Teatteria vai demokratiaa?

Suuresti ihailemani Jacques Derrida oli dekonstruktion oppi-isä. Karkeasti ottaen dekonstruktion kai voi sanoa olevan jonkinlaista asioiden yhä uudelleen tarkastelua ja pilkkomista pienempiin osiin, jolloin se, joka meistä näytti kokonaisuudelta, totuudelta, näyttäytyykin uudessa valossa. Derridan opetus on, että lopullista totuutta ei ehkä olekaan, on vain uusia jälleen dekonstruoitavissa olevia osatotuuksia tai jälkiä, niin kuin hän niitä kutsuu. En kuitenkaan usko, että Derrida tarkoitti sitä, että tuntemaamme maailmaa ei fyysisenä realiteettina olisikaan olemassa tai että kaikki osatotuudet olisivat jotenkin samanarvoisia, yhtä tosia. 

Toinen viime vuosisadan loppupuolella vaikuttanut ajattelija oli Edward Said, joka paljasti länsimaisen vinoutuneen tavan tarkastella ja puhua ”itämaisuudesta”. Kuvaukset Euroopan ulkopuolisista ”itämaista” ja ”itämaalaisista” ovat vahvasti värittyneitä, toiseuttavia. Kolonisaatiolle tällaiset kuvat olivat tarpeellisia: nehän oikeuttivat vieraiden kansojen alistamisen.

Juuri sopivasti kirjoitettuani eilisen jutun Trumpin ja Kimin tapaamisesta satuin avaamaan kesäkuun Voima-lehden, jossa väitöskirjaa tekevä antropologi Heikki Wilenius tutkii länsimaalaisten käsityksiä Pohjois-Koreasta (Politiikan teatteria. Pohjois-Korea näyttää totuuden länsimaisesta nykydemokratiasta). Wilenius tunnustaa heti alussa, että hän ei tiedä juuri mitään Pohjois-Korean todellisuudesta. Kukapa meistä tietäisi, kun maahan ei pääse kuin muutama harva tarkoin vartioitu ulkomaalainen. Wilen ilmoittaa tutkivansa vain sitä kuvaa, joka meillä Pohjois-Koreasta on.

Koska henkilökohtaisia kokemuksia ei juurikaan ole, kuvan Pohjois-Koreasta täytyy olla välittynyt median kautta. Päinvastaisesta vakuuttelustaan huolimatta Wilenius näyttää kyseenalaistavan niiden toimittajien kuvaukset, jotka maassa ovat onnistuneet vierailemaan. Toimittajat antavat kuvan alkeellisista oloista ja teatterimaisesta järjestelmästä, joka pitää kansaa otteessaan. Wilenius viittaa myös Edward Saidin kirjaan Orientalism.

Wileniuksen mukaan Pohjois-Korean teatterivaltio nähdään mediassa vastakohtana meidän rationaalisille länsimaisille demokratioillemme, joissa sosiologi Jürgen Habermasin toiveen mukaan asioista neuvotellaan, kunnes päästään konsensukseen. Argumentit voittavat aina keskustelussa. Wileniuksen mukaan Trumpin kaltaisten hahmojen astuminen näyttämölle osoittaa, että meidän demokratiamme ei toimikaan Habermasin toiveiden mukaisesti. Olemme vajonneet autoritarismiin, joka ei juurikaan eroa Pohjois-Korean järjestelmästä. Enää emme voikaan onnitella itseämme ja toiseuttaa Pohjois-Korean kaltaisia maita. Wileniuksen sanoin Pohjois-Korea on totuus demokratiasta. Lauseesta tai sitä edeltävästä tekstistä ei käy ilmi, puhuuko Wilenius nyt todellisuudesta, kuvasta vai kuvan kuvasta. 

Mediaa kritisoidaan enemmän kuin kiitellään. Useimmiten kuulee nykyään, että media on puolueellinen, vihervasemmistolaisten (naisten) hallussa oleva yhtenäinen blokki. Olenkin ihmetellyt, mistä ja miten journalisteiksi ovat ajautuneet juuri nämä populisteja häiriköivät toimittajat. Olisiko kyseessä joku kansainvälinen salaliitto? Eilisissä uutisissa kerrottiin, että amerikkalaisista suurin osa ei edes halua, että valeuutisia korjattaisiin. Eettisiin periaatteisiin nojaava journalismi ei siellä näyttäisi olevan suuressakaan arvossa. 

Wilenius siis kuitenkin tarkastelee median meille välittämää kuvaa aivan toisesta näkökulmasta. Nyt Trumpia ja Kimia käsitelläänkin mediassa yhtäkkiä aivan neutraalisti, ikään kuin kyseessä ei olisikaan kahden show-miehen diili. En tiedä, miten Wilenius toivoisi, että tapaamista tai sen valmisteluja olisi pitänyt käsitellä. Käsittääkseni media suhtautuu sangen kriittisesti asiaan. Vastuullisen median pitää kuvata tapahtumia niin kuin se ne näkee unohtamatta kuitenkaan faktantarkistusta. Demokratiassa ihmisillä on ainakin mahdollisuus seurata useita medioita ja toimittajia ja tehdä näitä vertailemalla omat johtopäätöksensä. 

Kuvaukset uhreista tai näiden kuvausten puuttuminen eivät tarkoita sitä, että uhreja ei ole. Meidän liberaalien länsimaalaisten mahdolliset mielikuvamme Pohjois-Koreasta ja sen todellisuudesta eivät loukkaa niitä miljoonia ihmisiä, jotka maassa esitetystä teatterista kärsivät. Wilenius on oikeassa siinä, että teatteri ei ole vieras eikä myöskään mikään uusi ilmiö länsimaisissa demokratioissakaan. Niin kauan kuin demokratian keskeiset periaatteet ovat voimassa, medialla on kuitenkin mahdollisuus dekonstruoida sen juonikuviot. Näin se on tehnyt myös Trumpin ja Kimin suhteen. Huhut demokratian tai habermaslaisuuden kuolemasta ovat ennenaikaisia.

Peruspopulisti

Populismia on se, että äänestäjille kerrotaan, mitä he haluavat kuulla. Näin tekevät jossain määrin kaikki puolueet. Varsinaiset populistiset puolueet eroavat muista siinä, että niiden mielestä epäkohtien alkulähde on jokin ihmisryhmä. Mielipide, jonka mukaan suurin Suomea uhkaava ongelma on turvapaikanhakijat, on nykyään hämmästyttävän yleinen. Tämän käsityksen kannattajia on sekä tohtoreiden että työläisten keskuudessa, työttömistä puhumattakaan. Vielä joku vuosikymmen sitten pienipalkkaisten ja vähäosaisten tärkein vastustaja oli rikkauksia itselleen haaliva kapitalisti. Myös monen populismin kannattajan taustalta löytyy vasemmistolaiset sukujuuret. 

Esi-isämme ja -äitimme tekivät työtä paremman ja tasa-arvoisemman maailman puolesta. Kaikkea ei saavutettu, ja uusia ongelmia on matkan varrella ilmaantunut. Silti suuri osa suomalaisista nauttii sangen runsaista hyvinvoinnin hedelmistä. Rikkaudet eivät tosin edelleenkään jakaudu tasaisesti. Oikeastaan päinvastoin: vaikka absoluuttinen köyhyys on vähentynyt, niin varallisuuden keskittyminen yhä harvemmille jatkuu niin Suomessa kuin maailmallakin. 

Oman ja perheen tulevaisuuden turvaaminen on aina kuulunut ihmisyyteen. On kummallista, että terroria, kidutusta ja nälkää pakenevilla ihmisillä tällaista oikeutta ei enää olisikaan. Isisiä ja muita terroristijärjestöjä tuskin tullaan lähitulevaisuudessa kukistamaan. Mutta vaikka näin tapahtuisikin, pakolaisten määrä ei pienene. Ilmastonmuutos tekee yhä useammista alueista asumiskelvottomia. On turha kuvitella, että tulva-alueille tai hiekka-aavikoille syntyneet jäisivät sinne vapaaehtoisesti hukkumaan tai kuolemaan nälkään ja janoon. Ihan yhtä turha on kuvitella, että meillä, jotka ilman omaa ansiotamme olemme hyvinvoivaan Suomeen syntyneet, olisi jonkinlainen yksinoikeus tähän maahan.

Suomalainen köyhä on köyhä suhteessa varakkaaseen naapuriinsa. Täällä on kuitenkin sentään suhteellisen turvallista elää. Turvallisuuttamme eivät lisää epärealistiset vaatimukset rajojen sulkemisesta, vaan vastuun kantaminen omalta osaltamme. 

Populistipuolueen poliitikko turvautuu toiseuttamiseen omien valtapyrkimystensä edistämiseksi.  Nämä ”toiset” ovat hänen mukaansa ainoa este meidän onnemme tiellä. Kaikkein ikävintä asiassa on se, että hän pystyy vaikuttamaan heikompiosaisten mielipiteisiin, vaikka hänellä ei ole tarjottavana heille mitään konkreettisia etuja. Heikon vastapuoli ei ole enää hyväosainen, vaan toinen vielä heikompi.