Jospa elämä onkin vain laiffii

Eilisen ja tämän päivän puheenaihe on tietysti Matti Nykäsen kuolema. Some näyttää täyttyneen yhtä lailla niistä, jotka surevat mäkikotkan poismenoa kuin niistäkin, jotka haluavat muistaa vain miehen väkivaltamenneisyyden. Joku kirjoitti, että mies ei ollut eläessäänkään hänen sankarinsa, miksi siis hänen kuolemansakaan muuttaisi mitään. 

Olen osallistunut hautajaisiin, joissa yksi muistopuheen pitäjistä myös arvosteli vainajaa. Ehkä tarkoitus oli muistaa vainaja kokonaisvaltaisesti. Lapsuuden maailmassani tämä ei olisi tullut kyseeseen. Onkohan meidän suhtautumisessamme kuolemaan ja kuolleisiin tapahtunut muutos? Some, tosi-tv ja muut välineet ovat paljastaneet viimeisetkin tabut ja riisuneet ruumiimme ja sielumme alastomiksi. Ja mitähän sieltä paljastuukaan: ihminen. 

On olemassa vainajia, joista on todella vaikea sanoa mitään hyvää. Näihin kuuluvat esimerkiksi Hitler ja Stalin siitä huolimatta, että voisimme todennäköisesti löytää hyvääkin heidän elämästään elämästä. Heidän rikoksensa ovat kuitenkin niin massiivisia, että mahdolliset hyvät teot eivät paina oikeudenmukaisuuden puntarissa juuri mitään. On itsestään selvää, että kenenkään ei pitäisi etsitä heistä sankariainesta. Paitsi historian synkkiä hahmoja hekin ovat silti joskus olleet avuttomia ihmislapsia; siis ihmisiä aivan niin kuin mekin.

Sankareiden etsiminen on ihmisyhteisöille tyypillistä. Myös sankareiden jalustalta pudottaminen onnistuu meiltä hyvin. Tärkeää olisi kyetä erottamaan asiat toisistaan: mihin sankarimyytti perustuu ja mikä siihen ei liity? Urheilusankarin täytyy olla menestyvä urheilija, ja tietysti meillä on oikeus odottaa häneltä reilua urheilijamaista käytöstä myös yksityiselämässä. Tahraako pahoinpitely ja sen jälkiselvittely suorituksetkin? Rikoksia ei tarvitse antaa anteeksi; oikeuslaitoksen tehtävä on langettaa tuomio ja syyllisen kärsiä se ja sovittaa rikoksensa. Mäkikotkalta ei kuitenkaan viedä tästä syystä mestaruuksiaan. Annetaan kunnia siitä, mistä kunnia kuuluu.

Pidän Me Too -tyyppistä kampanjointia välttämättömänä. Ikävää on se, että tapausten paljastamisesta on suoraan edetty ihmisten tuomitsemiseen. Ihmisen demonisoiminen on myöskin tuomittava teko, tekipä sen sitten ”hyvä” tai ”paha” ihminen. Tahrattomana täältä tuskin monikaan lähtee. Tämänkin voisimme muistaa jälkiarvoissamme.

Matti Nykänen ehti verrattain lyhyen elämänsä aikana kokea enemmän kuin moni iäkkäämmäksi elävä. Hän teki paljon töitä ja koki sekä menestyksen että pettymyksen. Joku saattaisi pitää myöhempien aikojen Mattia surkuhupaisana luuserina. Uskon kuitenkin, että Matti teki parhaansa kussakin tilanteessa. Hän oli ihminen, joka todennäköisesti osasi nauraa myös itselleen. Sieltä toisaalta hän nytkin virnistelee meille otsatukkansa alta, että yrittäkää kestää. Elämä on vain laiffii.