Vakaumuksena valistus - Steven Pinker: Enlightenment Now. The Case for Reason, Science, Humanism and Progress

Kanadalaisen ajattelijan, kognitiotieteilijän ja psykologin Steven Pinkerin tuorein kirja Enlightenment Now – The Case for Reason, Science, Humanism and Progress (Penguin Random House 2018) vakuuttaa meidät tieteellisen maailmankatsomuksen ja valistuksen perinteen suotuisasta vaikutuksesta maailman kehitykseen. Luin kirjan, koska huomasin arvostamani taloustieteilijä Sixten Korkmanin suosittelevan sitä. Myöntää täytyy, että Pinkerillä on pointtinsa.

Pinkerillä on luja usko edistykseen ja ihmiskuntaan toisin kuin toisella juutalaissyntyisellä ateistisella ajattelijalla Yuval Noah Hararilla, jonka tuotantoa olen käsitellyt aiemmissa blogeissani. Pinkerin mukaan inhimillinen järki, tiede ja humanismi pelastavat maailman, jota sokea usko uhkaa. Islamiin vetoavat uskonterroristit ja suosiotaan kasvattanut populismi ovat toki vakavasti otettavia, mutta silti voitettavissa olevia, esteitä järjen voitonmarssilla. Humanismi sisältää Pinkerin mukaan tieteen lisäksi meille ominaisen kyvyn sympatiaan, jonka avulla voimme päätellä, mikä on parasta  -  ei ainoastaan meille itsellemme  -  vaan mahdollisimman monelle. Hararillehan myös humanismi on uskonto, jossa ihmiskunta yliluonnollisen olennon sijasta jumaloi itseään, eikä tämänkään uskonnon vaikutus ole välttämättä positiivinen.

Suuri osa Pinkerin perustelua pohjautuu tilastoihin, joiden tarkoitus on osoittaa, miten kaikki on muuttunut paremmaksi. Pinkerin tilastot ja niiden tulkinta on kohdannut myös arvostelua. Oma asiantuntemukseni ei kuitenkaan tälle alueelle riitä. Mutta tottahan se tietysti on, että ainakin osassa maailmaa ihmiset elävät nykyään pitkään, suhteellisen terveinä ja hyvinvoivina, enemmän tai vähemmän vaurasta ja turvallista elämää. Sekin on totta, että nämä hyvinvoivan maailman alueet sijoittuvat sinne, missä sekularisaatio on viety pisimmälle, tiede kukoistaa ja demokratia tarjoaa ihmisille mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa. Siis ihmiset voivat parhaiten – ja Pinkerin mielestä paremminkin kuin koskaan aiemmin historian aikana -  ns. liberaaleissa demokratioissa. Muualla maailmassa haasteet ovat suurempia, mutta Pinker näkee edistystä (esimerkiksi syntyvyyden laskua) myös näissä maissa.

Pinkerin rationalismiusko ei tarkoita sitä, että hän väittäisi kaiken ihmisen toiminnan olevan rationaalista. Sen sijaan meille kaikille on annettu mahdollisuus järjen käyttämiseen. Tämä mahdollisuus toteutuu parhaiten ympäristössä, jossa tietoa ja koulutusta arvostetaan. Tieteen tunnusmerkkejä ovat mm. järjestelmällisyys, edistyvyys, objektiivisuus, kriittisyys, avoimuus ja itsensä korjaavuus. On selvää, että kumuloituvaan tietoon perustuvat argumentit toimivat mutu-tietoa tai taikauskoa paremmin. Tiede itse ei kuitenkaan tarvitse argumentteja tuekseen; pelkkä vilkaisu meitä tällä hetkellä ympäröivään maailmaan kertoo, että se toimii. Paradoksaalista kyllä, myös ne, jotka perustavat toimintansa ja moraalinsa jollekin yliluonnolliselle olennolle tai ihmisluonnon tai jonkin heimon tai kansan paremmuudelle (heroismi/tribalismi), käyttävät hyväkseen tieteen saavutuksia päämääriensä saavuttamiseen.

Pinkerin muuten järkeenkäyvässä tekstissä on jokunen seikka, joka jäi ihmetyttämään. Hän näyttää syyttävän koko joukkoa filosofeja ja koulukuntia irrationalismin suosimisesta. Tähän joukkoon Pinker lukee mm. Nietzschen, Heideggerin, Foucaultin, Derridan, eksistentialismin, postmodernistit ja ns. kriittisen koulukunnan. Nietzsche ja häneen liitetty kultti on minullekin käsittämätöntä, koska osaan lukea häntä vain yhtä kirjaimellisesti kuin Pinkerkin. Muita mainittuja en sen sijaan pidä millään lailla irrationalisteina tai tiedevihamielisinä. En tiedä, kuinka syvällisesti Pinker on itse asiassa perehtynyt ns. mannermaiseen filosofiaan.

Näyttää myös siltä, että Pinker yleisemminkin vähättelee sekä uskontojen että filosofien (ei tietenkään valistusfilosofien ja utilitaristien) merkitystä arvoillemme. On tietysti niin, että myös ajattelijat käyttävät samanlaista inhimillistä järkeilyä kuin me muutkin, mutta en usko, että meillä ilman perinteitä ja esikuvia olisi kovinkaan suoraa tietä arvojen tunnistamiseen. Aivan niin kuin tietokin ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä on kumuloituvaa. Ilman Sokratesta, Vuorisaarnaa tai Foucault´n kirjoituksia sairaudesta, hulluudesta tai seksuaalisuudesta käsityksemme tiedosta, ihmisyydestä tai tasa-arvosta ihmisten välillä voisi olla kokonaan toisenlainen.

Vakavamman huitaisun Pinker kuitenkin tekee ympäristöliikkeen suuntaan. Hän lukee ns. vihreän aallon maailmanlopun liikkeisiin, joiden transsendentaalisuus ilmenee ekosysteemin korottamisena jumaluudeksi. Pinker tietysti rationalistina tunnustaa ympäristöongelmat ja etenkin ilmaston lämpenemisen mutta uskoo vakaasti, että tiede tulee korjaamaan tämänkin ongelman niin kuin se on korjannut aiemmatkin katastrofit. Tässä kohdin myös Pinkerin humanismi tulee paljaimpana esiin: se on juuri sitä ihmiskeskeisyyttä, jonka Harari lukee uskontojen joukkoon. Pinkeriä hieman vanhempanakaan en kaipaa takaisin 1960-luvun maailmaan, jonka kyseenalaistamaton herra ihminen oli. Eikä se kaiken fiksaaminenkaan taida olla ihan niin helppoa. Kirjassaan Pinker ottaa esille myös sen, miten selektiivisesti otamme vastaan ja tulkitsemme informaatiota riippuen siitä, keitä haluamme olla. Tämä rajoittuneisuus vaikuttaa vaivaavan myös häntä itseään.

  

Hararin ja Pinkerin tarinoilla on paljon yhteistä. Molemmat korostavat esimerkiksi henkisyyttä hengellisyyden sijaan. Jos Hararilla on taipumusta pessimismiin, Pinker näkee maailman siis optimistin silmin. Hän ei kuitenkaan tunnustaudu yltiöoptimistiksi, vaan ymmärtää, että muutos parempaan ei ole itsestäänselvyys, vaan asia, jonka eteen on jatkuvasti työskenneltävä. Mistä sitten voimme tietää, mikä meille on parasta? Pinker ei luota minkään filosofisen väittelyn antavan meille yksiselitteisiä perusteluja sille, mitkä arvomme pitäisi olla. Arkijärki (jos sitä siis käytetään) tuottaa parhaan tuloksen. Näin hän kuvaa ihmiskunnan pelastusta:

“And the story belongs not to any tribe but to all of the humanity – to any sentient creature with the power of reason and the urge to persist in its being. For it requires only the convictions that life is better than death, health is better than sickness, abundance is better that want, freedom is better than coercion, happiness is better than suffering, and knowledge is better than superstition and ignorance.” (s.453)

Jos osallistuisin tietokirjallisuusraatiin, antaisin Steven Pinkerin kirjalle kahdeksan pistettä kymmenestä. Järki ei näinä aikoina ole mitenkään yliarvostettu. Pinker on kunnianhimoinen ja tehnyt kiitettävästi taustatyötä. Tarina on pääosin koherentti ja uskottava. Kirjassa on lisäksi teräviä yksittäisiä huomioita ja aforismeja (heterogeenisyyden hedelmällisyydestä: ”puilla on juuret, ihmisillä jalat”). Pinkerin maailmakuva on humaani ja ihmistä kunnioittava. Edistyskään ei silti aina ole yksiselitteistä, ja sitä on voitava arvioida. Ihmisellä on myös kyky väärinymmärtää ja käyttää tiedettä siinä missä uskontoakin kyseenalaisiin projekteihin, minkä Pinkerkin tunnustaa. Pisteitä laskee se seikka, jonka Pinker tuo esille tietoisuudesta keskustellessa: emme voi tietää tietoisuudesta enempää, koska se sisältyy sen ajattelemiseen käyttämäämme instrumenttiin. Hieman sovellettuna voisi sanoa, että ihminen voi ymmärtää vain sen, minkä ihmisaivot hänelle mahdollistavat. Sokraattista vaatimattomuutta ei ole syytä unohtaa. 

Moderni jalkapuu

Ylen uutta Pressiklubin korvannutta ajankohtaisohjelmaa Sannikka&Ukkola on arvosteltu kovin sanoin Twitterissä heti alusta lähtien. Monet Pressiklubin ihailijat ovat pettyneitä tämän ohjelman lopettamiseen ja epäilevät uutta konseptia liian köykäiseksi ja viihteelliseksi. Vaikka pidin Pressiklubistakin, tämä kovin varhain alkanut arvostelu tuntui vähän epäoikeudenmukaiselta. Oliko kyseessä machomaailman hyökkäys kahta nuorta naistoimittajaa vastaan? Vai oliko taustalla todella epäily mustavalkoisen ja lyhytsyklisen somemaailman tunkeutumisesta perinteisen median asialliseen tiedonvälitykseen? 

Ohjelman toimittajat ilmoittivat itse pyrkivänsä somen jakaman Suomen yhdistämiseen ja vihapuhteen vähentämiseen. Ohjelma jakautuu kahteen osaan: Ensimmäisessä osassa ajankohtaisen, ristiriitaisia tunteita ja mielipiteitä herättävän keskustelun päähenkilö joutuu toimittajan ”kuulusteluun”, minkä jälkeen takahuoneeseen koottu paneeli arvioi haastatellun selviytymistä tentistä. Haastattelun aikana paneeli voi myös joko nostaa tai laskea päähenkilön istuinta sen mukaan, miten hyvin hän heidän mielestään vastailee. Toisessa osassa taas jostakin asiasta täysin eriäviä mielipiteitä esittävät yrittävät päästä edes jonkinlaiseen yksimielisyyteen. 

Konseptin perusidea ei ole mielestäni kovin huono. Vaikka kaipaankin journalistien mielipiteitä ajankohtaisista asioista, ei minusta ohjelma, jossa ihmiset saavat itse vastata tekemisistään ja sanoistaan, ole ollenkaan tarpeeton. Olen itse nähnyt kaksi jaksoa Sannikka&Ukkolasta. Aloitusjaksossa ihmisroskakohun nostanut entinen Pihlajalinnan toimitusjohtaja selvisi kuulustelustaan melko hyvin. Paneeli arvosti hänen selitystään ja anteeksipyyntöään. 

Perjantain ohjelmassa haastateltiin tamperelaisen koulun oppilaiden tekemän julisteen twiitannutta Laura Huhtasaarta. Jakso herätti jo etukäteen paljon ja varmoja mielipiteitä. Henkilöt, jotka tuntevat antipatiaa Perussuomalaisia ja heidän politiikkaansa kohtaan, ihmettelivät, miksi media tarttuu heidän täkyynsä ja antaa parasta ohjelma-aikaa heidän agendalleen. Ohjelmaa seuranneessa Twitter-väittelyssä osa heistä vaikutti kuitenkin positiivisesti yllättyneiltä Marja Sannikan armottomasta ja aggressiivisesta haastattelutyylistä, jolle pontta olivat todennäköisesti antaneet ennenaikaiset Twitter-kritiikit. Puoluetta sympatisoivat taas olivat itsestään selvästi pettyneitä, koska ohjelma ei antanutkaan vahvistusta tai edes aikaa heidän aatteensa levittämiselle. 

Huhtasaaren välittämä Perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikkaa kritisoiva juliste oli julkaistu jo aiemmin. Julisteessa koululaiset kertoivat mielipiteensä sangen yksinkertaisin mutta ytimekkäin keinoin. Pakolaisten torjumista kuvaavan death-sanan alle oli laitettu kuvat Jussi Halla-ahosta ja Laura Huhtasaaresta. Huhtasaari oli tyrmistynyt hänen käsityksensä mukaan vihapuhetta levittävästä julisteesta ja koulun opettajien toiminnasta, koska he sallivat kuvan julkaisemisen. Huhtasaari arvosteli kannattajiensa tavoin koululaitosta politisoitumisesta sekä lasten ja nuorten mielipiteisiin vaikuttamisesta. Myös sanaa aivopesu on käytetty ainakin Twitterissä. 

Perussuomalaiset ovat siis koulun ja lukuisten asiantuntijoiden kanssa eri mieltä opettajien ammattitaidosta ja opetuksen sisällöistä. Kouluhan ei ole arvovapaa instituutio, vaan tietyt perusarvot sisältyvät jo opetussuunnitelmaan. Yksi arvo, jota nykyään korostetaan kaikessa koulutuksessa, on opiskelijoiden kyky kriittiseen ajatteluun. Uskon ja ainakin toivon, että yksikään opettaja ei istuta ajatuksia oppilaiden päihin, vaan antaa näiden tehdä omat valintansa käsillä olevan tiedon pohjalta. Näin arvelen myös kyseisen julisteen kohdalla tapahtuneen.

Perjantain piinatuolissaan istuvan Huhtasaaren tuolia laskettiin, kunnes hänen päänsä oli miltei pöydän tasalla. Sannikka ei antanut Huhtasaaren esitellä kantojaan koulusta, vaan hiillosti tätä esittämään anteeksipyyntöä, koska twiittaaminen johti kyseisen koulun ja sen oppilaiden häiriköintiin ja heidän turvallisuutensa vaarantumiseen. Huhtasaari ei ottanut vastuuta tapahtuneesta. Häiriköintiinhän ovat syyllisiä muut kuin hän, eikä hän ole siihen kehottanut. Jos Laura Huhtasaari olisi edes myöntänyt toimineensa harkitsemattomasti seurauksia ajattelematta, raati olisi voinut olla hänelle armollisempi. 

Suhtaudun kielteisesti ihmisten julkiseen tuomitsemiseen kaduilla ja toreilla, perinteisessä mediassa tai somessa. Tuomiovalta kuuluu oikeuslaitokselle, eivätkä kokemukset ex tempore -lynkkauksista ole rohkaisevia. Kansanjoukot ovat liian usein väärässä. Perjantain grillaaminenkin oli epämiellyttävää katseltavaa. Silti en voi olla ajattelematta, miltä tuntuisi olla koululainen, maahanmuuttaja, pakolainen, erinäköinen suomalainen tai kuka tahansa yksityinen ihminen, joka joutuu populististen poliitikkojen aiheuttaman vihan kohteeksi. Onko poliitikolla vastuu puheistaan, vaikka hän ei itse varsinaisesti vihatekoihin osallistuisikaan? Entäpä jos se ’kuolema’ julisteessa viittaakin todellisuuteen? Jos poliitikko kieltäytyy ottamasta vastuuta hädänalaisten auttamisesta, eikö hän omalta osaltaan ole vaikuttamassa ihmishenkien menetykseen?

Perussuomalaisten kannattajat kuvitellaan usein vähäosaisiksi luusereiksi, jotka eivät kykene pysymään alati muuttuvan maailman tahdissa. Huhtasaaresta ja Halla-ahosta voimme päätellä, että ainakin puolueen edustajat ja johtajat voivat olla akateemisesti koulutettuja, hyväosaisia ja perheellisiä modernin yhteiskunnan kasvatteja. En pysty enkä haluta arvuutella heidän motiivejaan hakeutua kyseisen aatemaailman palopuhujiksi. Mieleeni tuli kuitenkin edellisessä kirjoituksessani siteeraamani Yuval Noah Hararin käsitys ihmisestä hämmästyttävänä olentona, joka voi samanaikaisesti sekä tietää että olla tietämättä. Joskus tämä ihmismielen hybridimaailma törmää ainakin satunnaisesti todellisuuden karuun kallioon.

Populismi ei ole leikkiä

Brexit, Trump, Venäjä, Turkki, Unkari, Itävalta, Italia, Puola – tässä on vain muutama esimerkki populististen ajatusten ja puolueiden riemuvoitoista viime aikoina. Populistit tulevat valtaan eliittiä arvostelemalla. Sillä ei ole väliä, että populistijohtajat itsekin kuuluvat eliittiin tai sillä, että he tekevät kaikkensa, että näin tapahtuu jatkossakin. Populistit aloittavat viittaamalla olemassa oleviin ongelmiin – samoihin ongelmiin, jotka ovat yleisessä tiedossa. Rakenteiden korjaaminen tai muu pitempiaikainen työskentely ongelmien ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole populistien tavoite, vaan syyllisten löytäminen. Syyllisiä ovat demokraattisesti valittu poliittinen eliitti ja vähemmistöt, joita eliitti ”suojelee”. 

Populistit puhuvat ”kansan” puolesta. Kansaan kuuluvat populistien kannattajat – muilla ja heidän oikeuksillaan ei ole väliä. On hämmästyttävää, että niin monet ihmiset eivät ymmärrä, miten tärkeää demokratian puolustaminen on. He käyttävät demokraattista perusoikeuttaan – äänestämistä – valitessaan valtaan ihmiset, jotka tulevaisuudessa käyttävät saamaansa valtaa demokratian kaventamiseen ja lopulta sen kukistamiseen. Valta viedään pois kansalta, joiden puolesta populistijohtajat ovat luvanneet puhua. En keksi muuta selitystä tälle ilmiölle kuin jonkinlaisen laumaan kuulumisen vietin. Ihminen pelkää ottaa vastuuta ja luovuttaa sen mielellään jollekin häntä suuremmalle: jumalalle, johtajalle, puolueelle, ideologialle. 

Populismia ei aina ole otettu ihan tosissaan eikä sen vaarallisuutta tunnistettu. Vielä tänäänkin monet itseään fiksuina liberaaleina pitävät hymyilevät vähän vinosti näille kansan miehille ja naisille, joista osa ei osaa ilmaista itseään tarpeeksi elegantisti. Toiset taas asettuvat populistien tielle voidakseen haastaa riitaa. Meille on tyypillistä ajatella, että olemme itse vapaita kaikesta negatiivisesta: emme ole rasisteja, kun taas jotkut muut sitä ovat. Uskon kuitenkin, että löydämme kyllä itse kukin itsestämme pienen rasistin, jos vaivaudumme vähän sitä kaivelemaan. Ehkäpä myös pienen populistin. En kritisoi populisteja ihmisinä. Uskon heidän luulevan, että he politiikallaan pyrkivät johonkin yhteiseen hyvään. He ovat kuitenkin väärässä.

Populismi poliittisena suuntauksena on levinnyt laajalti Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Populistit ja heidän puolueensa vaativat rajojen sulkemista, vähättelevät kansainvälistä yhteistyötä, eivät halua kantaa kollektiivista vastuuta maailman ongelmista, torpedoivat EU:n toimintaa tai ajavat siitä eroamista. Populistit haluavat korostaa oman maansa erinomaisuutta ja sitä, miten se voisi olla mahdollisimman riippumaton ympäröivästä maailmasta. He pelkäävät vieraiden kulttuurien ja uskontojen – eritoten islamin – vaarantavan heidän oman kulttuurinsa. Monet valtaan päässeet populistit ovat myös ryhtyneet sanoista tekoihin ja uhkaavat monin tavoin esimerkiksi kansallisten vähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia.

Nationalismi on sana, jota populistit usein käyttävät. Nationalismi oli erityisesti 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen kansallisuusaate, jota voimme sekä kiittää että kirota. Nationalismi auttoi eriheimoisia ja eripuraisia ryhmiä yhdistymään kansoiksi. Toisaalta se johti myös toisten kansojen sortoon, esimerkiksi juutalaisvihan muodossa. Aate degeneroitui chauvinismiksi, kansallisuuskiihkoksi, joka myös edesauttoi sotien syttymistä.

Tuskin juuri mikään nykyisistä kansallisvaltioista (Euroopassa Islanti on poikkeus) on koskaan ollut homogeeninen, vain yhdestä kansanryhmästä muodostunut alue. Kansallisvaltiothan perustettiin juuri liittämällä yhteen eri kansanryhmiä yhdeksi kansakunnaksi. Suomalaisuutta yhtenäisenä, alkuperäisenä ja puhtaana kansakuntana ei ole koskaan ollut olemassa. Suomalaisuuden symbolit luotiin ja sovittiin vasta kansallistunteen heräämisen aikana ja seurauksena. Virallisestikin Suomen kansa koostui kahdesta kielellisestä ja kulttuurisesta ryhmästä: suomalaisista ja suomenruotsalaisista. Saamelaiset, romanit ja muut vähemmistöt jäivät vaille kansallisia oikeuksia, ja heidän olemassaolonsa tunnustaminen on vieläkin keskeneräinen projekti.

Edellä kuvatussa mielessä valtiot ja niissä asuvat kansat ovat siis olemassa vain kuvitteellisella tasolla. Mitään yhtenäistä kansaa tai kansan mielipidettä ei ole olemassa. Maailman historia on täynnä yhdistymisiä, eroamisia ja taas yhdistymisiä. Valtioiden koko ja alueet vaihtelevat. Myös EU:n voi halutessaan nähdä yhtenä uudenlaisena nationalistisena projektina. Jos isommalla alueella katsotaan olevan yhteiset arvot ja päämäärät, ja yhdistymisellä voidaan saavuttaa etuja, tästäkin alueesta voi tulla ”kansakunnan” koti. Tähän suuntaan ei EU:ssa kuitenkaan olla tällä hetkellä matkalla, vaan valtaosa jäsenistä kannattaa löyhempää liittolaissuhdetta. 

Populistit puhuvat joskus nationalismista ja isänmaallisuudesta, aivan kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Ei kuitenkaan tarvitse olla nationalisti ollakseen isänmaallinen. Isänmaallisuus ei edellytä ajatusta siitä, että meidän kansamme olisi muita parempi. Isänmaallisuuteen kuuluu muitakin asioita kuin Suomen lippu, niin kuin tietyt arvot, joiden mukaan maassa on tapana toimia. Vaikkapa ihmisoikeuksien kunnioittaminen, oikeudenmukaisuus ja suvaitsevaisuus voisivat olla esimerkkejä tällaisista arvoista.

Ukot ovat turvallisuusriski

Ottaa päähän nuo ukot. Oikeastaan ukoista vain ne, jotka tuhoavat tätä planeettaa ja elämää täällä. Miksi niitä on niin paljon ja miksi niillä on niin paljon valtaa?

Ukot ovat valmiita uhraamaan jopa oman kansansa, jonka puolesta he valehtelevat taistelevansa. Köyhyys ja kärsimys ei heitä hetkauta, niin kauan kuin he saavat määrätä ja elää itse turvassa ja ylellisyydessä. Ja pelata koko maailmaa uhkaavaa tosi-tv-peliä. Tässä pelissä inhimillinen katastrofi seuraa toista, ennen kuin edellinen on saatu hallintaan. 

Ukoilla on paljon vihollisia. Vihollisia ovat ne, jotka eivät palvele ukkojen etuja. Viha sen sijaan palvelee heidän etujaan. Siksi on vihattava paljon ja yllytettävä vihaamaan. Vihan kohteista ei ole pulaa: vieraat kansat, pakolaiset ja muut maahanmuuttajat, vääräuskoiset ja -ideologiset, vähemmistöt, heikot ja sairaat. Monet ukot vihaavat naisia. Naisten pitääkin käyttäytyä ja pukeutua jollakin tietyllä tavalla, jotta ukkoja ei ärsyttäisi. 

Ukot sulkevat rajoja ja pitävät sisään jääneitä vankeinaan. He sotivat omaa kansaansa vastaan ja laittavat erimielisiä kidutuskammioihin. He uhkailevat ja julistavat sotia muita kansoja vastaan ja käyttävät ihmisiä tykinruokana. Ukot uskovat pääsevänsä ihmisiä silpomalla paratiisiin, jossa neitsyet palvelevat heitä. Ukot väittävät, että vain heillä on hallussaan totuus. He julistavat olevansa jumalia ja hyväksikäyttävät omia lapsiaan. 

Ottaa tietysti myös päähän akat, jotka tukevat näitä ukkoja. Tai vaihtoehtoisesti haluavat olla ukkoja. Akat äänestävät murhaajia ja rikollisia, koska ihailevat voimaa tai ainakin sitä, mitä he sillä ymmärtävät. Akat omaksuvat ukkojen ihanteita ja päämääriä ja auttavat ukkoja tuhoamistyössä. Akat auttavat ukkoja silpomaan lasten sukuelimiä. He sylkevät tummille kasvoille. Akkojenkin arvot voivat olla kovia ja ihmistä halveksivia. Tämän he katsovat voivansa hyvittää sillä, että ovat äitejä. 

Pahuus pois minusta.