Konservatiivin yliopisto

Kaikki, mitä yliopistorintamalla tapahtuu, ei suinkaan ole huonoa kehitystä. Helsingin yliopiston uusin tutkinnonuudistus viime vuodelta saakoon kunnian siitä, että opiskelijoiden ei enää tarvitse alusta asti sitoutua vain yhteen pääaineeseen, vaan he opiskelevat koulutusohjelmissa, joihin voi sisällyttää opintoja useista aineista ja jopa toisista tiedekunnista. Toisaalta, näinhän on voinut pitkälti tehdä aikaisemminkin. Huono puoli uudistuksessa on, että jo nyt taloudellisesti ahtaalla olevien aineiden opetus voi olla tulevaisuudessa vaakalaudalla. Vahvat ja yhteiskunnan arvostamat, taloudelliset tuottavat alat kyllä pärjäävät. 

Mitä yliopistossa sitten pitäisi opettaa? Mikäli työelämä- tai tarkemmin ilmaistuna talouselämäsuuntautuminen -  jatkuu, opettaa pitäisi kai vain yhteiskunnalle hyödyllisiä aineita. Mutta mikä on yhteiskunnalle hyödyllistä? Harva meistä epäilee, etteikö lääketiede olisi meille kaikille tarpeellinen ala. Sitä paitsi sen taloudellinen arvo on mittaamaton. Mutta miksi ihmeessä veronmaksajien pitäisi maksaa nuorison oudoista mielenkiinnon kohteista, niin kuin vaikkapa estetiikasta tai sukupuolentutkimuksesta? Mistä näitä aineita opiskelleet edes löytävät työtä? Ja jos löytävätkin, kyseessä on taatusti joku tuottamaton työpaikka, jonka me veronmaksajat joudumme kustantamaan. 

Kirjassaan Talous ja Utopia (Docendo Oy 2012) Sixten Korkman toteaa eri yhteiskuntajärjestelmiä vertaillessaan, että demokratia puutteistaan huolimatta on eri vaihtoehdoista se vähiten huono. Sen toteutuminen vaatii käytännössä valveutuneita, yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneita ja hyvin informoituja kansalaisia. Tuottavuuden ja hyvinvoinnin voikin nähdä kahdella eri tavalla: voimme tarkastella asioita lyhyellä aikavälillä, niin kuin kvartaalitaloudessa tehdään, tai sitten voimme nähdä pidemmälle ja panostaa myös asioihin, jotka hyödyttävät ihmisiä ja elinympäristöämme tulevaisuudessakin. Sivistys kuuluu jälkimmäisiin. 

Minua huolettaa humanististen, yhteiskuntatieteellisten ja yleissivistävien aineiden vähäinen arvostus tämän päivän Suomessa. Koululaiset laiminlyövät tai valitsevat pois aineita, joita he todennäköisesti tulisivat tarvitsemaan elämässään. (Tämä koskee myös matematiikkaa.) Yliopistolla taas kyseenalaistetaan tiettyjen aineiden opetus. Jopa historiallisesti arvokas oppituoli saatetaan lopettaa. 

Menneinä aikoina vauraiden perheiden lapset opiskelivat yliopistossa, mitä halusivat ja niin kauan kuin halusivat. Sivistys oli arvostettua. Koulutustason kohoaminen, muidenkin yhteiskuntaluokkien jälkeläisten pääsy korkeakouluihin ja niiden kasvanut suosio täytti yliopistot ja korkeakoulut, jotka samanaikaisesti kiristivät sisäänpääsyvaatimuksia. Yliopistoista tuli kouluja. Todennäköisesti englannin vaikutuksesta nykypäivän opiskelijat puhuvatkin koulunkäynnistä, eivät opiskelusta. 

Perinteisessä koulussa on eri luokka-asteet. Nykyään luokalta pääsevät käsitykseni mukaan kaikki osaamisen tasosta riippumatta. Yliopistoissakin on ryhdytty ajattelemaan opintoja vuosittaisina suorituksina: näin monta opintopistettä tarvitset saadaksesi opintotukea. Maksimissaan maisteriopinnot saavat viedä viisi vuotta, mieluusti paljon vähemmän. Tämä asettaa paineita opiskelijoille, varsinkin kun moni on nykyään myös kokopäiväisesti työelämässä. Joskus opintoihin kuuluu myös kursseja ja suorituksia, joita opiskelijat pitävät hankalina tai vähemmän hyödyllisinä. Ei ole aivan tavatonta, että opiskelija tulee jo kurssin alkaessa ilmoittamaan opettajalle, että hänen on tästä kurssista tavalla tai toisella päästävä läpi.  

Opintoajan rajoitukset ovat käytännön sanelemia. Kiireellä ei kuitenkaan aina tule parasta mahdollista jälkeä. Siksi toivoisin yliopistoihin vähemmän kiristävää ilmapiiriä sekä enemmän suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta. Vaikka en varsinaisesti konservatiiviksi lukeudukaan, toivoisin takaisin sitä vanhaa sivistysyliopistoa, jossa opiskelijat ja heidän ajattelunsa saivat kypsyä omassa tahdissaan. Ajattelemaan oppiminenhan piti kai olla yksi yliopiston päätehtävistä.