Onko työnteko pakollista?

Tähänastiset tulokset kertovat, että perustulokokeilun piirissä olleiden hyvinvointi ja terveys on parantunut. Se on tietysti hyvä uutinen. Huonoa on puolestaan se, että kokeilulla ei näytä olleen vaikutusta koehenkilöiden työllistymiseen. Kokeiluhan tehtiin pitkäaikaistyöttömien parissa. Toisaalta myöskään työttömiä kurittavalla aktiivimallilla ei ole ollut työllisyyttä edistävää vaikutusta. Siis ei porkkana eikä keppi lisää työllisyyttä. Parhaiten työllisyyttä edistäisivät uudet työpaikat ja työn joustavuus. 

Koeasetelmaa on arvosteltu, mutta faktaa on, että pitkäaikaistyöttömät saivat 560 euroa ilmaista rahaa kahden vuoden ajan. Ei ole yllättävää, että kokeilun jälkeiseen haastatteluun vastanneet olivat tukeen tyytyväisiä. Yllätys sen sijaan oli, että vain 31 % tuen piirissä olleista suostui vastaamaan tutkimukseen. 69 % siis iski puhelimen kiinni haastattelijan korvaan. En tiedä, mistä tämä kertoo. Onko näin suuri joukko pitkäaikaistyöttömistä niin passivoituneita, että he eivät halua tai jaksa olla viranomaisten kanssa missään tekemisissä?

Anekdooteilla on hyvin vähän todistusvoimaa, mutta en silti malta olla kertomatta paria tapausta lähimenneisyydestä. Luin suuren kauppaketjun lehdestä jutun 24 tuntia avoinna olevasta marketista. Jutussa oli kuva sutjakasta nuoresta miehestä, joka oli yöllä ostamassa kermaa aamukahviinsa. Tekstissä kerrottiin, että hän ei ole koskaan ollut töissä. Mainintaa mahdollisesta opiskelustakaan ei ollut. Ehkä hän on kirjailija tai taiteilija tai nettipokerin pelaaja. On aika erikoista, jos aikuinen nuori ei ole ollut edes kesätöissä. Tilanteen voisi ehkä ymmärtää, jos kyseessä olisi muuttotappiokunta Pohjois-Karjalassa, mutta nyt oltiinkin Espoossa.

Toinen tapaus sattui metroasemalla. Kaksi ulkonäöstä päätellen somalitaustaista poikaa oli juoksemassa metrolle. Sisään hoiperteli viimeisillä voimillaan päihtynyt ja erittäin epäsiisti mieshenkilö riitaa haastaen. Vaikka puheen tuottaminen tuotti hänelle suuria vaikeuksia, hän sai silti jotenkin asiansa huudettua. Miehen mielestä poikien oli heti poistuttava asemalta, koska he eivät olleet suomalaisia. Vaikutti siltä, että hän yritti viimeisillä voimillaan pitää yllä itsetuntoaan, mihin tarvittiin syntipukki.

Ihminen kaipaa arvostusta ja lajitovereidensa hyväksyntää. Tieto siitä, että kykenee elättämään itsensä ja perheensä on keskeistä hyvinvoinnillemme. Pitkäaikaistyöttömistäkin osalla on varmasti sekä halua että kykyä työllistyä. Suuri osa pitkäaikaistyöttömistä on kuitenkin niin syvällä päihteiden käytössään tai mielenterveysongelmissaan, että toiveet heidän työllistymisestään eivät ole realistisia. Huolestuttavinta minusta ovat kuitenkin ne nuoret, jotka pitävät joutenoloa elämäntapavalintana. 

Suomessa on lähes 70 000 nuorta, joilla ei ole työ- eikä opiskelupaikkaa. Siis keskisuuren kaupungin kokoinen väestö on enemmän tai vähemmän syrjäytynyt. Tämä on paitsi suuri ongelma nuorille, heidän terveydelleen ja tulevaisuudelleen, myös erittäin ikävää kansantalouden kannalta. Ovatko nämä nuoret lopullisesti syrjäytyneitä? Mikä on syrjäytyneisyyden suhde toiseen suureen ongelmaan: yhä kasvavaan masennuksesta aiheutuvaan työkyvyttömyyseläkkeiden määrään? Voi olla, että rahan jakamisen sijasta tarvittaisiinkin palveluja, joilla parannetaan työttömien hyvinvointia pitemmällä tähtäimellä.

Suhde työhön jakaa ihmiset. On unelmatyötään tekeviä, jotka eivät malttaisi jäädä eläkkeelle ja jättää työpaikkaansa nuoremmille. Työelämään sijoittuminen ei ole kuitenkaan kaikille helppoa. Itsellänikään ei ollut paljon taitoja, joista työelämässä on hyötyä. Siispä täytyi ottaa vastaan aina se työ, joka oli tarjolla. Osa nuorista ei näin halua tehdä. Paskaduunit eivät miellytä, ja sitä paitsi jotkut niistä ovat heidän mukaansa jopa haitallisia yhteiskunnalle tai luonnolle. Tässä saattaa olla totuuden hiven. Kaikista meistä ei kuitenkaan ole huippukirurgeiksi tai Nobel-kirjailijoiksi, eikä näissäkään positioissa kyseessä ole ainakaan ensimmäinen työpaikka.

Työ ei aina välttämättä ole sitä, mitä kaikkein eniten haluaisi tehdä. Se on stressaavaa ja vie aikaa asioilta, jotka koetaan tärkeämmiksi. Jotkut työt ovat terveydelle haitallisia, ja kiusaaminen on yleistä myös työpaikoilla. Työ antaa ihmiselle kuitenkin itsekunnioitusta, elämänhallinnan tunnetta ja struktuuria. Useimmille myös työpaikan ihmissuhteet ovat tärkeitä. Työpaikkaa voi vaihtaa. Ilman ensimmäistäkään työtä tulevaisuus ei näytä lupaavalta.

Jos haaveilla saa, niin totta kai perustulo olisi tavoiteltava asia. Rikkauksia ja hyvinvointia voitaisiin kernaasti tasata, ja olisi hyvä, jos kenenkään ei tarvitsisi tehdä työtä, joka ei tuo hänelle tyydytystä. Ihmisiä voitaisiin kannustaa tekemään myös jotain muuta hyödyllistä. Ihanneyhteiskunnassa perustulo toimisi mainiosti, ja uskon, että meillä olisi jopa taloudelliset mahdollisuudet sen toteuttamiseen. Tämä edellyttäisi kuitenkin veropohjan laajentamista ja huomattavia veronkorotuksia niille, jotka nyt selviävät tuloihinsa nähden suhteellisen pienillä veroilla. Poliittista tahtoa tähän ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, nykyinen hallitus on lieventänyt suuri- ja keskituloisten tuloverotusta. Omaisuuden ja pääomatulojen verotuksen huomattavaan kiristykseen ei myöskään näytä löytyvän halua.

Nykyisillä resursseilla perustulo tuskin onnistuu kaikkia kansalaisia koskevana, vaikka se verotuksella otettaisiinkin suurituloisilta pois. Työttömienkin perustulon maksaisivat veronmaksajat, joista suuri osa on pienituloisia työssäkäyviä, usein paskaduuneja tekeviä kansalaisia. Veroilla rahoitettavat tuet ovat valitettavasti nollasummapeliä. Kaikissa yhteiskunnissa terveellä täysi-ikäisellä on velvollisuus huolehtia itsestään. Tässä mielessä työnteko on pakollista.   

Konservatiivin yliopisto

Kaikki, mitä yliopistorintamalla tapahtuu, ei suinkaan ole huonoa kehitystä. Helsingin yliopiston uusin tutkinnonuudistus viime vuodelta saakoon kunnian siitä, että opiskelijoiden ei enää tarvitse alusta asti sitoutua vain yhteen pääaineeseen, vaan he opiskelevat koulutusohjelmissa, joihin voi sisällyttää opintoja useista aineista ja jopa toisista tiedekunnista. Toisaalta, näinhän on voinut pitkälti tehdä aikaisemminkin. Huono puoli uudistuksessa on, että jo nyt taloudellisesti ahtaalla olevien aineiden opetus voi olla tulevaisuudessa vaakalaudalla. Vahvat ja yhteiskunnan arvostamat, taloudelliset tuottavat alat kyllä pärjäävät. 

Mitä yliopistossa sitten pitäisi opettaa? Mikäli työelämä- tai tarkemmin ilmaistuna talouselämäsuuntautuminen -  jatkuu, opettaa pitäisi kai vain yhteiskunnalle hyödyllisiä aineita. Mutta mikä on yhteiskunnalle hyödyllistä? Harva meistä epäilee, etteikö lääketiede olisi meille kaikille tarpeellinen ala. Sitä paitsi sen taloudellinen arvo on mittaamaton. Mutta miksi ihmeessä veronmaksajien pitäisi maksaa nuorison oudoista mielenkiinnon kohteista, niin kuin vaikkapa estetiikasta tai sukupuolentutkimuksesta? Mistä näitä aineita opiskelleet edes löytävät työtä? Ja jos löytävätkin, kyseessä on taatusti joku tuottamaton työpaikka, jonka me veronmaksajat joudumme kustantamaan. 

Kirjassaan Talous ja Utopia (Docendo Oy 2012) Sixten Korkman toteaa eri yhteiskuntajärjestelmiä vertaillessaan, että demokratia puutteistaan huolimatta on eri vaihtoehdoista se vähiten huono. Sen toteutuminen vaatii käytännössä valveutuneita, yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneita ja hyvin informoituja kansalaisia. Tuottavuuden ja hyvinvoinnin voikin nähdä kahdella eri tavalla: voimme tarkastella asioita lyhyellä aikavälillä, niin kuin kvartaalitaloudessa tehdään, tai sitten voimme nähdä pidemmälle ja panostaa myös asioihin, jotka hyödyttävät ihmisiä ja elinympäristöämme tulevaisuudessakin. Sivistys kuuluu jälkimmäisiin. 

Minua huolettaa humanististen, yhteiskuntatieteellisten ja yleissivistävien aineiden vähäinen arvostus tämän päivän Suomessa. Koululaiset laiminlyövät tai valitsevat pois aineita, joita he todennäköisesti tulisivat tarvitsemaan elämässään. (Tämä koskee myös matematiikkaa.) Yliopistolla taas kyseenalaistetaan tiettyjen aineiden opetus. Jopa historiallisesti arvokas oppituoli saatetaan lopettaa. 

Menneinä aikoina vauraiden perheiden lapset opiskelivat yliopistossa, mitä halusivat ja niin kauan kuin halusivat. Sivistys oli arvostettua. Koulutustason kohoaminen, muidenkin yhteiskuntaluokkien jälkeläisten pääsy korkeakouluihin ja niiden kasvanut suosio täytti yliopistot ja korkeakoulut, jotka samanaikaisesti kiristivät sisäänpääsyvaatimuksia. Yliopistoista tuli kouluja. Todennäköisesti englannin vaikutuksesta nykypäivän opiskelijat puhuvatkin koulunkäynnistä, eivät opiskelusta. 

Perinteisessä koulussa on eri luokka-asteet. Nykyään luokalta pääsevät käsitykseni mukaan kaikki osaamisen tasosta riippumatta. Yliopistoissakin on ryhdytty ajattelemaan opintoja vuosittaisina suorituksina: näin monta opintopistettä tarvitset saadaksesi opintotukea. Maksimissaan maisteriopinnot saavat viedä viisi vuotta, mieluusti paljon vähemmän. Tämä asettaa paineita opiskelijoille, varsinkin kun moni on nykyään myös kokopäiväisesti työelämässä. Joskus opintoihin kuuluu myös kursseja ja suorituksia, joita opiskelijat pitävät hankalina tai vähemmän hyödyllisinä. Ei ole aivan tavatonta, että opiskelija tulee jo kurssin alkaessa ilmoittamaan opettajalle, että hänen on tästä kurssista tavalla tai toisella päästävä läpi.  

Opintoajan rajoitukset ovat käytännön sanelemia. Kiireellä ei kuitenkaan aina tule parasta mahdollista jälkeä. Siksi toivoisin yliopistoihin vähemmän kiristävää ilmapiiriä sekä enemmän suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta. Vaikka en varsinaisesti konservatiiviksi lukeudukaan, toivoisin takaisin sitä vanhaa sivistysyliopistoa, jossa opiskelijat ja heidän ajattelunsa saivat kypsyä omassa tahdissaan. Ajattelemaan oppiminenhan piti kai olla yksi yliopiston päätehtävistä.