi on uskonto, jossa ihmiskunta yliluonnollisen olennon sijasta jumaloi itseään, eikä tämänkään uskonnon vaikutus ole välttämättä positiivinen.

Suuri osa Pinkerin perustelua pohjautuu tilastoihin, joiden tarkoitus on osoittaa, miten kaikki on muuttunut paremmaksi. Pinkerin tilastot ja niiden tulkinta on kohdannut myös arvostelua. Oma asiantuntemukseni ei kuitenkaan tälle alueelle riitä. Mutta tottahan se tietysti on, että ainakin osassa maailmaa ihmiset elävät nykyään pitkään, suhteellisen terveinä ja hyvinvoivina, enemmän tai vähemmän vaurasta ja turvallista elämää. Sekin on totta, että nämä hyvinvoivan maailman alueet sijoittuvat sinne, missä sekularisaatio on viety pisimmälle, tiede kukoistaa ja demokratia tarjoaa ihmisille mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa. Siis ihmiset voivat parhaiten – ja Pinkerin mielestä paremminkin kuin koskaan aiemmin historian aikana -  ns. liberaaleissa demokratioissa. Muualla maailmassa haasteet ovat suurempia, mutta Pinker näkee edistystä (esimerkiksi syntyvyyden laskua) myös näissä maissa.

Pinkerin rationalismiusko ei tarkoita sitä, että hän väittäisi kaiken ihmisen toiminnan olevan rationaalista. Sen sijaan meille kaikille on annettu mahdollisuus järjen käyttämiseen. Tämä mahdollisuus toteutuu parhaiten ympäristössä, jossa tietoa ja koulutusta arvostetaan. Tieteen tunnusmerkkejä ovat mm. järjestelmällisyys, edistyvyys, objektiivisuus, kriittisyys, avoimuus ja itsensä korjaavuus. On selvää, että kumuloituvaan tietoon perustuvat argumentit toimivat mutu-tietoa tai taikauskoa paremmin. Tiede itse ei kuitenkaan tarvitse argumentteja tuekseen; pelkkä vilkaisu meitä tällä hetkellä ympäröivään maailmaan kertoo, että se toimii. Paradoksaalista kyllä, myös ne, jotka perustavat toimintansa ja moraalinsa jollekin yliluonnolliselle olennolle tai ihmisluonnon tai jonkin heimon tai kansan paremmuudelle (heroismi/tribalismi), käyttävät hyväkseen tieteen saavutuksia päämääriensä saavuttamiseen.

Pinkerin muuten järkeenkäyvässä tekstissä on jokunen seikka, joka jäi ihmetyttämään. Hän näyttää syyttävän koko joukkoa filosofeja ja koulukuntia irrationalismin suosimisesta. Tähän joukkoon Pinker lukee mm. Nietzschen, Heideggerin, Foucaultin, Derridan, eksistentialismin, postmodernistit ja ns. kriittisen koulukunnan. Nietzsche ja häneen liitetty kultti on minullekin käsittämätöntä, koska osaan lukea häntä vain yhtä kirjaimellisesti kuin Pinkerkin. Muita mainittuja en sen sijaan pidä millään lailla irrationalisteina tai tiedevihamielisinä. En tiedä, kuinka syvällisesti Pinker on itse asiassa perehtynyt ns. mannermaiseen filosofiaan.

Näyttää myös siltä, että Pinker yleisemminkin vähättelee sekä uskontojen että filosofien (ei tietenkään valistusfilosofien ja utilitaristien) merkitystä arvoillemme. On tietysti niin, että myös ajattelijat käyttävät samanlaista inhimillistä järkeilyä kuin me muutkin, mutta en usko, että meillä ilman perinteitä ja esikuvia olisi kovinkaan suoraa tietä arvojen tunnistamiseen. Aivan niin kuin tietokin ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä on kumuloituvaa. Ilman Sokratesta, Vuorisaarnaa tai Foucault´n kirjoituksia sairaudesta, hulluudesta tai seksuaalisuudesta käsityksemme tiedosta, ihmisyydestä tai tasa-arvosta ihmisten välillä voisi olla kokonaan toisenlainen.

Vakavamman huitaisun Pinker kuitenkin tekee ympäristöliikkeen suuntaan. Hän lukee ns. vihreän aallon maailmanlopun liikkeisiin, joiden transsendentaalisuus ilmenee ekosysteemin korottamisena jumaluudeksi. Pinker tietysti rationalistina tunnustaa ympäristöongelmat ja etenkin ilmaston lämpenemisen mutta uskoo vakaasti, että tiede tulee korjaamaan tämänkin ongelman niin kuin se on korjannut aiemmatkin katastrofit. Tässä kohdin myös Pinkerin humanismi tulee paljaimpana esiin: se on juuri sitä ihmiskeskeisyyttä, jonka Harari lukee uskontojen joukkoon. Pinkeriä hieman vanhempanakaan en kaipaa takaisin 1960-luvun maailmaan, jonka kyseenalaistamaton herra ihminen oli. Eikä se kaiken fiksaaminenkaan taida olla ihan niin helppoa. Kirjassaan Pinker ottaa esille myös sen, miten selektiivisesti otamme vastaan ja tulkitsemme informaatiota riippuen siitä, keitä haluamme olla. Tämä rajoittuneisuus vaikuttaa vaivaavan myös häntä itseään.

  

Hararin ja Pinkerin tarinoilla on paljon yhteistä. Molemmat korostavat esimerkiksi henkisyyttä hengellisyyden sijaan. Jos Hararilla on taipumusta pessimismiin, Pinker näkee maailman siis optimistin silmin. Hän ei kuitenkaan tunnustaudu yltiöoptimistiksi, vaan ymmärtää, että muutos parempaan ei ole itsestäänselvyys, vaan asia, jonka eteen on jatkuvasti työskenneltävä. Mistä sitten voimme tietää, mikä meille on parasta? Pinker ei luota minkään filosofisen väittelyn antavan meille yksiselitteisiä perusteluja sille, mitkä arvomme pitäisi olla. Arkijärki (jos sitä siis käytetään) tuottaa parhaan tuloksen. Näin hän kuvaa ihmiskunnan pelastusta:

“And the story belongs not to any tribe but to all of the humanity – to any sentient creature with the power of reason and the urge to persist in its being. For it requires only the convictions that life is better than death, health is better than sickness, abundance is better that want, freedom is better than coercion, happiness is better than suffering, and knowledge is better than superstition and ignorance.” (s.453)

Jos osallistuisin tietokirjallisuusraatiin, antaisin Steven Pinkerin kirjalle kahdeksan pistettä kymmenestä. Järki ei näinä aikoina ole mitenkään yliarvostettu. Pinker on kunnianhimoinen ja tehnyt kiitettävästi taustatyötä. Tarina on pääosin koherentti ja uskottava. Kirjassa on lisäksi teräviä yksittäisiä huomioita ja aforismeja (heterogeenisyyden hedelmällisyydestä: ”puilla on juuret, ihmisillä jalat”). Pinkerin maailmakuva on humaani ja ihmistä kunnioittava. Edistyskään ei silti aina ole yksiselitteistä, ja sitä on voitava arvioida. Ihmisellä on myös kyky väärinymmärtää ja käyttää tiedettä siinä missä uskontoakin kyseenalaisiin projekteihin, minkä Pinkerkin tunnustaa. Pisteitä laskee se seikka, jonka Pinker tuo esille tietoisuudesta keskustellessa: emme voi tietää tietoisuudesta enempää, koska se sisältyy sen ajattelemiseen käyttämäämme instrumenttiin. Hieman sovellettuna voisi sanoa, että ihminen voi ymmärtää vain sen, minkä ihmisaivot hänelle mahdollistavat. Sokraattista vaatimattomuutta ei ole syytä unohtaa. 

Rosvot kiinni osa 2

Perussuomalaisten edeltäjän Suomen Maaseudun Puolueen veteraanipuheenjohtajalla Veikko Vennamolla oli tapana jokaisessa vaaliväittelytilaisuudessa käyttää slogania ”rosvot kiinni ja rötösherrat kiikkiin”. Vennamon aikojen jälkeen rosvoja todella alettiinkin jahdata. Ensin jahdattiin talousrikollisia, joista saatiin kiinni ehkä ainakin ne kaikkein pienimmät tekijät. Tästä rosvojahdista oli ainakin se etu, että erilaisia lieveilmiöitä, joita aiemmin oli pidetty asiaan kuuluvina, alettiin paheksua. Tosin tuntuu, että tämä jossain paikoin meni vähän överiksi: joka ikinen mahdollinen korruptiolounas ja saunareissu puitiin julkisuudessa, ihan kuin suurempiakin rikoksia ei olisi ollut.  

Talousrikokset ovat nykyään vähän jääneet pimentoon muiden moraalisiin arvoihin liittyvien väärinkäytösepäilyjen tieltä. Me Too-hautajaisiaan ovat jo saaneet viettää esimerkiksi monet aiemmin arvostetut elokuvaohjaajat. Kampanja on sinänsä kyllä erittäin tervetullut, mutta vähän pelkään, että rakenteisiin pohjautuva epäoikeudenmukaisuus jää tässäkin vähemmälle huomiolle, kun keskitytään yksittäisten ihmisten pahoihin tekoihin. 

Moni muukin on kiinnittänyt huomiota käynnissä oleviin ajojahteihin ja niihin liittyviin puhdistautumisrituaaleihin. Jose Riikonen käsitteli asiaa Hesarin Nyt-liitteessä (5.4.). Jotkut ovat halunneet ottaa käyttöön käsitteen ’uuspuritanismi’. Puritanismihan oli 1500-luvulla syntynyttä kristillisyyteen liittyvää puhdasmielisyyttä, joka halusi saada ihmiset ymmärtämään oma syntisyytensä. Uuspuritaaneja syytetään ”väärin on pahaa” – tyyppisten kehäpäätelmien viljelemisestä. Olemme itse mielellämme hyvän puolella ja tätä korostaaksemme leimaamme muut pahoiksi. 

Motiiveja pahan tuomitsemiseen voi kuitenkin olla kahdenlaisia: Jos joku asia on laajemmin yhteiskunnassa vääräksi havaittu, tuomitsemme sen, koska haluamme yhteisön hyväksyntää. Tähän puhdistautumiseen liittyy paitsi asian, myös henkilöiden tuomitseminen. Toisaalta voimme myös tosissamme olla huolissamme asioiden tilasta, ja tuomitsemme sen, koska haluamme muutosta. 

Riikonen esittelee artikkelissaan Veikka Lahtisen, joka on arvostellut Maria Veitolan ohjelmaa Yökylässä. Lahtisen mielestä Veitola auttaa normalisoimaan populismin, koska hän on esimerkiksi esitellyt meille Laura Huhtasaaren mukavana ihmisenä ja äitinä. Veitolan arvostelemisen voisi nähdä uuspuritanismin valossa puhdistautumisrituaalina: väärin ajattelevien ja tekevien ihmisten kanssa ei pitäisi olla tuttavallisissa väleissä. Lahtinen kuitenkin kiistää olevansa missään tekemisissä ankean puritanismin kanssa: jos nyt aletaan leimata arvostelijoita puritaaneiksi, viedään samalla pohja puuttua todellisiin vääryyksiin. Huhtasaarta ei kritisoida ihmisenä, vaan siksi, että hänen mielipiteillään on suoranaisia vaikutuksia muutenkin huonossa asemassa olevien ihmisten elämään. 

Ei ole miellyttävää olla puhdistautumisrituaalin kohde. Luulen ymmärtäväni hyvin, miltä ihmisestä tuntuu, kun hänet asetetaan yhteisönsä ulkopuolelle syytetyn asemaan. Asioista pitää keskustella, mutta mielellään ihmisiä turhaan syyllistämättä. Laura Huhtasaari saattaa olla ihan sympaattinen ihminen, mutta hänen ymmärryksensä ihmisestä, maailmasta ja sen toiminnasta on pahasti puutteellinen.

Populismi ei ole leikkiä

Brexit, Trump, Venäjä, Turkki, Unkari, Itävalta, Italia, Puola – tässä on vain muutama esimerkki populististen ajatusten ja puolueiden riemuvoitoista viime aikoina. Populistit tulevat valtaan eliittiä arvostelemalla. Sillä ei ole väliä, että populistijohtajat itsekin kuuluvat eliittiin tai sillä, että he tekevät kaikkensa, että näin tapahtuu jatkossakin. Populistit aloittavat viittaamalla olemassa oleviin ongelmiin – samoihin ongelmiin, jotka ovat yleisessä tiedossa. Rakenteiden korjaaminen tai muu pitempiaikainen työskentely ongelmien ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole populistien tavoite, vaan syyllisten löytäminen. Syyllisiä ovat demokraattisesti valittu poliittinen eliitti ja vähemmistöt, joita eliitti ”suojelee”. 

Populistit puhuvat ”kansan” puolesta. Kansaan kuuluvat populistien kannattajat – muilla ja heidän oikeuksillaan ei ole väliä. On hämmästyttävää, että niin monet ihmiset eivät ymmärrä, miten tärkeää demokratian puolustaminen on. He käyttävät demokraattista perusoikeuttaan – äänestämistä – valitessaan valtaan ihmiset, jotka tulevaisuudessa käyttävät saamaansa valtaa demokratian kaventamiseen ja lopulta sen kukistamiseen. Valta viedään pois kansalta, joiden puolesta populistijohtajat ovat luvanneet puhua. En keksi muuta selitystä tälle ilmiölle kuin jonkinlaisen laumaan kuulumisen vietin. Ihminen pelkää ottaa vastuuta ja luovuttaa sen mielellään jollekin häntä suuremmalle: jumalalle, johtajalle, puolueelle, ideologialle. 

Populismia ei aina ole otettu ihan tosissaan eikä sen vaarallisuutta tunnistettu. Vielä tänäänkin monet itseään fiksuina liberaaleina pitävät hymyilevät vähän vinosti näille kansan miehille ja naisille, joista osa ei osaa ilmaista itseään tarpeeksi elegantisti. Toiset taas asettuvat populistien tielle voidakseen haastaa riitaa. Meille on tyypillistä ajatella, että olemme itse vapaita kaikesta negatiivisesta: emme ole rasisteja, kun taas jotkut muut sitä ovat. Uskon kuitenkin, että löydämme kyllä itse kukin itsestämme pienen rasistin, jos vaivaudumme vähän sitä kaivelemaan. Ehkäpä myös pienen populistin. En kritisoi populisteja ihmisinä. Uskon heidän luulevan, että he politiikallaan pyrkivät johonkin yhteiseen hyvään. He ovat kuitenkin väärässä.

Populismi poliittisena suuntauksena on levinnyt laajalti Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Populistit ja heidän puolueensa vaativat rajojen sulkemista, vähättelevät kansainvälistä yhteistyötä, eivät halua kantaa kollektiivista vastuuta maailman ongelmista, torpedoivat EU:n toimintaa tai ajavat siitä eroamista. Populistit haluavat korostaa oman maansa erinomaisuutta ja sitä, miten se voisi olla mahdollisimman riippumaton ympäröivästä maailmasta. He pelkäävät vieraiden kulttuurien ja uskontojen – eritoten islamin – vaarantavan heidän oman kulttuurinsa. Monet valtaan päässeet populistit ovat myös ryhtyneet sanoista tekoihin ja uhkaavat monin tavoin esimerkiksi kansallisten vähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia.

Nationalismi on sana, jota populistit usein käyttävät. Nationalismi oli erityisesti 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen kansallisuusaate, jota voimme sekä kiittää että kirota. Nationalismi auttoi eriheimoisia ja eripuraisia ryhmiä yhdistymään kansoiksi. Toisaalta se johti myös toisten kansojen sortoon, esimerkiksi juutalaisvihan muodossa. Aate degeneroitui chauvinismiksi, kansallisuuskiihkoksi, joka myös edesauttoi sotien syttymistä.

Tuskin juuri mikään nykyisistä kansallisvaltioista (Euroopassa Islanti on poikkeus) on koskaan ollut homogeeninen, vain yhdestä kansanryhmästä muodostunut alue. Kansallisvaltiothan perustettiin juuri liittämällä yhteen eri kansanryhmiä yhdeksi kansakunnaksi. Suomalaisuutta yhtenäisenä, alkuperäisenä ja puhtaana kansakuntana ei ole koskaan ollut olemassa. Suomalaisuuden symbolit luotiin ja sovittiin vasta kansallistunteen heräämisen aikana ja seurauksena. Virallisestikin Suomen kansa koostui kahdesta kielellisestä ja kulttuurisesta ryhmästä: suomalaisista ja suomenruotsalaisista. Saamelaiset, romanit ja muut vähemmistöt jäivät vaille kansallisia oikeuksia, ja heidän olemassaolonsa tunnustaminen on vieläkin keskeneräinen projekti.

Edellä kuvatussa mielessä valtiot ja niissä asuvat kansat ovat siis olemassa vain kuvitteellisella tasolla. Mitään yhtenäistä kansaa tai kansan mielipidettä ei ole olemassa. Maailman historia on täynnä yhdistymisiä, eroamisia ja taas yhdistymisiä. Valtioiden koko ja alueet vaihtelevat. Myös EU:n voi halutessaan nähdä yhtenä uudenlaisena nationalistisena projektina. Jos isommalla alueella katsotaan olevan yhteiset arvot ja päämäärät, ja yhdistymisellä voidaan saavuttaa etuja, tästäkin alueesta voi tulla ”kansakunnan” koti. Tähän suuntaan ei EU:ssa kuitenkaan olla tällä hetkellä matkalla, vaan valtaosa jäsenistä kannattaa löyhempää liittolaissuhdetta. 

Populistit puhuvat joskus nationalismista ja isänmaallisuudesta, aivan kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Ei kuitenkaan tarvitse olla nationalisti ollakseen isänmaallinen. Isänmaallisuus ei edellytä ajatusta siitä, että meidän kansamme olisi muita parempi. Isänmaallisuuteen kuuluu muitakin asioita kuin Suomen lippu, niin kuin tietyt arvot, joiden mukaan maassa on tapana toimia. Vaikkapa ihmisoikeuksien kunnioittaminen, oikeudenmukaisuus ja suvaitsevaisuus voisivat olla esimerkkejä tällaisista arvoista.

Eurooppa parka

Kuulun ensimmäiseen Interrail-sukupolveen. Muistan, kuinka avoimelta ja ystävälliseltä Eurooppa silloin tuntui. Kohtuullisella summalla saattoi ostaa matkalipun, joka mahdollisti rajojen ylittämisen ja aivan uudenlaisen maailman kokemisen. Ymmärsin, että kaikki eivät eläkään niin kuin suomalaiset, eikä se ollut negatiivinen havainto. Pystyin aistimaan Euroopan vanhan ja arvokkaan kulttuuriperinnön. Minusta oli suurenmoista, että Suomen ei tarvinnutkaan olla yksin, vaan se kuului Pohjoismaihin ja Eurooppaan. Olin ylpeä eurooppalaisuudestani.

Seuraavien sukupolvien aikana pidot vain paranivat. Suomesta tuli Euroopan Unionin täysvaltainen jäsen. Opiskelu ja työnteko muissa Euroopan maissa oli peruskauraa. Edes rahaa ei tarvinnut vaihtaa: eurot kelpasivat kaikkialla. Nuorista tuli kansainvälisiä ja erittäin eurooppalaisia.

Kaikki ei tietenkään sujunut vain hyvin. Minusta tuntui silloin ja tuntuu vieläkin, että rahaliittoon mentiin aivan liian nopealla ex tempore-ratkaisulla. EU:hun hyväksyttiin myös liian äkkiä liian monta sellaista maata, joiden talous tai arvot eivät olleet kunnossa.

2000-luvun alussa luulin, että uusliberalismi eli toisin sanoen yltiökapitalismi oli pahinta, mitä maailmalle ja Euroopalle saattoi tapahtua. Olin väärässä. Seurasi vielä finanssikriisi ja sen vanavedessä uustyhmyys valeuutisineen. Populismi sai eri puolilla Eurooppaa voittoja. Jotkut uskoivat ja saivat toisetkin uskomaan, että maailma pelastuu omaan napaan tuijottamalla ja että lintukoto on tavoittelemisen arvoinen päämäärä vielä tällä vuosituhannellakin. 

Itäisen Keski-Euroopan maat, erityisesti Puola ja Unkari aiheuttavat paljon murhetta koko Euroopalle. Maat eivät noudata oikeusvaltion periaatteita: Puolassa oikeuslaitos on alisteinen hallitukselle, siis johtavalle poliittiselle eliitille. Unkari kieltäytyy kategorisesti ottamasta vastaan turvapaikanhakijoita ja jakamasta taakkaa muiden EU-maiden kanssa. Vaikka sääntöjä ei noudatetakaan, EU-tuet kyllä kelpaavat, ja niitä käytetään mitä eriskummallisimpiin projekteihin.

Oikeistopopulistiset voimat jylläävät muissakin Euroopan maissa, myös sellaisissa, joissa parlamentaarisella demokratialla ja ihmisoikeuksilla on jo kauan ollut vakiintunut asema. Oikeistopopulisteiksi voi kai huoletta leimata myös kahden suurvallan nykyiset hallitsijat, jotka omilla toimillaan yrittävät hajottaa Eurooppaa. On ymmärrettävää, että Putinin Venäjä kokee Euroopan yhtenäisyyden uhkana. Sen sijaan on vaikeampaa totuttautua ajatukseen, että Trumpin Amerikka on pikaisella kurssimuutoksella sanonut irti pitkäaikaisista siteistään Eurooppaan. 

Euroopalla ei todellakaan ole helppoa. Toisaalta, eipä juuri nyt tule mieleen mitään toistakaan maanosaa, jossa menisi paremmin kuin Euroopassa. Jotenkin näin kirjoitti Sixten Korkman kolumnissaan Helsingin Sanomissa (12.6.). Talous on kaikesta huolimatta toistaiseksi jotakuinkin kontrollissa, ja meillä on erinomaiset edellytykset jatkuvalle kehitykselle. Eurooppalaiset arvostavat pitkään kestänyttä rauhaansa. He ymmärtävät, että ympäristökatastrofin tai terrorismin vastaiseen taisteluun tarvitaan yhteistyötä. Olemme onnistuneet luomaan yhteisen eurooppalaisen arvopohjan, ja kaiken lisäksi meillä on rikas, monien erilaisten perintöjen muodostama kulttuuri. 

Euroopan nykyiset ongelmat voidaan ratkaista vain Euroopassa. Apua ei ole tulossa idästä eikä lännestä.