Onko työnteko pakollista?

Tähänastiset tulokset kertovat, että perustulokokeilun piirissä olleiden hyvinvointi ja terveys on parantunut. Se on tietysti hyvä uutinen. Huonoa on puolestaan se, että kokeilulla ei näytä olleen vaikutusta koehenkilöiden työllistymiseen. Kokeiluhan tehtiin pitkäaikaistyöttömien parissa. Toisaalta myöskään työttömiä kurittavalla aktiivimallilla ei ole ollut työllisyyttä edistävää vaikutusta. Siis ei porkkana eikä keppi lisää työllisyyttä. Parhaiten työllisyyttä edistäisivät uudet työpaikat ja työn joustavuus. 

Koeasetelmaa on arvosteltu, mutta faktaa on, että pitkäaikaistyöttömät saivat 560 euroa ilmaista rahaa kahden vuoden ajan. Ei ole yllättävää, että kokeilun jälkeiseen haastatteluun vastanneet olivat tukeen tyytyväisiä. Yllätys sen sijaan oli, että vain 31 % tuen piirissä olleista suostui vastaamaan tutkimukseen. 69 % siis iski puhelimen kiinni haastattelijan korvaan. En tiedä, mistä tämä kertoo. Onko näin suuri joukko pitkäaikaistyöttömistä niin passivoituneita, että he eivät halua tai jaksa olla viranomaisten kanssa missään tekemisissä?

Anekdooteilla on hyvin vähän todistusvoimaa, mutta en silti malta olla kertomatta paria tapausta lähimenneisyydestä. Luin suuren kauppaketjun lehdestä jutun 24 tuntia avoinna olevasta marketista. Jutussa oli kuva sutjakasta nuoresta miehestä, joka oli yöllä ostamassa kermaa aamukahviinsa. Tekstissä kerrottiin, että hän ei ole koskaan ollut töissä. Mainintaa mahdollisesta opiskelustakaan ei ollut. Ehkä hän on kirjailija tai taiteilija tai nettipokerin pelaaja. On aika erikoista, jos aikuinen nuori ei ole ollut edes kesätöissä. Tilanteen voisi ehkä ymmärtää, jos kyseessä olisi muuttotappiokunta Pohjois-Karjalassa, mutta nyt oltiinkin Espoossa.

Toinen tapaus sattui metroasemalla. Kaksi ulkonäöstä päätellen somalitaustaista poikaa oli juoksemassa metrolle. Sisään hoiperteli viimeisillä voimillaan päihtynyt ja erittäin epäsiisti mieshenkilö riitaa haastaen. Vaikka puheen tuottaminen tuotti hänelle suuria vaikeuksia, hän sai silti jotenkin asiansa huudettua. Miehen mielestä poikien oli heti poistuttava asemalta, koska he eivät olleet suomalaisia. Vaikutti siltä, että hän yritti viimeisillä voimillaan pitää yllä itsetuntoaan, mihin tarvittiin syntipukki.

Ihminen kaipaa arvostusta ja lajitovereidensa hyväksyntää. Tieto siitä, että kykenee elättämään itsensä ja perheensä on keskeistä hyvinvoinnillemme. Pitkäaikaistyöttömistäkin osalla on varmasti sekä halua että kykyä työllistyä. Suuri osa pitkäaikaistyöttömistä on kuitenkin niin syvällä päihteiden käytössään tai mielenterveysongelmissaan, että toiveet heidän työllistymisestään eivät ole realistisia. Huolestuttavinta minusta ovat kuitenkin ne nuoret, jotka pitävät joutenoloa elämäntapavalintana. 

Suomessa on lähes 70 000 nuorta, joilla ei ole työ- eikä opiskelupaikkaa. Siis keskisuuren kaupungin kokoinen väestö on enemmän tai vähemmän syrjäytynyt. Tämä on paitsi suuri ongelma nuorille, heidän terveydelleen ja tulevaisuudelleen, myös erittäin ikävää kansantalouden kannalta. Ovatko nämä nuoret lopullisesti syrjäytyneitä? Mikä on syrjäytyneisyyden suhde toiseen suureen ongelmaan: yhä kasvavaan masennuksesta aiheutuvaan työkyvyttömyyseläkkeiden määrään? Voi olla, että rahan jakamisen sijasta tarvittaisiinkin palveluja, joilla parannetaan työttömien hyvinvointia pitemmällä tähtäimellä.

Suhde työhön jakaa ihmiset. On unelmatyötään tekeviä, jotka eivät malttaisi jäädä eläkkeelle ja jättää työpaikkaansa nuoremmille. Työelämään sijoittuminen ei ole kuitenkaan kaikille helppoa. Itsellänikään ei ollut paljon taitoja, joista työelämässä on hyötyä. Siispä täytyi ottaa vastaan aina se työ, joka oli tarjolla. Osa nuorista ei näin halua tehdä. Paskaduunit eivät miellytä, ja sitä paitsi jotkut niistä ovat heidän mukaansa jopa haitallisia yhteiskunnalle tai luonnolle. Tässä saattaa olla totuuden hiven. Kaikista meistä ei kuitenkaan ole huippukirurgeiksi tai Nobel-kirjailijoiksi, eikä näissäkään positioissa kyseessä ole ainakaan ensimmäinen työpaikka.

Työ ei aina välttämättä ole sitä, mitä kaikkein eniten haluaisi tehdä. Se on stressaavaa ja vie aikaa asioilta, jotka koetaan tärkeämmiksi. Jotkut työt ovat terveydelle haitallisia, ja kiusaaminen on yleistä myös työpaikoilla. Työ antaa ihmiselle kuitenkin itsekunnioitusta, elämänhallinnan tunnetta ja struktuuria. Useimmille myös työpaikan ihmissuhteet ovat tärkeitä. Työpaikkaa voi vaihtaa. Ilman ensimmäistäkään työtä tulevaisuus ei näytä lupaavalta.

Jos haaveilla saa, niin totta kai perustulo olisi tavoiteltava asia. Rikkauksia ja hyvinvointia voitaisiin kernaasti tasata, ja olisi hyvä, jos kenenkään ei tarvitsisi tehdä työtä, joka ei tuo hänelle tyydytystä. Ihmisiä voitaisiin kannustaa tekemään myös jotain muuta hyödyllistä. Ihanneyhteiskunnassa perustulo toimisi mainiosti, ja uskon, että meillä olisi jopa taloudelliset mahdollisuudet sen toteuttamiseen. Tämä edellyttäisi kuitenkin veropohjan laajentamista ja huomattavia veronkorotuksia niille, jotka nyt selviävät tuloihinsa nähden suhteellisen pienillä veroilla. Poliittista tahtoa tähän ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, nykyinen hallitus on lieventänyt suuri- ja keskituloisten tuloverotusta. Omaisuuden ja pääomatulojen verotuksen huomattavaan kiristykseen ei myöskään näytä löytyvän halua.

Nykyisillä resursseilla perustulo tuskin onnistuu kaikkia kansalaisia koskevana, vaikka se verotuksella otettaisiinkin suurituloisilta pois. Työttömienkin perustulon maksaisivat veronmaksajat, joista suuri osa on pienituloisia työssäkäyviä, usein paskaduuneja tekeviä kansalaisia. Veroilla rahoitettavat tuet ovat valitettavasti nollasummapeliä. Kaikissa yhteiskunnissa terveellä täysi-ikäisellä on velvollisuus huolehtia itsestään. Tässä mielessä työnteko on pakollista.