Eilisen ja tämän päivän puheenaihe on tietysti Matti Nykäsen kuolema. Some näyttää täyttyneen yhtä lailla niistä, jotka surevat mäkikotkan poismenoa kuin niistäkin, jotka haluavat muistaa vain miehen väkivaltamenneisyyden. Joku kirjoitti, että mies ei ollut eläessäänkään hänen sankarinsa, miksi siis hänen kuolemansakaan muuttaisi mitään.
Olen osallistunut hautajaisiin, joissa yksi muistopuheen pitäjistä myös
arvosteli vainajaa. Ehkä tarkoitus oli muistaa vainaja kokonaisvaltaisesti. Lapsuuden
maailmassani tämä ei olisi tullut kyseeseen. Onkohan meidän suhtautumisessamme
kuolemaan ja kuolleisiin tapahtunut muutos? Some, tosi-tv ja muut välineet ovat
paljastaneet viimeisetkin tabut ja riisuneet ruumiimme ja sielumme
alastomiksi. Ja mitähän sieltä paljastuukaan: ihminen.
On olemassa vainajia, joista on todella vaikea sanoa mitään hyvää. Näihin
kuuluvat esimerkiksi Hitler ja Stalin siitä huolimatta, että voisimme
todennäköisesti löytää hyvääkin heidän elämästään elämästä. Heidän rikoksensa
ovat kuitenkin niin massiivisia, että mahdolliset hyvät teot eivät paina
oikeudenmukaisuuden puntarissa juuri mitään. On itsestään selvää, että
kenenkään ei pitäisi etsitä heistä sankariainesta. Paitsi historian synkkiä
hahmoja hekin ovat silti joskus olleet avuttomia ihmislapsia; siis ihmisiä
aivan niin kuin mekin.
Sankareiden etsiminen on ihmisyhteisöille tyypillistä. Myös sankareiden
jalustalta pudottaminen onnistuu meiltä hyvin. Tärkeää olisi kyetä erottamaan
asiat toisistaan: mihin sankarimyytti perustuu ja mikä siihen ei liity?
Urheilusankarin täytyy olla menestyvä urheilija, ja tietysti meillä on oikeus
odottaa häneltä reilua urheilijamaista käytöstä myös yksityiselämässä. Tahraako
pahoinpitely ja sen jälkiselvittely suorituksetkin? Rikoksia ei tarvitse antaa
anteeksi; oikeuslaitoksen tehtävä on langettaa tuomio ja syyllisen kärsiä se ja
sovittaa rikoksensa. Mäkikotkalta ei kuitenkaan viedä tästä syystä
mestaruuksiaan. Annetaan kunnia siitä, mistä kunnia kuuluu.
Pidän Me Too -tyyppistä kampanjointia välttämättömänä. Ikävää on se, että
tapausten paljastamisesta on suoraan edetty ihmisten tuomitsemiseen. Ihmisen
demonisoiminen on myöskin tuomittava teko, tekipä sen sitten ”hyvä” tai ”paha”
ihminen. Tahrattomana täältä tuskin monikaan lähtee. Tämänkin voisimme muistaa
jälkiarvoissamme.
Matti Nykänen ehti verrattain lyhyen elämänsä aikana kokea enemmän kuin
moni iäkkäämmäksi elävä. Hän teki paljon töitä ja koki sekä menestyksen että
pettymyksen. Joku saattaisi pitää myöhempien aikojen Mattia surkuhupaisana luuserina.
Uskon kuitenkin, että Matti teki parhaansa kussakin tilanteessa. Hän oli
ihminen, joka todennäköisesti osasi nauraa myös itselleen. Sieltä toisaalta hän
nytkin virnistelee meille otsatukkansa alta, että yrittäkää kestää. Elämä on
vain laiffii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti