Vastuu on sinun

Olen kuullut, että maata hallitsee itselleen ja lähipiirilleen etuja kahmiva eliitti. Eliitillä menee hyvin: se ajelee taksilla tai omalla sähköautolla töihin eduskuntaan ja lentelee lentokoneilla ympäri maailmaa ilmastokokouksiin tai muihin hyödyttömiin tapaamisiin. Syystä, jonka logiikka ei ole minulle täysin avautunut, tämä eliitti on myös ihastunut ulkomaalaisiin ja erityisesti turvapaikanhakijoihin, joita se haluaa tänne mahdollisimman paljon elelemään leveästi suomalaisten veronmaksajien kustannuksella. Äänestäminen on turhaa, koska on varmaa, että mikään ei kuitenkaan muutu. Jos silti äänestää, kannattaa valita puolue, joka on parhaiten perillä  vilunkipelistä ja laittaa rajat kiinni. Kunhan viimeinenkin ulkomaalaiseksi epäilty on karkotettu, suomalaisille koittaa onnen aika.

Olen kuullut ja nähnyt, että jotkut myös uskovat vaikuttamiseen ja poliittiseen diskurssiin. Valtakunnan päälehden etusivun täyttää turkistarhaajien kampanja, jonka mukaan eläinten kiduttaminen häkeissä on ympäristöteko. Radion avatessani kuulen rakennusteollisuuden lobbausmainoksen: kaavoitus pitää saada jouhevasti kuntoon, jotta viimeinenkin metsikkö taajamissa voidaan muuttaa ihmisten asunnoiksi. Sosiaalinen media on täynnä eri ryhmiin kuuluvien vakuuttelua siitä, miksi juuri heille kuuluisi enemmän kuin toisille. Verotusta pitää keventää. Eläkkeitä pitää laskea ja köyhyysrajalla elävien vanhusten tuntea ylisukupolvista solidaarisuutta. Haittaveroja ei saa ottaa käyttöön, koska me tarvitsemme autoa ja syömme lihaa. Raskaan työn raataja tarvitsee halvan etelänmatkansa, eikä häntä pidä siitä syyllistää. Suomalaisten ei tarvitse vähentää päästöjään, koska suurin syy ilmastonmuutokseen on jossain muualla. Pääomatuloja ei saa verottaa, koska pääomat silloin pakenevat ulkomaille. Se minkä omalla työllään ja kyvyillään on onnistunut ansaitsemaan, täytyy myös voida saada pitää itsellään. 

Olen havainnut, että väkivalta ja ihmisten ahdistelu politiikan nimissä on lisääntynyt. Tämä tuntuu jotenkin tutulta. Näin tapahtui myös ennen toista maailmansotaa ja miljoonien ihmisten tuhoamista. Nyrkit ovat huonoin vaihtoehto asioiden hoitamiseen. En ole tietoinen mistään demokratiaa paremmasta mallista. Tuskinpa asiat ovat ainakaan paremmin siellä, missä sitä ei ole. Demokratia ei ehkä ole täydellinen eikä se tarkoita sitä, että kaikkien tahto aina täyttyisi. Silti se on mahdollisuus, ja siksi se kannattaa ottaa vakavasti. Jos edeltävät sukupolvet olisivat ajatelleet ja toimineet yhtä laiskasti, kuin nykyään usein tehdään, todellisuutemme saattaisi olla kokonaan toisenlainen. Enkä tarkoita positiivisessa mielessä. Lapsilisät, äitiyspakkaukset, päiväkodit, koulut, työajat, työttömyysturva, lomat, oikeusturva, terveydenhuolto ja itse asiassa myös yleinen ja yhtäläinen äänioikeus eivät ole tipahtaneet taivaasta. Ehkä kannattaisi myös omistaa ajatus sille, mitä oikeastaan haluaa tahtoa. Oikeudenmukaisuus käsitteenä ei ole käytössä kulunut. Niin kuin ei vastuukaan.

https://www.apu.fi/artikkelit/reetta-radyn-kolumni-te-ette-tieda-mita-politiikka-on

Onko työnteko pakollista?

Tähänastiset tulokset kertovat, että perustulokokeilun piirissä olleiden hyvinvointi ja terveys on parantunut. Se on tietysti hyvä uutinen. Huonoa on puolestaan se, että kokeilulla ei näytä olleen vaikutusta koehenkilöiden työllistymiseen. Kokeiluhan tehtiin pitkäaikaistyöttömien parissa. Toisaalta myöskään työttömiä kurittavalla aktiivimallilla ei ole ollut työllisyyttä edistävää vaikutusta. Siis ei porkkana eikä keppi lisää työllisyyttä. Parhaiten työllisyyttä edistäisivät uudet työpaikat ja työn joustavuus. 

Koeasetelmaa on arvosteltu, mutta faktaa on, että pitkäaikaistyöttömät saivat 560 euroa ilmaista rahaa kahden vuoden ajan. Ei ole yllättävää, että kokeilun jälkeiseen haastatteluun vastanneet olivat tukeen tyytyväisiä. Yllätys sen sijaan oli, että vain 31 % tuen piirissä olleista suostui vastaamaan tutkimukseen. 69 % siis iski puhelimen kiinni haastattelijan korvaan. En tiedä, mistä tämä kertoo. Onko näin suuri joukko pitkäaikaistyöttömistä niin passivoituneita, että he eivät halua tai jaksa olla viranomaisten kanssa missään tekemisissä?

Anekdooteilla on hyvin vähän todistusvoimaa, mutta en silti malta olla kertomatta paria tapausta lähimenneisyydestä. Luin suuren kauppaketjun lehdestä jutun 24 tuntia avoinna olevasta marketista. Jutussa oli kuva sutjakasta nuoresta miehestä, joka oli yöllä ostamassa kermaa aamukahviinsa. Tekstissä kerrottiin, että hän ei ole koskaan ollut töissä. Mainintaa mahdollisesta opiskelustakaan ei ollut. Ehkä hän on kirjailija tai taiteilija tai nettipokerin pelaaja. On aika erikoista, jos aikuinen nuori ei ole ollut edes kesätöissä. Tilanteen voisi ehkä ymmärtää, jos kyseessä olisi muuttotappiokunta Pohjois-Karjalassa, mutta nyt oltiinkin Espoossa.

Toinen tapaus sattui metroasemalla. Kaksi ulkonäöstä päätellen somalitaustaista poikaa oli juoksemassa metrolle. Sisään hoiperteli viimeisillä voimillaan päihtynyt ja erittäin epäsiisti mieshenkilö riitaa haastaen. Vaikka puheen tuottaminen tuotti hänelle suuria vaikeuksia, hän sai silti jotenkin asiansa huudettua. Miehen mielestä poikien oli heti poistuttava asemalta, koska he eivät olleet suomalaisia. Vaikutti siltä, että hän yritti viimeisillä voimillaan pitää yllä itsetuntoaan, mihin tarvittiin syntipukki.

Ihminen kaipaa arvostusta ja lajitovereidensa hyväksyntää. Tieto siitä, että kykenee elättämään itsensä ja perheensä on keskeistä hyvinvoinnillemme. Pitkäaikaistyöttömistäkin osalla on varmasti sekä halua että kykyä työllistyä. Suuri osa pitkäaikaistyöttömistä on kuitenkin niin syvällä päihteiden käytössään tai mielenterveysongelmissaan, että toiveet heidän työllistymisestään eivät ole realistisia. Huolestuttavinta minusta ovat kuitenkin ne nuoret, jotka pitävät joutenoloa elämäntapavalintana. 

Suomessa on lähes 70 000 nuorta, joilla ei ole työ- eikä opiskelupaikkaa. Siis keskisuuren kaupungin kokoinen väestö on enemmän tai vähemmän syrjäytynyt. Tämä on paitsi suuri ongelma nuorille, heidän terveydelleen ja tulevaisuudelleen, myös erittäin ikävää kansantalouden kannalta. Ovatko nämä nuoret lopullisesti syrjäytyneitä? Mikä on syrjäytyneisyyden suhde toiseen suureen ongelmaan: yhä kasvavaan masennuksesta aiheutuvaan työkyvyttömyyseläkkeiden määrään? Voi olla, että rahan jakamisen sijasta tarvittaisiinkin palveluja, joilla parannetaan työttömien hyvinvointia pitemmällä tähtäimellä.

Suhde työhön jakaa ihmiset. On unelmatyötään tekeviä, jotka eivät malttaisi jäädä eläkkeelle ja jättää työpaikkaansa nuoremmille. Työelämään sijoittuminen ei ole kuitenkaan kaikille helppoa. Itsellänikään ei ollut paljon taitoja, joista työelämässä on hyötyä. Siispä täytyi ottaa vastaan aina se työ, joka oli tarjolla. Osa nuorista ei näin halua tehdä. Paskaduunit eivät miellytä, ja sitä paitsi jotkut niistä ovat heidän mukaansa jopa haitallisia yhteiskunnalle tai luonnolle. Tässä saattaa olla totuuden hiven. Kaikista meistä ei kuitenkaan ole huippukirurgeiksi tai Nobel-kirjailijoiksi, eikä näissäkään positioissa kyseessä ole ainakaan ensimmäinen työpaikka.

Työ ei aina välttämättä ole sitä, mitä kaikkein eniten haluaisi tehdä. Se on stressaavaa ja vie aikaa asioilta, jotka koetaan tärkeämmiksi. Jotkut työt ovat terveydelle haitallisia, ja kiusaaminen on yleistä myös työpaikoilla. Työ antaa ihmiselle kuitenkin itsekunnioitusta, elämänhallinnan tunnetta ja struktuuria. Useimmille myös työpaikan ihmissuhteet ovat tärkeitä. Työpaikkaa voi vaihtaa. Ilman ensimmäistäkään työtä tulevaisuus ei näytä lupaavalta.

Jos haaveilla saa, niin totta kai perustulo olisi tavoiteltava asia. Rikkauksia ja hyvinvointia voitaisiin kernaasti tasata, ja olisi hyvä, jos kenenkään ei tarvitsisi tehdä työtä, joka ei tuo hänelle tyydytystä. Ihmisiä voitaisiin kannustaa tekemään myös jotain muuta hyödyllistä. Ihanneyhteiskunnassa perustulo toimisi mainiosti, ja uskon, että meillä olisi jopa taloudelliset mahdollisuudet sen toteuttamiseen. Tämä edellyttäisi kuitenkin veropohjan laajentamista ja huomattavia veronkorotuksia niille, jotka nyt selviävät tuloihinsa nähden suhteellisen pienillä veroilla. Poliittista tahtoa tähän ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, nykyinen hallitus on lieventänyt suuri- ja keskituloisten tuloverotusta. Omaisuuden ja pääomatulojen verotuksen huomattavaan kiristykseen ei myöskään näytä löytyvän halua.

Nykyisillä resursseilla perustulo tuskin onnistuu kaikkia kansalaisia koskevana, vaikka se verotuksella otettaisiinkin suurituloisilta pois. Työttömienkin perustulon maksaisivat veronmaksajat, joista suuri osa on pienituloisia työssäkäyviä, usein paskaduuneja tekeviä kansalaisia. Veroilla rahoitettavat tuet ovat valitettavasti nollasummapeliä. Kaikissa yhteiskunnissa terveellä täysi-ikäisellä on velvollisuus huolehtia itsestään. Tässä mielessä työnteko on pakollista.   

Ammattirikkaat

Noin vuosi sitten amerikkalainen palkittu kirjailija Paul Auster oli Helsingissä Akateemisessa kirjakaupassa Sauli Niinistön haastattelussa. Häneltä kysyttiin amerikkalaisen unelman toteutumisesta.  Auster huokaisi ja vastasi, että aina joskus joku saavuttaa unelmansa Amerikassakin. Myös ihminen, jolla ei syntyperänsä tai muun perusteella näyttäisi olevan paljonkaan mahdollisuuksia, saattaa kaikesta huolimatta menestyä elämässään. Tämä on kuitenkin poikkeus, ei sääntö. Suurin osa meistä on melko riippuvaisia tekijöistä, joihin emme itse voi vaikuttaa. Siksi tarvitaan yhteiskuntaa, joka huolehtii kaikista jäsenistään. 

Kansalaisjärjestö Oxfamin selvityksen mukaan maailman 85 rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin köyhimmät 3,5 miljardia ihmistä yhteensä. Rikkauksien kasaantuminen pienelle joukolle ihmisiä jatkuu lähes kaikkialla maailmassa, Suomi mukaan lukien. Seitsemällä varakkaimmalla suomalaisella on omaisuutta yhtä paljon kuin vähävaraisimmilla 1,85 miljoonalla kansalaisella yhteensä (Seura 4.1.2018). Ihmeellistä kyllä, taloudellinen kateus kohdistuu nykyään pääasiassa toisiin köyhiin. Rikkaita ei juurikaan kadehdita, pikemminkin ehkä ihaillaan. Hehän ovat omalla työllään ja taidoillaan keränneet omaisuutensa. Kuvitelma amerikkalaisesta unelmasta on rantautunut Suomeenkin.

Suomen hallituspuolueet puhuvat mielellään tuloveron alennuksesta, vaikka käytännössä useimpien palkansaajien verotus säilyi tänä vuonna ennallaan. Halu alentaa tuloverotusta ja lieventää progressiota on kuitenkin ilmeinen. Progression kiristäminen vastaavasti yläpäästä ei näytä saavan kannatusta. Hyvätuloisia on vähän, eikä heidän lisäverottamisensa toisi valtiolle merkittävää tulonlisäystä. Työntekoa halutaan sitä paitsi kannustaa. Verotus halutaan mieluummin siirtää kulutukseen. Kulutuksen verotus on kuitenkin siinä mielessä epäoikeudenmukaista, että se on eräänlainen tasaveron muoto, joka on kaikille sama tuloista riippumatta. 

Pelkällä kateudella ei tietysti saavuteta paljoakaan. Jos menoja kuitenkin koko ajan pitää leikata, herää kysymys, onko mitään mahdollisuutta lisätä valtion tuloja. Varallisuus ei ole pelkästään ihmisen oman toiminnan ansiota. Monet perivät varallisuutensa, jonka he sitten sijoittavat. Rahaa siirtelemällä tehdään lisää rahaa, ilman että se käsittääkseni vastaa mitään konkreettista arvoa. Varallisuusverosta on luovuttu, ja nyt monet kansalaiset haluavat poistaa perintöveron. Osinkojen verotus on jokseenkin alhainen, ja osa osingoista on täysin verovapaita. 

Rikkauksien verottamista ei haluta kiristää siitäkään syystä, että epäillään, että se vain lisäisi veropakolaisuutta. Tämäpä on juuri se keskeinen asia. Maailma tarvitsee yhteisiä pelisääntöjä. EU ja muut ylikansalliset organisaatiot eivät ole vain kansallisia etuja rajoittavia byrokraattisia toimijoita, vaan parhaimmassa tapauksessa ne ovat yhteistyöelimiä, joita tarvitaan talouden ja turvallisuuden parantamiseen.

Monille teistä yhdysvaltalaisen filosofin John Rawlsin käsite ’tietämättömyyden verho’ on varmaankin tuttu. Rawlshan tarkoitti tällä hypoteettista tilannetta, jossa joukko henkilöitä, jotka eivät tiedä tulevaa asemaansa maailmassa, pohtivat sitä, minkälainen olisi oikeudenmukainen yhteiskunta. Koska he eivät tiedä omaa syntyperäänsä, heidän kannattaa panostaa maailmaan, joka olisi mahdollisimman oikeudenmukainen kaikille. He päätyvät siihen, että jokaiselle pitäisi taata niin suuri vapaus kuin mahdollista, ilman että hän tulee sillä rajoittaneeksi muiden vapauksia. Yhteiskunnalliset ja taloudelliset olot olisi järjestettävä niin, että ne olisivat edullisia myös heikompiosaisille. Eriarvoisuus olisi hyväksyttävää vain, jos kaikilla olisi periaatteessa samat mahdollisuudet kaikkiin asemiin. 

Rawlsin teoria on helppo sivuuttaa vetoamalla siihen, että emme koskaan ole siinä asemassa, että olisimme tietämättömiä syntyperästämme. Miksi ihmeessä hyvin menestyvän kannattaisi ruveta pohdiskelemaan oikeudenmukaisuusperiaatteita? Joitakin rikkaita asia ilmeisesti kuitenkin vaivaa, koska he saattavat antaa suuriakin summia hyväntekeväisyyteen.

Hankin Paul Austerin kehutun kirjan 4321 joulun jälkeen. Olen päässyt sivulle 402, itse asiassa pääsin tähän jo tammikuussa, jolloin keskeytin lukemisen. Keskeyttämisen syy ei tässä tapauksessa ollut huono kirja, vaan pikemminkin huono lukija. Oli vähän työlästä keskittyä neljän rinnakkaisen Fergusonin elämään. Auster siis kirjoittaa ”samasta” henkilöstä neljä eri elämäntarinaa. Olen kuitenkin päättänyt jonakin päivänä jatkaa lukemistani ja uskon, että vasta luettuani tämän 1070-sivuisen romaanin loppuun osaan todella arvostaa sen hienoutta. Jo tässä vaiheessa luulen kyllä ymmärtäväni hyvin Austerin sanoman. Sattumat – joskus pienetkin sellaiset – voivat määrätä koko elämämme kulkua.