Taruko todellisuutta ihmeellisempää?

Elämäämme ajanjaksoa kutsutaan usein totuudenjälkeiseksi ajaksi. Jotkut ovat myös esittäneet, että tämä suhteellisen totuuden kausi olisi suoraa seurausta sitä edeltäneiden vuosikymmenien postmodernismista ja dekonstruktio-buumista. Minusta on aika vaikea nähdä mitään loogista yhteyttä ainakaan Derridan pikkutarkan ja filosofian traditioon hyvin perehtyneen tekstin tutkimisen ja trumpilaisen älyllisen laiskuuden ja totuuden kieltämisen välillä. Dekonstruktiohan nimenomaan etsii totuutta yhä uudelleen. 

 

 

Tuskinpa kukaan on väittänyt, että valehteleminen alkoi vasta kaksi vuotta sitten. Itse asiassa koko sivilisaatiomme perustuu fiktiivisen tarinan kertomiselle. Yuval Noah Harari (21 Lessons for the 21st Century) ”dekonstruoi” (ei kuitenkaan Derridan menetelmin) armottoman skeptikon otteella ihmiskunnan historian ja nykyisyyden moninaisia tarinoita uskonnoista ja ideologioista aina Facebook-päivityksiin. Tarina on tärkeä, koska se luo identiteettiä ja sementoi yksilöt osaksi suurempaa kokonaisuutta. Tarina antaa elämälle merkityksen.

Juutalaisuus, kristinusko, islam ja muut uskonnot ovat tarinoita, jotka antavat jumalallisen merkityksen ihmiselämälle. Liberalismi on tarina, jonka keskiössä on ihminen ja hänen vapaa tahtonsa. Kommunismi on tarina, joka selittää historian ja merkityksen yhden luokan, proletariaatin, kautta. Nationalismi on tarina, jonka mukaan tietyllä alueella asuvalla, tiettyä kieltä puhuvalla tai tiettyä uskontoa harjoittavalla kansalla on maailmanhistoriassa ainutlaatuinen merkitys. Fasismi on nationalismin ja muun tarinankertomisen äärimuoto, koska se kieltää identifioitumisen kaikkiin muihin tarinoihin.

Hyvä tarina on avoin eikä se koskaan esitä kysymystä ”mitä sitten?” Tarinaan uskova ei sitä myöskään tee. Hän ei aseta itselleen kysymystä siitä, antaako tämä tarina vastauksen elämisen todellisiin ongelmiin. 

Juutalainen Harari suhtautuu myös oman kansansa nationalistiseen tarinaan kriittisesti. Miksi maantieteellisesti mitättömän pienellä alueella asuva mitättömän pieni ihmisjoukko olisi Jumalan valittu kansa? Mitä tarkoittaa maailmankaikkeuden miljardien vuosien perspektiivissä väite Jerusalemista 3000 vuotta sitten syntyneen juutalaisuuden ikuisena pääkaupunkina? Mitä merkitystä juutalaisilla valittuna kansana voisi olla maailman kaikille muille kansoille: kiinalaisille, intialaisille tai vaikkapa Australian alkuperäisväestölle? Sama koskee palestiinalaisia, venäläisiä tai puolalaisia. Miksi he olisivat erinomaisia, ja mitä merkitystä sillä olisi muille kansoille, koko maapallollemme tai universumillemme? Entä mitä merkitystä sillä olisi edes näille kansoille itselleen?

Identiteetin muodostaminen ja mahdollisuus liittyä johonkin suurempaan motivoi ihmistä uskomaan tarinoihin. Tarinat ovat harvoin yksiselitteisesti hyviä tai huonoja. Kauneus kiehtoo ihmisiä. Mitä kauheimpaankin julmuuteen ja rumuuteen voi liittyä positiivisia ja kauniita kuvia niin kuin natsien propagandafilmeissä esiintyneet nuoret ja jäntevät ”arjalaiset” kehot. Tarinan vaikuttavuus ei silti tee siitä totta.

Ihmisen tarpeettomuuden kokemus on myös tulevaisuuden uhkakuva. Tarina antaa meille mahdollisuuden tuntea itsemme tärkeiksi ja kokea elämämme merkitykselliseksi. Se on kuin Hollywood-elokuvan käsikirjoitus, joka tarjoaa onnekkaalle tilaisuuden keskeisen roolin näyttelemiseen. Hararin mukaan totuus ei koskaan ole ollut kovin tärkeällä sijalla ihmiskunnan historiassa. Meillä on ihmeellinen kyky sekä tietää että olla tietämättä samanaikaisesti. Valta on ihmiselle tietoa tärkeämpää: kulutamme paljon enemmän aikaa maailmamme kontrolloimiseen kuin sen ymmärtämiseen. 

Vaikka uskontoihin perustuvat tarinat eivät suinkaan ole kuolleet, niiden merkitys globaalissa perspektiivissä on rajallinen. Jihadisti saattaa perustaa tarinansa yhtä hyvin Marxiin kuin Koraaniin, jota hän ei välttämättä kovin syvällisesti edes tunne. Terroriteoissaan hän käyttää apuvälineinään tekniikkaa, jonka liberalismiin perustuva markkinatalous on mahdollistanut. Ihmiset käyttävät uskontoja ja muita tarinoita tehdäkseen eron meidän ja muiden välille. Absurdiuuden huippu saattaa olla buddhalainen munkki Ashin Wirathu, joka on vihapuheillaan muslimeja kohtaan saanut aikaan Myanmarissa valtavan inhimillisen ja taloudellisen katastrofin. Buddhalaisuuden ydinhän on usko kaiken perimmäiseen tyhjyyteen. Taistelu toisia ihmisiä vastaan tältä pohjalta kuulostaa siis perin järjettömältä, mutta niin kuin Harari sanoo, sekin on kovin inhimillistä. 

Nietzscheläistä Jumalan kuolemaa seurasi sekulaaristen ismien aika, joka puolestaan päättyi ns. suurten tarinoiden kuolemaan. Fasismin ja kommunismin tragediat antoivat tilaa viimeiselle koko maailman tilaa selittävälle ismille: liberalismille. Kapitalismin julistettiin talousjärjestelmänä lopullisesti voittaneen, ja usko kahlitsemattomaan vapauteen myös yksilön tahdonvapautena oli luja, kunnes vuoden 2008 finanssikriisi taas muutti maailmaa. Liberalismi ei tosin kuollut, mutta sen voittokulkua haittaa uudelleen esiin kaivetun, kullattuun menneisyyteen kaihoten katsovan nationalismin aalto. Se, yhtä vähän kuin uskonnollinen fanatismi, ei kuitenkaan ole ratkaisu ihmiskunnan ja planeettamme todellisiin ongelmiin: ydinsodan uhkaan, ilmastonmuutokseen tai informaatio- ja biotekniikan vaaroihin.

Totuus ja todellisuus eivät koskaan ole kuolleet. Ne kuitenkin välittyvät meille vain aivojemme kautta. Ihminen voi siis tietää vain sen, mitä hänen aivonsa hänelle välittävät. Vapaa tahto ja autonominen yksilö ovat sepitettä. Päähämme varastoitunut yksilöllinen historiamme ja biologiamme asettavat rajat ajattelullemme. On vaikeaa, jos ei mahdotonta, ajatella laatikon ulkopuolelta. Sitä paitsi ihmisen typeryyttä ei Hararin mukaan koskaan pidä aliarvioida. 

Tietoon perustuvan maallistuneen yhteiskunnan perusarvoja ovat totuus, myötätunto, tasa-arvo, vapaus, rohkeus ja vastuullisuus. Itse asiassa nämä ovat arvoja, jotka useimmat maailman uskonnotkin allekirjoittavat. Tiede ja tekniikka ovat tuoneet mukanaan paljon hyvää. On kuitenkin hämmästyttävää, että vaikka tietomäärämme kasvaa huimaa vauhtia, tiedämme kuitenkin aika vähän siitä, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu. Metsästäjä-keräilijän aivoillamme teemme päätöksiä, joiden tahdomme uskoa olevan rationaalisia, vaikka näin ei olisikaan. ”Tunne itsesi” on antiikin filosofien suositus, jota Hararikin kehottaa noudattamaan. Nöyryys ja oman erehtyväisyyden ymmärtäminen on viisautta. Harari kiteyttää tämän position erinomaisesti: ”Kysymykset, joihin et osaa vastata, ovat yleensä paljon parempia kuin vastaukset, joita et osaa kyseenalaistaa.”

Ideat ja ihanteet

Filosofiassa käydään aina silloin tällöin keskustelua siitä, voiko moraalia perustella tosiasioilla vai ei. David Humen giljotiini erottaa tosiasiat arvoista; jälkimmäisiä ei voi johtaa tosiasioista. Voimme todeta, että ihmisiä kuolee nälkään ja että voisimme pelastaa heidän henkensä, jos lähettäisimme heille ruoka-apua. Tästä ei kuitenkaan seuraa loogisesti, että meidän pitäisi auttaa. ’Pitäisi’ ei koskaan seuraa siitä, että jotakin ’on’. 

Tosiasia on kuitenkin se, että meillä mitä ilmeisemmin on arvoja, joiden perusteella toimimme. Jotkut asiat ovat meistä hyviä, jotkut taas pahoja. Jos joku puolustaa innokkaasti inhimillisyyttä esimerkiksi poliittisten päätösten perusteena, hänet leimataan helposti kontekstista riippuen joko idealistiksi tai höpsöksi. ”Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla” on usein käytetty iskulause, joka tarkoittaa sitä, että idealistit uskovat toimivansa hyvän asian puolesta, mutta lopputuloksena syntyykin paljon pahaa. Idealistit siis eroavat tämän käsityksen mukaan realisteista, jotka toimivat tosiasioiden pohjalta. (Tässä en viittaa filosofian termiin idealismi, vaan ihanteellisuuteen moraalin perusteena.)  

Mitkä sitten ovat tosiasioita näille arkielämän realisteille? Se että kieltäytyy auttamasta nälkään kuolevaa, perustuu yhtä vähän tosiasioihin kuin auttamishalu. Kummassakaan tapauksessa moraalinen arvio ei perustu faktoille. Mutta voisiko idealisti olla myös realisti? Tästä aiheesta kirjoittaa Voima-lehdessä (7/2018) Kriittisen Korkeakoulun toiminnanjohtaja Eero Ojanen otsikolla ”Idealismi on syvempää realismia”. 

Platon, jota on kuvattu sekä idealistiksi että realistiksi, teki jaon meille näkyvän todellisuuden ja ideoiden maailman välille. Platonille olioiden ja asioiden taustalla piilevät ideat olivat tosi olevaa, sitä varsinaisesti olevaa. Ojasen mukaan hyvyys, kauneus ja totuus ovat asioita, joiden ääneen lausuminen sisältää päämäärän, pyrkimyksen. Ne eroavat objektiivisista ihmisen ulkopuolella olevista faktoista, kuten esineistä, siten, että ne eivät kuvaa staattista olotilaa, vaan suuntaa. Hyvyys, kauneus ja totuus eivät Platonille ole arvoja, vaan tosiseikkoja. Kuka tahansa meistä voi tehdä havaintoja näistä asioista jokapäiväisessä elämässä. Siinä mielessä ne ovat faktoja. Ojanen jättää kuitenkin nähdäkseni avoimeksi sen, näkevätkö kaikki ihmiset tämän todellisuuden samalla tavoin. (Ja onko sillä tässä yhteydessä väliä.) Jospa jihadisti näkeekin toisuskoisten surmaamisessa hyvyyttä tai sadisti toisen kärsimyksessä kauneutta? 

Ojanen nimittää omassa tuotannossaan hyvyyttä, kauneutta ja totuutta koviksi tosiasioiksi, koska niissä yhdistyvät tosiasiat ja arvot. Olen Ojasen linjoilla siinä, että on turhaa perustella moraalista passiivisuutta sillä, että maailma nyt ylipäätään on täynnä pahuutta. Pahuus käsitteenä olisi mahdoton, jos sen vastakohtana ei olisi olemassa hyvyyttä. Useimmat meistä varmasti ajattelevat, että kärsimystä ja tuhoa aiheuttava toiminta on pahaa. On olemassa tietysti vähemmistö, joka ei näin ajattele. Pieni ajatusleikki paljastaa, mitkä olisivat seuraukset, jos enemmistö olisi tätä mieltä. 

Ojasen mukaan idealismi on mitä syvintä realismia, koska se ei tyydy näkemään vain asioiden pintaa, vaan pyrkii kohti suuntaa ja tarkoitusta. Idealismi ei ole pelkkää ihanteellisuutta, vaan sitä, että ymmärrämme, mistä oikeastaan on kysymys. Tajuamme siis asioiden idean. Tämän idean tajuaminen selkiyttää tilanteen, joten idealismi on käytännön viisautta.