Vastuu on sinun

Olen kuullut, että maata hallitsee itselleen ja lähipiirilleen etuja kahmiva eliitti. Eliitillä menee hyvin: se ajelee taksilla tai omalla sähköautolla töihin eduskuntaan ja lentelee lentokoneilla ympäri maailmaa ilmastokokouksiin tai muihin hyödyttömiin tapaamisiin. Syystä, jonka logiikka ei ole minulle täysin avautunut, tämä eliitti on myös ihastunut ulkomaalaisiin ja erityisesti turvapaikanhakijoihin, joita se haluaa tänne mahdollisimman paljon elelemään leveästi suomalaisten veronmaksajien kustannuksella. Äänestäminen on turhaa, koska on varmaa, että mikään ei kuitenkaan muutu. Jos silti äänestää, kannattaa valita puolue, joka on parhaiten perillä  vilunkipelistä ja laittaa rajat kiinni. Kunhan viimeinenkin ulkomaalaiseksi epäilty on karkotettu, suomalaisille koittaa onnen aika.

Olen kuullut ja nähnyt, että jotkut myös uskovat vaikuttamiseen ja poliittiseen diskurssiin. Valtakunnan päälehden etusivun täyttää turkistarhaajien kampanja, jonka mukaan eläinten kiduttaminen häkeissä on ympäristöteko. Radion avatessani kuulen rakennusteollisuuden lobbausmainoksen: kaavoitus pitää saada jouhevasti kuntoon, jotta viimeinenkin metsikkö taajamissa voidaan muuttaa ihmisten asunnoiksi. Sosiaalinen media on täynnä eri ryhmiin kuuluvien vakuuttelua siitä, miksi juuri heille kuuluisi enemmän kuin toisille. Verotusta pitää keventää. Eläkkeitä pitää laskea ja köyhyysrajalla elävien vanhusten tuntea ylisukupolvista solidaarisuutta. Haittaveroja ei saa ottaa käyttöön, koska me tarvitsemme autoa ja syömme lihaa. Raskaan työn raataja tarvitsee halvan etelänmatkansa, eikä häntä pidä siitä syyllistää. Suomalaisten ei tarvitse vähentää päästöjään, koska suurin syy ilmastonmuutokseen on jossain muualla. Pääomatuloja ei saa verottaa, koska pääomat silloin pakenevat ulkomaille. Se minkä omalla työllään ja kyvyillään on onnistunut ansaitsemaan, täytyy myös voida saada pitää itsellään. 

Olen havainnut, että väkivalta ja ihmisten ahdistelu politiikan nimissä on lisääntynyt. Tämä tuntuu jotenkin tutulta. Näin tapahtui myös ennen toista maailmansotaa ja miljoonien ihmisten tuhoamista. Nyrkit ovat huonoin vaihtoehto asioiden hoitamiseen. En ole tietoinen mistään demokratiaa paremmasta mallista. Tuskinpa asiat ovat ainakaan paremmin siellä, missä sitä ei ole. Demokratia ei ehkä ole täydellinen eikä se tarkoita sitä, että kaikkien tahto aina täyttyisi. Silti se on mahdollisuus, ja siksi se kannattaa ottaa vakavasti. Jos edeltävät sukupolvet olisivat ajatelleet ja toimineet yhtä laiskasti, kuin nykyään usein tehdään, todellisuutemme saattaisi olla kokonaan toisenlainen. Enkä tarkoita positiivisessa mielessä. Lapsilisät, äitiyspakkaukset, päiväkodit, koulut, työajat, työttömyysturva, lomat, oikeusturva, terveydenhuolto ja itse asiassa myös yleinen ja yhtäläinen äänioikeus eivät ole tipahtaneet taivaasta. Ehkä kannattaisi myös omistaa ajatus sille, mitä oikeastaan haluaa tahtoa. Oikeudenmukaisuus käsitteenä ei ole käytössä kulunut. Niin kuin ei vastuukaan.

https://www.apu.fi/artikkelit/reetta-radyn-kolumni-te-ette-tieda-mita-politiikka-on

Vakaumuksena valistus - Steven Pinker: Enlightenment Now. The Case for Reason, Science, Humanism and Progress

Kanadalaisen ajattelijan, kognitiotieteilijän ja psykologin Steven Pinkerin tuorein kirja Enlightenment Now – The Case for Reason, Science, Humanism and Progress (Penguin Random House 2018) vakuuttaa meidät tieteellisen maailmankatsomuksen ja valistuksen perinteen suotuisasta vaikutuksesta maailman kehitykseen. Luin kirjan, koska huomasin arvostamani taloustieteilijä Sixten Korkmanin suosittelevan sitä. Myöntää täytyy, että Pinkerillä on pointtinsa.

Pinkerillä on luja usko edistykseen ja ihmiskuntaan toisin kuin toisella juutalaissyntyisellä ateistisella ajattelijalla Yuval Noah Hararilla, jonka tuotantoa olen käsitellyt aiemmissa blogeissani. Pinkerin mukaan inhimillinen järki, tiede ja humanismi pelastavat maailman, jota sokea usko uhkaa. Islamiin vetoavat uskonterroristit ja suosiotaan kasvattanut populismi ovat toki vakavasti otettavia, mutta silti voitettavissa olevia, esteitä järjen voitonmarssilla. Humanismi sisältää Pinkerin mukaan tieteen lisäksi meille ominaisen kyvyn sympatiaan, jonka avulla voimme päätellä, mikä on parasta  -  ei ainoastaan meille itsellemme  -  vaan mahdollisimman monelle. Hararillehan myös humanismi on uskonto, jossa ihmiskunta yliluonnollisen olennon sijasta jumaloi itseään, eikä tämänkään uskonnon vaikutus ole välttämättä positiivinen.

Suuri osa Pinkerin perustelua pohjautuu tilastoihin, joiden tarkoitus on osoittaa, miten kaikki on muuttunut paremmaksi. Pinkerin tilastot ja niiden tulkinta on kohdannut myös arvostelua. Oma asiantuntemukseni ei kuitenkaan tälle alueelle riitä. Mutta tottahan se tietysti on, että ainakin osassa maailmaa ihmiset elävät nykyään pitkään, suhteellisen terveinä ja hyvinvoivina, enemmän tai vähemmän vaurasta ja turvallista elämää. Sekin on totta, että nämä hyvinvoivan maailman alueet sijoittuvat sinne, missä sekularisaatio on viety pisimmälle, tiede kukoistaa ja demokratia tarjoaa ihmisille mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa. Siis ihmiset voivat parhaiten – ja Pinkerin mielestä paremminkin kuin koskaan aiemmin historian aikana -  ns. liberaaleissa demokratioissa. Muualla maailmassa haasteet ovat suurempia, mutta Pinker näkee edistystä (esimerkiksi syntyvyyden laskua) myös näissä maissa.

Pinkerin rationalismiusko ei tarkoita sitä, että hän väittäisi kaiken ihmisen toiminnan olevan rationaalista. Sen sijaan meille kaikille on annettu mahdollisuus järjen käyttämiseen. Tämä mahdollisuus toteutuu parhaiten ympäristössä, jossa tietoa ja koulutusta arvostetaan. Tieteen tunnusmerkkejä ovat mm. järjestelmällisyys, edistyvyys, objektiivisuus, kriittisyys, avoimuus ja itsensä korjaavuus. On selvää, että kumuloituvaan tietoon perustuvat argumentit toimivat mutu-tietoa tai taikauskoa paremmin. Tiede itse ei kuitenkaan tarvitse argumentteja tuekseen; pelkkä vilkaisu meitä tällä hetkellä ympäröivään maailmaan kertoo, että se toimii. Paradoksaalista kyllä, myös ne, jotka perustavat toimintansa ja moraalinsa jollekin yliluonnolliselle olennolle tai ihmisluonnon tai jonkin heimon tai kansan paremmuudelle (heroismi/tribalismi), käyttävät hyväkseen tieteen saavutuksia päämääriensä saavuttamiseen.

Pinkerin muuten järkeenkäyvässä tekstissä on jokunen seikka, joka jäi ihmetyttämään. Hän näyttää syyttävän koko joukkoa filosofeja ja koulukuntia irrationalismin suosimisesta. Tähän joukkoon Pinker lukee mm. Nietzschen, Heideggerin, Foucaultin, Derridan, eksistentialismin, postmodernistit ja ns. kriittisen koulukunnan. Nietzsche ja häneen liitetty kultti on minullekin käsittämätöntä, koska osaan lukea häntä vain yhtä kirjaimellisesti kuin Pinkerkin. Muita mainittuja en sen sijaan pidä millään lailla irrationalisteina tai tiedevihamielisinä. En tiedä, kuinka syvällisesti Pinker on itse asiassa perehtynyt ns. mannermaiseen filosofiaan.

Näyttää myös siltä, että Pinker yleisemminkin vähättelee sekä uskontojen että filosofien (ei tietenkään valistusfilosofien ja utilitaristien) merkitystä arvoillemme. On tietysti niin, että myös ajattelijat käyttävät samanlaista inhimillistä järkeilyä kuin me muutkin, mutta en usko, että meillä ilman perinteitä ja esikuvia olisi kovinkaan suoraa tietä arvojen tunnistamiseen. Aivan niin kuin tietokin ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä on kumuloituvaa. Ilman Sokratesta, Vuorisaarnaa tai Foucault´n kirjoituksia sairaudesta, hulluudesta tai seksuaalisuudesta käsityksemme tiedosta, ihmisyydestä tai tasa-arvosta ihmisten välillä voisi olla kokonaan toisenlainen.

Vakavamman huitaisun Pinker kuitenkin tekee ympäristöliikkeen suuntaan. Hän lukee ns. vihreän aallon maailmanlopun liikkeisiin, joiden transsendentaalisuus ilmenee ekosysteemin korottamisena jumaluudeksi. Pinker tietysti rationalistina tunnustaa ympäristöongelmat ja etenkin ilmaston lämpenemisen mutta uskoo vakaasti, että tiede tulee korjaamaan tämänkin ongelman niin kuin se on korjannut aiemmatkin katastrofit. Tässä kohdin myös Pinkerin humanismi tulee paljaimpana esiin: se on juuri sitä ihmiskeskeisyyttä, jonka Harari lukee uskontojen joukkoon. Pinkeriä hieman vanhempanakaan en kaipaa takaisin 1960-luvun maailmaan, jonka kyseenalaistamaton herra ihminen oli. Eikä se kaiken fiksaaminenkaan taida olla ihan niin helppoa. Kirjassaan Pinker ottaa esille myös sen, miten selektiivisesti otamme vastaan ja tulkitsemme informaatiota riippuen siitä, keitä haluamme olla. Tämä rajoittuneisuus vaikuttaa vaivaavan myös häntä itseään.

  

Hararin ja Pinkerin tarinoilla on paljon yhteistä. Molemmat korostavat esimerkiksi henkisyyttä hengellisyyden sijaan. Jos Hararilla on taipumusta pessimismiin, Pinker näkee maailman siis optimistin silmin. Hän ei kuitenkaan tunnustaudu yltiöoptimistiksi, vaan ymmärtää, että muutos parempaan ei ole itsestäänselvyys, vaan asia, jonka eteen on jatkuvasti työskenneltävä. Mistä sitten voimme tietää, mikä meille on parasta? Pinker ei luota minkään filosofisen väittelyn antavan meille yksiselitteisiä perusteluja sille, mitkä arvomme pitäisi olla. Arkijärki (jos sitä siis käytetään) tuottaa parhaan tuloksen. Näin hän kuvaa ihmiskunnan pelastusta:

“And the story belongs not to any tribe but to all of the humanity – to any sentient creature with the power of reason and the urge to persist in its being. For it requires only the convictions that life is better than death, health is better than sickness, abundance is better that want, freedom is better than coercion, happiness is better than suffering, and knowledge is better than superstition and ignorance.” (s.453)

Jos osallistuisin tietokirjallisuusraatiin, antaisin Steven Pinkerin kirjalle kahdeksan pistettä kymmenestä. Järki ei näinä aikoina ole mitenkään yliarvostettu. Pinker on kunnianhimoinen ja tehnyt kiitettävästi taustatyötä. Tarina on pääosin koherentti ja uskottava. Kirjassa on lisäksi teräviä yksittäisiä huomioita ja aforismeja (heterogeenisyyden hedelmällisyydestä: ”puilla on juuret, ihmisillä jalat”). Pinkerin maailmakuva on humaani ja ihmistä kunnioittava. Edistyskään ei silti aina ole yksiselitteistä, ja sitä on voitava arvioida. Ihmisellä on myös kyky väärinymmärtää ja käyttää tiedettä siinä missä uskontoakin kyseenalaisiin projekteihin, minkä Pinkerkin tunnustaa. Pisteitä laskee se seikka, jonka Pinker tuo esille tietoisuudesta keskustellessa: emme voi tietää tietoisuudesta enempää, koska se sisältyy sen ajattelemiseen käyttämäämme instrumenttiin. Hieman sovellettuna voisi sanoa, että ihminen voi ymmärtää vain sen, minkä ihmisaivot hänelle mahdollistavat. Sokraattista vaatimattomuutta ei ole syytä unohtaa. 

Ratkaisu ilmastonmuutokseen: köyhät pysykööt köyhinä

Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi tällä viikolla raporttinsa, joka sekä antaa toivoa että luo uhkakuvia. Pariisin sopimus edellyttää, että ilmasto saa lämmetä korkeintaan 1,5 astetta vuoteen 2100 mennessä. Toivoa on vielä olemassa, mikäli kasvihuonepäästöjen määrää saadaan merkittävästi laskettua. Jos tavoitteeseen taas ei päästä, edessä ovat suuret luonnonmullistukset kuten jäätiköiden sulaminen, vedenpinnan nousu ja aavikoituminen. Olosuhteet ovat haasteelliset jo sopimuksen edellyttämällä tasollakin, mutta puolen asteen lisälämpö olisi maapallolle katastrofaalinen. Suomessa ilmasto lämpenee kaksinkertaisesti: siis kahden asteen maailmanlaajuinen lämpeneminen merkitsisi täällä neljää astetta.

Suuria päästöjä aiheuttavia tekijöitä ovat tunnetusti autoilu, lentäminen, lihan syönti ja tavaroiden ylikulutus. Vaikka maailman valtioilta odotetaan kiireisiä toimia, ei yksittäisen kuluttajankaan roolia pidä aliarvioida. Kasvisravinnolla sekä matkustamisen ja kulutuksen järkeistämisellä jokainen voi kantaa oman osuutensa vastuusta. Havaitsin itse olevani jo aika pitkällä näissä ilmastotalkoissa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä johdu ylivertaisesta moraalistani, vaan siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että nykyinen tulotasoni ei salli ylikulutusta. Köyhällä on siis luonnostaan paremmat edellytykset säästää luontoa. Varakkailta sen sijaan vaaditaan jo enemmän ponnisteluita.

Kaikenlaisia ehdotuksia kasvihuonepäästöjen hillitsemiseksi on alkuviikosta annettu. Merkittäviä uusia avauksia en ole havainnut, vaan nyt puhutaan taas niistä vanhoista tutuista keinoista. Mutta hyvä että edes puhutaan; ehkä tekoihinkin vielä päästään. Vaikka Suomi on tähänkin asti toteuttanut kohtalaisesti päästöjä rajoittavia toimenpiteitä, syytä liialliseen itsetyytyväisyyteen ei ole. Varsinkaan ei kannata levätä laakereillaan vetoamalla siihen, miten pieni saastuttaja maamme on moniin muihin verrattuna. Keskimääräisesti suomalaiset saastuttavat kuitenkin moninkertaisesti enemmän kuin köyhempien maiden asukkaat. Katastrofin partaalla on sitä paitsi silkkaa tyhmyyttä olla tekemättä mitään ja perustella sitä muiden tekemättömyydellä.


Suomen metsät toimivat hyvänä hiilinieluna, mutta nykyinen hakkaamistahti ei asiaa edistä. Helsingin Sanomien kyselystä kuitenkin selviää, että puolueista vain SDP, Vasemmisto ja Vihreät ovat sitä mieltä, että nykyinen meno ei kelpaa. Muutenkaan puoluerajat ylittävä halukkuus toimenpiteisiin ilmaston suojelemiseksi ei vaikuta kovin suurelta siitä huolimatta, että lähes kaikki vakuuttavat ymmärtävänsä asian vakavuuden. Ihminen on mukavuudenhaluinen eikä rakasta muutoksia. Ilmastonmuutoksen aiheuttama todellinen radikaali muutoskin pyyhkäistään helposti pois mielestä. Se vaaleihin valmistautuvien puolueiden tietysti täytyy ottaa huomioon. Harva poliitikko sentään rohkenee rehvastella päästöjen lisäämistä suosivilla teoillaan. Tämäkin ihme nähtiin, kun Sinisten Simon Elo kehuskeli puolueensa yksityisautoilua edistävällä politiikalla. 

Ilmastonmuutoksella on myös omat skeptikkonsa, jotka eivät ole vakuuttuneita asiasta maailman johtavien ilmastotutkijoiden yksimielisyydestä huolimatta. Suomessa tätä ilmastoskeptisismiä vaikuttaa olevan ainakin Perussuomalaisten keskuudessa. Kansanedustaja Olli Immonen ei kuitenkaan näytä vähättelevän ilmastonmuutosta. Raportin kunniaksi hän otti uudelleen esille keväällä esittämänsä aika erikoisen ratkaisun ongelmaan: suuret ”väestönsiirrot” kehittyneisiin maihin on lopetettava. Pakolaisten ja muiden maahanmuuttajien siirtyminen korkean elintason maihin johtaa ihmisen ekologisen jalanjäljen kasvuun. Köyhien siis pitää pysyä köyhinä ja kotimaassaan, vaikka henki ja terveys olisi uhattuna.

Immonen on kyllä oikeassa siinä, että elintason nousu lisää ympäristörasitetta. Tämänhän me kaikki tiedämme Kiinan varoittavasta esimerkistä. Ne todelliset ympäristökonnat löytyvät juuri rikkaista maista. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat ääri-ilmiöt rasittavat jo nyt kohtuuttomasti köyhiä maita. On aika halpamaista äänten kalastelua vihjata, että köyhien pitäisi maksaa vaikka hengellään rikkaiden saastuttaminen.  

https://www.suomenuutiset.fi/immonen/

Muokattu 10.10.2018

Somemummo ja vanhat uutiset

Blogimummon aika on vierähtänyt rappiopuutarhan hoidossa ja somettamisessa. Viimeksi mainittu on aika uusi harrastus mummolle: olen ollut somessa vasta joitakin viikkoja, mutta huomasin jo heti alussa, miten koukuttavaa se on.

Mielenkiintoinen ilmiö keskustelupalstoilla on ehdoton tykkääminen ja tykkäämättömyys. Mitään ei oikein näytä mahtuvan näiden välille, ikään kuin todellisuus olisi vain kyllä tai ei ilman mitään varauksia, perusteluista puhumattakaan. Tunteella siis aika pitkälti mennään. Huvittavaa on myös hymiöiden lisääminen. Ymmärrän, että saman- tai erimielisyyttä ilmaistaan niillä, mutta niillä halutaan mitä ilmeisemmin myös ilmaista sympatioita tai antipatioita mielipiteen esittäjän persoonaa kohtaan. Tämä on vähän outoa, kun somekeskustelijat eivät useinkaan tunne toisiaan. Kyse on siis kuvitteellisesta persoonasta. No, näinhän toimitaan reaalimaailmassakin: luodaan kuva toisesta omien uskomusten perusteella.

Ei taida tällä kertaa syntyä pitempää mielipidekirjoitusta, mutta otanpa lyhyesti kantaa muutamaan lähimenneisyyden uutiseen.

Pakkopalautukset

Vihreiden lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen aiheutti jonkinmoisen kohun heinäkuun lopussa kieltäytymällä istumasta lentokoneessa, jossa oli Afganistaniin palautettava mies. Monet paheksuivat Pennasen toimintaa ja syyttivät häntä lain rikkomisesta. En tiedä täsmälleen, mitä lakia Pennanen rikkoi, mutta varmasti hän myöhästytti koneen lähtöä. Pennasta on arvosteltu myös siitä, että hän ei voinut tietää, oliko palautettava mahdollisesti rikollinen. Onko sillä suuri merkitys vai ei, sitä en osaa sanoa. Pennanen reagoi, koska mies vaikeroi ja häntä vartioineet neljä poliisia painoivat miehen päätä alas. Toimintaa moralisoivat tahot – uskoakseni pääosin Perussuomalaiset – ilkamoivat tällä rikokseksi luokittelemallaan teolla. Heitä ei kiinnosta se tosiseikka, että Pennanen ei tällä teollaan hakenut etua itselleen, vaan yritti puolustaa hänen ymmärryksensä mukaan vaarassa olevaa henkilöä. 

Ulkoministeriö on luokitellut Afganistanin vaaralliseksi maaksi, jonne suomalaisia ei kehoteta matkustamaan. Siis maa on turvaton suomalaisille, mutta ei ilmeisesti afgaaneille itselleen, koska turvapaikka heiltä evätään. Ruotsi ei palautuksia maahan tee. Afganistanin tilanne on edelleen huonontunut viimeisen puolen vuoden aikana: maa on kaaoksessa ja pääosin talibanien mielivallan alla. Turvallisia alueita ei maassa enää ole. 

Touko Aalto homoklubilla

Tämäkin asia kohautti, joten oikeita uutisia ei taida riittää. Aalto oli klubilla ruotsalaisten isäntiensä kutsumana. Minusta on Vihreiden arvojen mukaista osoittaa solidaarisuutta vähemmistöryhmää kohtaan varsinkin, kun tämä ryhmä on pitkään kärsinyt sortavista asenteista. Näin tekevät nykyään monet muutkin poliitikot ja julkkikset.

Vähämäen ja Hakkaraisen sauna-asuminen

Tästäkin ovat lehdet saaneet hyvää uutisainesta. Perussuomalaiset ovat yleensä aina ensimmäisinä tarttumassa kaikenlaiseen yksittäisten henkilöiden ns. moraalittomaan toimintaan. Kun Hakkarainen ja kumppanit töppäilevät, kyseessä on kuitenkin poliittinen ajojahti. Mitä nyt on yksi pieni pusu verrattuna Jean-Claude Junckerin ilmiselvään alkoholismiin, jota Persut ovat ilmeisesti olleet todistamassa. No, Hakkarainen ja Juncker taitavat painia vähän eri sarjoissa, kun ajatellaan herrojen aikaansaannoksia. Joka tapauksessa, oli kyseessä sitten kuka poliitikko hyvänsä, ilmiselvistä väärinkäytöksistä pitää tietysti seurata rangaistus. Osa rangaistusta on mediajulkisuus. Siitä huolimatta minua ei kiehdo henkilöiden ristiinnaulitseminen. Kiinnostavampaa olisi puhua heidän arvoistaan ja aikaansaannoksistaan. 

Ruotsin metsä- ja autopalot

Metsää roihusi aika tavalla Ruotsissa ja muuallakin. Tähän vaikutti mitä ilmeisemmin ilmastonmuutos. Ruotsin Ympäristöpuolue haluaa ottaa tämän tärkeän asian vaaliteemakseen. Vähän huonolta näyttää, kun Ruotsidemokraatit saivat kuin tilauksesta lähiöiden autopalot oman agendansa tueksi. Naamioituneita syyllisiä paloihin ei ole saatu kiinni. Oma arvaukseni on a) turhautuneet ja syrjäytyneet nuoret miehet, jotka haluavat protestoida yhteiskuntaa vastaan b) jonkin terroristijärjestön organisoima sabotaasi, jonka tarkoituksena on aiheuttaa kaaosta c) Ruotsidemokraatteja aatteellisesti lähellä olevien tahojen organisoima sabotaasi d) huonosti koulutetut ja ymmärtämättömät nuoret, joita minkä tahansa tahon on helppo agitoida.

Trumpin lähipiirin rikokset

Jotkut, ilmeisesti optimistiset, tahot ovat tahtoneet tulkita USA:n presidentin lähipiirin rikossyytteet hankaloittavan Trumpin asemaa. Hieman tätä epäilen. Trumphan on jopa ehdottanut koko Venäjä-tutkinnan lopettamista. Jos tämäkään ei vaikuta hänen kannattajiinsa, tuskin mikään muukaan. 

Putinin häävalssi

Naapurimaan presidentti sukkuloi taitavasti samanmielisten eurooppalaisten poliitikkojen parissa. Mitäpähän tähän voisi sanoa? Eurooppa parka. 

Kofi Annanin kuolema

Kaikilla on vain oma aikansa käytössään. Voi ainoastaan toivoa, että maailmaan syntyisi enemmän Kofi Annanin ja Nelson Mandelan kaltaisia ihmisiä. Ihmisiä, joita voi aidosti katsoa ylöspäin.