Vakaumuksena valistus - Steven Pinker: Enlightenment Now. The Case for Reason, Science, Humanism and Progress

Kanadalaisen ajattelijan, kognitiotieteilijän ja psykologin Steven Pinkerin tuorein kirja Enlightenment Now – The Case for Reason, Science, Humanism and Progress (Penguin Random House 2018) vakuuttaa meidät tieteellisen maailmankatsomuksen ja valistuksen perinteen suotuisasta vaikutuksesta maailman kehitykseen. Luin kirjan, koska huomasin arvostamani taloustieteilijä Sixten Korkmanin suosittelevan sitä. Myöntää täytyy, että Pinkerillä on pointtinsa.

Pinkerillä on luja usko edistykseen ja ihmiskuntaan toisin kuin toisella juutalaissyntyisellä ateistisella ajattelijalla Yuval Noah Hararilla, jonka tuotantoa olen käsitellyt aiemmissa blogeissani. Pinkerin mukaan inhimillinen järki, tiede ja humanismi pelastavat maailman, jota sokea usko uhkaa. Islamiin vetoavat uskonterroristit ja suosiotaan kasvattanut populismi ovat toki vakavasti otettavia, mutta silti voitettavissa olevia, esteitä järjen voitonmarssilla. Humanismi sisältää Pinkerin mukaan tieteen lisäksi meille ominaisen kyvyn sympatiaan, jonka avulla voimme päätellä, mikä on parasta  -  ei ainoastaan meille itsellemme  -  vaan mahdollisimman monelle. Hararillehan myös humanismi on uskonto, jossa ihmiskunta yliluonnollisen olennon sijasta jumaloi itseään, eikä tämänkään uskonnon vaikutus ole välttämättä positiivinen.

Suuri osa Pinkerin perustelua pohjautuu tilastoihin, joiden tarkoitus on osoittaa, miten kaikki on muuttunut paremmaksi. Pinkerin tilastot ja niiden tulkinta on kohdannut myös arvostelua. Oma asiantuntemukseni ei kuitenkaan tälle alueelle riitä. Mutta tottahan se tietysti on, että ainakin osassa maailmaa ihmiset elävät nykyään pitkään, suhteellisen terveinä ja hyvinvoivina, enemmän tai vähemmän vaurasta ja turvallista elämää. Sekin on totta, että nämä hyvinvoivan maailman alueet sijoittuvat sinne, missä sekularisaatio on viety pisimmälle, tiede kukoistaa ja demokratia tarjoaa ihmisille mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa. Siis ihmiset voivat parhaiten – ja Pinkerin mielestä paremminkin kuin koskaan aiemmin historian aikana -  ns. liberaaleissa demokratioissa. Muualla maailmassa haasteet ovat suurempia, mutta Pinker näkee edistystä (esimerkiksi syntyvyyden laskua) myös näissä maissa.

Pinkerin rationalismiusko ei tarkoita sitä, että hän väittäisi kaiken ihmisen toiminnan olevan rationaalista. Sen sijaan meille kaikille on annettu mahdollisuus järjen käyttämiseen. Tämä mahdollisuus toteutuu parhaiten ympäristössä, jossa tietoa ja koulutusta arvostetaan. Tieteen tunnusmerkkejä ovat mm. järjestelmällisyys, edistyvyys, objektiivisuus, kriittisyys, avoimuus ja itsensä korjaavuus. On selvää, että kumuloituvaan tietoon perustuvat argumentit toimivat mutu-tietoa tai taikauskoa paremmin. Tiede itse ei kuitenkaan tarvitse argumentteja tuekseen; pelkkä vilkaisu meitä tällä hetkellä ympäröivään maailmaan kertoo, että se toimii. Paradoksaalista kyllä, myös ne, jotka perustavat toimintansa ja moraalinsa jollekin yliluonnolliselle olennolle tai ihmisluonnon tai jonkin heimon tai kansan paremmuudelle (heroismi/tribalismi), käyttävät hyväkseen tieteen saavutuksia päämääriensä saavuttamiseen.

Pinkerin muuten järkeenkäyvässä tekstissä on jokunen seikka, joka jäi ihmetyttämään. Hän näyttää syyttävän koko joukkoa filosofeja ja koulukuntia irrationalismin suosimisesta. Tähän joukkoon Pinker lukee mm. Nietzschen, Heideggerin, Foucaultin, Derridan, eksistentialismin, postmodernistit ja ns. kriittisen koulukunnan. Nietzsche ja häneen liitetty kultti on minullekin käsittämätöntä, koska osaan lukea häntä vain yhtä kirjaimellisesti kuin Pinkerkin. Muita mainittuja en sen sijaan pidä millään lailla irrationalisteina tai tiedevihamielisinä. En tiedä, kuinka syvällisesti Pinker on itse asiassa perehtynyt ns. mannermaiseen filosofiaan.

Näyttää myös siltä, että Pinker yleisemminkin vähättelee sekä uskontojen että filosofien (ei tietenkään valistusfilosofien ja utilitaristien) merkitystä arvoillemme. On tietysti niin, että myös ajattelijat käyttävät samanlaista inhimillistä järkeilyä kuin me muutkin, mutta en usko, että meillä ilman perinteitä ja esikuvia olisi kovinkaan suoraa tietä arvojen tunnistamiseen. Aivan niin kuin tietokin ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä on kumuloituvaa. Ilman Sokratesta, Vuorisaarnaa tai Foucault´n kirjoituksia sairaudesta, hulluudesta tai seksuaalisuudesta käsityksemme tiedosta, ihmisyydestä tai tasa-arvosta ihmisten välillä voisi olla kokonaan toisenlainen.

Vakavamman huitaisun Pinker kuitenkin tekee ympäristöliikkeen suuntaan. Hän lukee ns. vihreän aallon maailmanlopun liikkeisiin, joiden transsendentaalisuus ilmenee ekosysteemin korottamisena jumaluudeksi. Pinker tietysti rationalistina tunnustaa ympäristöongelmat ja etenkin ilmaston lämpenemisen mutta uskoo vakaasti, että tiede tulee korjaamaan tämänkin ongelman niin kuin se on korjannut aiemmatkin katastrofit. Tässä kohdin myös Pinkerin humanismi tulee paljaimpana esiin: se on juuri sitä ihmiskeskeisyyttä, jonka Harari lukee uskontojen joukkoon. Pinkeriä hieman vanhempanakaan en kaipaa takaisin 1960-luvun maailmaan, jonka kyseenalaistamaton herra ihminen oli. Eikä se kaiken fiksaaminenkaan taida olla ihan niin helppoa. Kirjassaan Pinker ottaa esille myös sen, miten selektiivisesti otamme vastaan ja tulkitsemme informaatiota riippuen siitä, keitä haluamme olla. Tämä rajoittuneisuus vaikuttaa vaivaavan myös häntä itseään.

  

Hararin ja Pinkerin tarinoilla on paljon yhteistä. Molemmat korostavat esimerkiksi henkisyyttä hengellisyyden sijaan. Jos Hararilla on taipumusta pessimismiin, Pinker näkee maailman siis optimistin silmin. Hän ei kuitenkaan tunnustaudu yltiöoptimistiksi, vaan ymmärtää, että muutos parempaan ei ole itsestäänselvyys, vaan asia, jonka eteen on jatkuvasti työskenneltävä. Mistä sitten voimme tietää, mikä meille on parasta? Pinker ei luota minkään filosofisen väittelyn antavan meille yksiselitteisiä perusteluja sille, mitkä arvomme pitäisi olla. Arkijärki (jos sitä siis käytetään) tuottaa parhaan tuloksen. Näin hän kuvaa ihmiskunnan pelastusta:

“And the story belongs not to any tribe but to all of the humanity – to any sentient creature with the power of reason and the urge to persist in its being. For it requires only the convictions that life is better than death, health is better than sickness, abundance is better that want, freedom is better than coercion, happiness is better than suffering, and knowledge is better than superstition and ignorance.” (s.453)

Jos osallistuisin tietokirjallisuusraatiin, antaisin Steven Pinkerin kirjalle kahdeksan pistettä kymmenestä. Järki ei näinä aikoina ole mitenkään yliarvostettu. Pinker on kunnianhimoinen ja tehnyt kiitettävästi taustatyötä. Tarina on pääosin koherentti ja uskottava. Kirjassa on lisäksi teräviä yksittäisiä huomioita ja aforismeja (heterogeenisyyden hedelmällisyydestä: ”puilla on juuret, ihmisillä jalat”). Pinkerin maailmakuva on humaani ja ihmistä kunnioittava. Edistyskään ei silti aina ole yksiselitteistä, ja sitä on voitava arvioida. Ihmisellä on myös kyky väärinymmärtää ja käyttää tiedettä siinä missä uskontoakin kyseenalaisiin projekteihin, minkä Pinkerkin tunnustaa. Pisteitä laskee se seikka, jonka Pinker tuo esille tietoisuudesta keskustellessa: emme voi tietää tietoisuudesta enempää, koska se sisältyy sen ajattelemiseen käyttämäämme instrumenttiin. Hieman sovellettuna voisi sanoa, että ihminen voi ymmärtää vain sen, minkä ihmisaivot hänelle mahdollistavat. Sokraattista vaatimattomuutta ei ole syytä unohtaa. 

Kaikkeuden kuningas

Matkalle lähtiessäni olisin halunnut ostaa Yuval Noah Hararin uuden kirjan 12 oppituntia maailman tilasta, mutta se ei ollut vielä silloin ilmestynyt. Sen sijaan ostin ja luin saman tekijän aiemman kirjan Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Ei ollut huono hankinta. Jaana Iso-Markun suomentama teos on erittäin mielenkiintoista, tarkoin pohdittua mutta silti helppoa luettavaa.

 

 

 

Kirjassaan jerusalemilainen historian tohtori Harari kuvailee monilta eri tiedon aloilta ottamillaan esimerkeillä, kuinka ihmisestä, Homo sapiensista, tuli luomakunnan herra. Homo sapiens on kyennyt voittamaan ja hävittämään muut ihmislajit sekä valtaosan muista eläimistä. Luonnon vapaat eläimet sapiens on korvannut kotieläimillä, jotka hän on alistanut palvelemaan itseään aiheuttaen eläimille kärsimystä. Islamistista terroristiliikkeistä ja muista hurmahenkisistä uskonnoista huolimatta yläilmojen jumalalla ei juurikaan ole enää tänä päivänä sanottavaa sapiensin hallitseman maailman tulevaisuudesta; ihminen on jo hyvän aikaa muovannut itsestään universumin uutta valtiasta Homo deusta.

Sapiensin voittokulkua ei selitä pelkästään suuret aivot; neandertalilaisellahan ne olivat vielä isommat. Harari selittää Homo sapiensin menestystä lajin kyvyllä yhteistyöhön ja tarinoiden sepittämiseen. Muutkin eläimet kyllä pystyvät yhteistyöhön, mutta vain ihmisen yhteistyökyky on joustavaa. Hän on kehittänyt uskottavia tarinoita esimerkiksi uskonnosta, valtiosta ja rahasta, jotka liittävät eri paikoissa ja ajassa eläviä ihmisiä yhteen. Tarinat antavat elämällemme merkityksen. Joskus tarina ei tyydy vain kuvailemaan todellisuutta vaan luo sitä. Esimerkkejä ei ole vaikea löytää.

Tarinaa on myös käsitys ihmisestä yksilönä, jakamattomana ja muuttumattomana, ainutlaatuisena individinä, joka tietoisuudellaan poikkeaa muista lajeista. Yksilöinä sapiensit eivät kuitenkaan olisi koskaan voineet maailmaa valloittaa. Monenkaan meikäläisen huomiokyky ja äly eivät yllä merkittäviin suorituksiin. Itse en esimerkiksi osaa avata maalipurkkia, korjata tulostinta tai edes keittää raparperikeittoa polttamatta sitä pohjaan. Harva meistä olisi kyennyt keksimään tietokoneen tai edes Facebookin. Hararin mukaan islamistiterroristit kyllä pystyvät lataamaan teloitusvideonsa Youtubeen, mutta heillä tuskin on kilpailukykyisiä innovaatioita ihmiskunnan tulevaisuutta varten. Kykymme yhteistyöhön antaa meille vähemmänkin kekseliäille tilaisuuden päästä nauttimaan toisten älyn hedelmistä.

Digitalisaation aikakautena puhumme usein algoritmeista. Algoritmit ovat kuitenkin aina määränneet elämäämme. Harari määrittelee algoritmin ”järjestelmälliseksi toimenpiteiden sarjaksi, jonka avulla voidaan tehdä laskelmia, ratkaista ongelmia ja tehdä päätöksiä”. Ihmisiä – niin kuin myös eläimiä - ohjaavat algoritmit toimivat aistimusten, tunteiden ja ajatusten välityksellä. Laskeskelemme kaiken aikaa todennäköisyyksiä selvitäksemme ja taataksemme jatkuvuuden jälkeläistemme kautta. Tämä ei erota meitä muista eläimistä. Metsästäjä-keräilijät kokivat olevansa kiinteä osa ympäröivää luontoa. Maanviljelyyn siirtynyt homo sapiens tarvitsi kuitenkin selvitäkseen eläimiä ja ekosysteemin järjestelmällistä hyödyntämistä. Voidakseen oikeuttaa tämän hyväksikäytön ihmisen oli tehtävä selkeä ero muuhun luontoon. Ylimaailmalliset jumalat antoivat hänelle tämän oikeuden.

Tiede ei tehnyt loppua tarinankertomisesta, vaikka se toikin käyttöön uudet toimintamenetelmät. Yuval Hararin mukaan myytit ovat vain entisestään voimistuneet. Uuden tiedon ja tekniikan avulla kuvitelmien ja todellisuuden välinen kuilu myös kaventuu, kun ihmisellä on mahdollisuus muokata todellisuutta lempikuvitelmiaan vastaavaksi.

Harari määrittelee uskonnoksi kaiken sen, mikä joka antaa yhteiskunnallisille rakenteille yli-inhimillisen oikeutuksen. Liberaalit, kommunistit ja eri uskontojen kannattajat ovat kaikki yhtä lailla uskovaisia. Jokainen uskovainen on vakuuttunut siitä, että hänen uskontonsa on ainoa oikea, myös tiedeuskovainen. Tiede antaa meille vastauksia kysymyksiin objektiivisesta todellisuudesta, mutta ei valitettavasti siitä, miten meidän pitäisi käyttäytyä. Uskonnot taas antavat vastauksen tähän kysymykseen, mutta niiden tekemiä arvopäätelmiä ei voi johtaa tosiasioista. Uskonto ja tiede voivat silti toimia yhteistyössä: edellinen on Hararin mukaan kiinnostunut järjestyksestä ja jälkimmäinen vallasta.

Moderni historia on prosessi, jonka kuluessa tiede ja yksi uskonnoista – ihmiskuntaa palvova humanismi – ovat solmineet sopimuksen, jonka me kaikki länsimaalaiset olemme allekirjoittaneet. Se tarkoittaa lyhyesti sitä, että olemme suostuneet luopumaan merkityksestä ja saaneet tilalle valtaa. Elämällä ei ole merkitystä, ja maailmankaikkeus on sokea ja tarkoitukseton prosessi. Jos näin on, ihminenkään ei enää ole sidottu mihinkään rooliin, vaan voi toimia niin kuin parhaaksi näkee. Eli tavoitella mahdollisimman suurta onnea ja kuolemattomuutta. Subjektiivisuus on tämän ajan iskusana, ja taloudellisesta kasvusta on tullut itsestään selvä arvo. Vaikka aineelliset resurssit ovat rajallisia, tieto pitää huolen jatkuvasta kasvusta. Kuitenkin sekä tieteellinen kehitys että taloudellinen kasvu horjuttavat ekosysteemin tasapainoa. Tarvitsisimme useamman kuin yhden planeetan, jotta kaikille voitaisiin turvata länsimaalaisten elintaso.

Digitalisaatio ja geenitekniikka muuttavat perin pohjin humanismin käsitystä vapaasta tahdosta ja yksilöllisyydestä. Jo nykyään lääketiede usein parantelee terveitä ihmisiä sairaiden parantamisen sijasta. On olemassa vaara, että ihmistä ei tulevaisuudessa enää nähdäkään arvokkaana yksilönä, paitsi jos hän sattuu kuulumaan paranneltujen yli-ihmisten joukkoon. Paranteluhan ei tietenkään ole ilmaista, joten etusijan saanevat ne, joilla on siihen tarvittavat taloudelliset resurssit. Kun ihmisruumis varustetaan yhä kehittyneimmillä algoritmeilla, humanismin käsitys ihmisen sisältä löytyvästä ”aidosta” minuudesta kuulostaa vähintäänkin kyseenalaiselta. Verkkoon yhä lujemmin sidottu ihminen kykenee tuskin edes enää haaveilemaan vapaudesta.

Dataismi voi korvata humanismin uskontona. Datauskovaiset eivät tyydy pelkkään robotisaatioon, vaan haaveilevat ihmisen ja koneen algoritmien yhdistämisestä. Siinä missä natsit suunnittelivat luovansa yli-ihmisen rodunjalostuksella, teknohumanismi pyrkii samaan geenitekniikan, nanoteknologian, ihmisälyn ja tietokoneiden avulla. Planeetan valtiaasta Homo sapiensista voi siis tulla koko galaksimme ja ehkä koko maailmankaikkeuden valtias Homo deus. Tämä kyborgi pystyy ottamaan vastaan ja käsittelemään tietoa suunnattoman paljon tehokkaammin kuin Homo sapiens. Tästä näkökulmasta se olisi siis ihmistä paljon arvokkaampi. Parannellun ihmisen sijasta lopputuloksena saattaa kuitenkin olla huononnettu versio, joilta puuttuu järjestelmän kannalta häiritseviä, mutta tärkeitä, inhimillisiä ominaisuuksia. 

Harari ei ole ennustaja eikä hän väitä, että dataismin dystopiasta tulee totta. Voihan olla, että ihmiset eivät osoittaudukaan pelkiksi algoritmeiksi. Mutta hän sanoo, että vaikka näin olisikin, on silti mahdollista, että dataismi ottaa maailman haltuunsa, kun ei-tietoiset hyvin älykkäät algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse. Tällaisessa maailmassa Homo sapiensin kohtalo saattaa olla samanlainen kuin ihmisen nyt alistamien eläinten. Kyborgien empatia meitä kohtaan voi siis olla kovin vähäinen.

Olemisen oikeus

Joku – todennäköisesti pessimisti – on sanonut, että puolet ihmiskunnasta rakentaa maailmaa ja toinen puoli tuhoaa sitä. Jotkut kuuluvat molempiin ryhmiin: he rakentavat talojaan tuhoamiensa toisten ihmisten talojen päälle. Tämä kävi ilmi TV 1:n dokumentista (Dokumenttiprojekti: Jerusalemin laidalla), joka käsitteli Israelin siirtokuntapolitiikkaa Itä-Jerusalemissa. Suurisuuntainen operaatio palestiinalaisten karkottamiseksi kaupungista on ollut käynnissä vuodesta 1967, jolloin Israel voitti Kuuden päivän sodan. 

Tuhoamis- ja rakennusprojekti Jerusalemissa on jo edennyt pitkälle. Kokonaisia kaupunginosia hyvä- ja huonokuntoisine taloineen on raivattu parempaan käyttöön uusiksi asuintaloiksi, puistoiksi, liiketiloiksi ja turistialueiksi. Monet vielä pystyssä olevat arabien talot ovat tyhjän päällä, koska niiden alle on kaivettu tunneleita juutalaisten pyhien paikkojen esiin saamiseksi. Taloja ei saa korjata. Tunnelirakennelman on tarkoitus ulottua muslimeille pyhälle Kalliomoskeijalle asti, jonka juutalaiset uskonfanaatikot haluavat tuhota. Tämä on Jumalan juutalaisille asettama tehtävä. Kun viimeinenkin palestiinalainen on karkotettu, Jerusalemia ei tarvitse jakaa.

Traumalla, jonka Euroopan juutalaisvainot aiheuttivat, ei ole loppua. Hitlerin Saksan suorittama kuuden miljoonan juutalaisen joukkomurha oli kieroudessaan, häikäilemättömyydessään, systemaattisuudessaan ja raakuudessaan ainutlaatuinen muutenkin väkivallan kyllästämässä maailmassa. Se oli ihmisyyden äärimmäinen petos. Se on haava, joka ei arpeudu. Vielä tänäänkin se mutkistaa asioita, vaikeuttaa rauhan rakentamista ja riistää ihmisiltä oikeuden olemassaoloon. Uskonto ja pyhien kirjoitusten soveltaminen reaalimaailmaan ja politiikkaan ei helpota tilannetta. Lähi-idän konflikti on vienyt miljoonilta ihmisiltä tulevaisuuden. 

Israelin äärioikeistolaisen hallituksen politiikan arvostelu tulkitaan juutalaisvastaisuudeksi, vaikka siitä siinä ei ole kyse. Holokaustia ei koskaan voi eikä tule unohtaa. Juutalaisten ei koskaan tarvitse antaa anteeksi. Heiltä ei odoteta suurempaa humaanisuutta sen takia, mitä heidän kansansa on kokenut. Ymmärrän, että tällainen ajatuskin olisi irvokas. Silti, ei edes hirveyksistä hirvein voi oikeuttaa muiden olemisen kieltämistä, tuhoa ja sortoa, eikä edes kärsimyksistä suurin takaa yhdellekään uskonnolle, kansalle tai valtiolle moraalista immuniteettia. 

Purkumääräyksen saaneissa taloissa asuu eläviä ihmisiä: aikuisia, lapsia ja vanhuksia. Puskutraktorit, poliisi, armeija, virkamiehet ja kiihkomieliset siirtokuntalaiset piinaavat väsymättä ihmisiä heidän omissa kodeissaan. Oikeuteen toistuvasti haasteita saava perheenisä jatkaa epätoivoista taisteluaan rakentamalla purkutontilleen omille ja naapuriston lapsille leikkipuiston. Traktorit tuhoavat sen. Uupunut ja hiljainen mies sanoo tekevänsä vain sen, mikä on tehtävä. 

Vuorelle epätoivoisesti kiveä työntävä Sisyfoskaan ei lannistu, kun hän lähelle huippua päästessään taas kerran huomaa kiven vierivän alas. Camus’n sanoin, taistelu vuoren huipulle riittää täyttämään ihmisen sydämen.