Turkan tapaus

Kaksi nuorta teatterintekijää Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen ovat tehneet kolme tuntia kestävän esityksen Turkasta ja hänen perinnöstään. Esitys nähdään Tampereen teatteripäivillä sekä elokuussa Helsingin Korjaamolla. 1980- ja 1990-luvun vaihteessa syntyneillä kirjoittajilla ei ole omakohtaisia kokemuksia Turkasta, mutta he ovat kahden vuoden aikana hyvin tarkkaan perehtyneet kaikkeen saatavilla olevaan aineistoon. Heitä kiinnostaa, miksi Turkka nostettiin jalustalle ja lähes neron asemaan, vaikka hänen pedagoginen vaikutuksensa oppilaisiinsa Teatterikorkeakoulussa ei suinkaan ollut pelkästään positiivinen. 

Oma tietämykseni teatteritaiteesta on niin olematon, että en edes yritä esittää ymmärtäväni siitä mitään. Se, mikä minua tässä tapauksessa kiinnostaa, on Turkka kulttuurisena ilmiönä. Nopean nettiselailun perusteella näyttäisi siltä, että mielipiteet Turkasta ja hänen pedagogiastaan menevät pahasti ristiin. Monille, varsinkin miespuolisille teatterilaisille, Turkan fyysinen teatteri oli käänteentekevä elämänkokemus, joka on vaikuttanut syvälti heidän myöhempään uraansa. Tiedossa on kuitenkin myös, että jotkut Turkan oppilaista kokivat opetuksen todella ahdistavaksi ja jopa jättivät opintonsa kesken.

Itse 80-luvulla eläneenä aikuisena tämä Teatterikorkean ajanjakso vaikutti jotenkin kaoottiselta ja osin myös aggressiiviselta. Julkisuudessa esiintyi joukko vihaisia miehiä, joista osa teki aika erikoisia produktioita. En tiedä, onko vielä tähän päivään mennessä selvinnyt, miksi joukon silloisia nuoria teatterintekijöitä piti heittää ulosteita yleisön päälle. Mikä oli tämän esityksen viesti, ja mitä siitä opittiin?

Hesarin kulttuurisivuilla julkaistua Haarlan ja Lappalaisen haastattelua seurasi Facebookissa muutama yleisökommentti, joissa jotkut miehet (nimien perusteella tehty päätelmä) puolustivat Turkkaa ja arvostelivat kärkkäästi nuorten teatterintekijöiden esiintuomia mielipiteitä. Nämä mielensäpahoittajat olivat jo etukäteen huolissaan siitä, että tässä ollaan taas lynkkaamassa miespuolisia kaiken arvostuksen ansaitsevia tekijöitä. Haarlan ja Lappalaisen produktio sattuukin sopivasti Me Too -kampanjan vanaveteen. Lisäksi kommentoijat epäilivät jo etukäteen, että heidät itsensä tullaan leimaamaan sovinisteiksi. 

Radiossa esitetyssä Haarlan ja Lappalaisen haastattelussa kuultiin myös pätkiä Turkan omasta puheesta 80-luvulta. Vaikka yksittäisen haastattelun, saatikka otteiden, perusteella ei voi pitkälle meneviä päätelmiä tehdä, nämä näytteet olivat aika mielenkiintoisia ajankuvia. Turkka puhui miehen ja naisen välisestä vihamielisestä jännitteestä, joka hänen käsityksensä mukaan on elämän ja taiteen kannalta välttämätöntä. Hän havainnollisti tätä jännitettä liian varhain naimisiin joutuneen miehen tapauksella. Turkan sukupolvellehan olikin tavallista, että naimisiin mentiin, kun tyttö tuli raskaaksi. Miehen elämä näytti menneen pilalle. Tilanteen vaikutuksista naisen elämään Turkka ei sanonut mitään. Houkutteliko tyttö pojan seksiin? Vai oliko pikemminkin niin, että poika oli se painostava osapuoli? Pitikö tytön keskeyttää raskauden takia koulunkäyntinsä ja luopua omista urahaaveistaan? Jäikö hän kotiin hoitamaan lasta ja miestä, joka tuon tuosta syytteli häntä tapahtuneesta?

Turkka puhui myös akkalaumoista. Ehkä tämä on merkki kykenemättömyydestä ymmärtää ihmisiä yksilöinä. Turkka kehotti oppilaitaan tarkkailemaan ihmisiä tai pikemminkin ”tyyppejä”, jotta nämä saisivat aineistoa omiin produktioihinsa. Turkan kyky tunnistaa ”tyyppejä” ja huomata, mitä (muut) ihmiset yrittävät peitellä, herätti ihailua. 

Turkka ei pysty enää kertomaan meille, mitä hän oikein ajoi takaa. Saako jo edesmenneistä ylipäätään sanoa mitään kielteistä? Pieni ajatusleikki paljastaa, että vain murto-osa kuolleista voitaisiin julistaa pyhimyksiksi. Me Toon tyyppiset kampanjat tarttuvat yksittäistapauksiin, koska niiden avulla voi pureutua pohjalla piilevään epäoikeudenmukaisuuteen. Pelkällä abstraktilla tasa-arvopuheella ei päästä tarpeeksi syvälle. Tarkoitus ei ole tuomita ihmisiä – eläviä tai kuolleita -  vaan arvioida heidän toimiaan. Tekijäkin voi olla uhri. 

Onneksi meillä on nyt nuoria sukupolvia, jotka ovat valmiita muutokseen. Kun tarkkailen nuoria pareja omassa lähipiirissäni, 80-luvun kaiut ja jännitteet tuntuvat jo kovin etäisiltä.

  

Teatteria vai demokratiaa?

Suuresti ihailemani Jacques Derrida oli dekonstruktion oppi-isä. Karkeasti ottaen dekonstruktion kai voi sanoa olevan jonkinlaista asioiden yhä uudelleen tarkastelua ja pilkkomista pienempiin osiin, jolloin se, joka meistä näytti kokonaisuudelta, totuudelta, näyttäytyykin uudessa valossa. Derridan opetus on, että lopullista totuutta ei ehkä olekaan, on vain uusia jälleen dekonstruoitavissa olevia osatotuuksia tai jälkiä, niin kuin hän niitä kutsuu. En kuitenkaan usko, että Derrida tarkoitti sitä, että tuntemaamme maailmaa ei fyysisenä realiteettina olisikaan olemassa tai että kaikki osatotuudet olisivat jotenkin samanarvoisia, yhtä tosia. 

Toinen viime vuosisadan loppupuolella vaikuttanut ajattelija oli Edward Said, joka paljasti länsimaisen vinoutuneen tavan tarkastella ja puhua ”itämaisuudesta”. Kuvaukset Euroopan ulkopuolisista ”itämaista” ja ”itämaalaisista” ovat vahvasti värittyneitä, toiseuttavia. Kolonisaatiolle tällaiset kuvat olivat tarpeellisia: nehän oikeuttivat vieraiden kansojen alistamisen.

Juuri sopivasti kirjoitettuani eilisen jutun Trumpin ja Kimin tapaamisesta satuin avaamaan kesäkuun Voima-lehden, jossa väitöskirjaa tekevä antropologi Heikki Wilenius tutkii länsimaalaisten käsityksiä Pohjois-Koreasta (Politiikan teatteria. Pohjois-Korea näyttää totuuden länsimaisesta nykydemokratiasta). Wilenius tunnustaa heti alussa, että hän ei tiedä juuri mitään Pohjois-Korean todellisuudesta. Kukapa meistä tietäisi, kun maahan ei pääse kuin muutama harva tarkoin vartioitu ulkomaalainen. Wilen ilmoittaa tutkivansa vain sitä kuvaa, joka meillä Pohjois-Koreasta on.

Koska henkilökohtaisia kokemuksia ei juurikaan ole, kuvan Pohjois-Koreasta täytyy olla välittynyt median kautta. Päinvastaisesta vakuuttelustaan huolimatta Wilenius näyttää kyseenalaistavan niiden toimittajien kuvaukset, jotka maassa ovat onnistuneet vierailemaan. Toimittajat antavat kuvan alkeellisista oloista ja teatterimaisesta järjestelmästä, joka pitää kansaa otteessaan. Wilenius viittaa myös Edward Saidin kirjaan Orientalism.

Wileniuksen mukaan Pohjois-Korean teatterivaltio nähdään mediassa vastakohtana meidän rationaalisille länsimaisille demokratioillemme, joissa sosiologi Jürgen Habermasin toiveen mukaan asioista neuvotellaan, kunnes päästään konsensukseen. Argumentit voittavat aina keskustelussa. Wileniuksen mukaan Trumpin kaltaisten hahmojen astuminen näyttämölle osoittaa, että meidän demokratiamme ei toimikaan Habermasin toiveiden mukaisesti. Olemme vajonneet autoritarismiin, joka ei juurikaan eroa Pohjois-Korean järjestelmästä. Enää emme voikaan onnitella itseämme ja toiseuttaa Pohjois-Korean kaltaisia maita. Wileniuksen sanoin Pohjois-Korea on totuus demokratiasta. Lauseesta tai sitä edeltävästä tekstistä ei käy ilmi, puhuuko Wilenius nyt todellisuudesta, kuvasta vai kuvan kuvasta. 

Mediaa kritisoidaan enemmän kuin kiitellään. Useimmiten kuulee nykyään, että media on puolueellinen, vihervasemmistolaisten (naisten) hallussa oleva yhtenäinen blokki. Olenkin ihmetellyt, mistä ja miten journalisteiksi ovat ajautuneet juuri nämä populisteja häiriköivät toimittajat. Olisiko kyseessä joku kansainvälinen salaliitto? Eilisissä uutisissa kerrottiin, että amerikkalaisista suurin osa ei edes halua, että valeuutisia korjattaisiin. Eettisiin periaatteisiin nojaava journalismi ei siellä näyttäisi olevan suuressakaan arvossa. 

Wilenius siis kuitenkin tarkastelee median meille välittämää kuvaa aivan toisesta näkökulmasta. Nyt Trumpia ja Kimia käsitelläänkin mediassa yhtäkkiä aivan neutraalisti, ikään kuin kyseessä ei olisikaan kahden show-miehen diili. En tiedä, miten Wilenius toivoisi, että tapaamista tai sen valmisteluja olisi pitänyt käsitellä. Käsittääkseni media suhtautuu sangen kriittisesti asiaan. Vastuullisen median pitää kuvata tapahtumia niin kuin se ne näkee unohtamatta kuitenkaan faktantarkistusta. Demokratiassa ihmisillä on ainakin mahdollisuus seurata useita medioita ja toimittajia ja tehdä näitä vertailemalla omat johtopäätöksensä. 

Kuvaukset uhreista tai näiden kuvausten puuttuminen eivät tarkoita sitä, että uhreja ei ole. Meidän liberaalien länsimaalaisten mahdolliset mielikuvamme Pohjois-Koreasta ja sen todellisuudesta eivät loukkaa niitä miljoonia ihmisiä, jotka maassa esitetystä teatterista kärsivät. Wilenius on oikeassa siinä, että teatteri ei ole vieras eikä myöskään mikään uusi ilmiö länsimaisissa demokratioissakaan. Niin kauan kuin demokratian keskeiset periaatteet ovat voimassa, medialla on kuitenkin mahdollisuus dekonstruoida sen juonikuviot. Näin se on tehnyt myös Trumpin ja Kimin suhteen. Huhut demokratian tai habermaslaisuuden kuolemasta ovat ennenaikaisia.