Eurooppa parka

Kuulun ensimmäiseen Interrail-sukupolveen. Muistan, kuinka avoimelta ja ystävälliseltä Eurooppa silloin tuntui. Kohtuullisella summalla saattoi ostaa matkalipun, joka mahdollisti rajojen ylittämisen ja aivan uudenlaisen maailman kokemisen. Ymmärsin, että kaikki eivät eläkään niin kuin suomalaiset, eikä se ollut negatiivinen havainto. Pystyin aistimaan Euroopan vanhan ja arvokkaan kulttuuriperinnön. Minusta oli suurenmoista, että Suomen ei tarvinnutkaan olla yksin, vaan se kuului Pohjoismaihin ja Eurooppaan. Olin ylpeä eurooppalaisuudestani.

Seuraavien sukupolvien aikana pidot vain paranivat. Suomesta tuli Euroopan Unionin täysvaltainen jäsen. Opiskelu ja työnteko muissa Euroopan maissa oli peruskauraa. Edes rahaa ei tarvinnut vaihtaa: eurot kelpasivat kaikkialla. Nuorista tuli kansainvälisiä ja erittäin eurooppalaisia.

Kaikki ei tietenkään sujunut vain hyvin. Minusta tuntui silloin ja tuntuu vieläkin, että rahaliittoon mentiin aivan liian nopealla ex tempore-ratkaisulla. EU:hun hyväksyttiin myös liian äkkiä liian monta sellaista maata, joiden talous tai arvot eivät olleet kunnossa.

2000-luvun alussa luulin, että uusliberalismi eli toisin sanoen yltiökapitalismi oli pahinta, mitä maailmalle ja Euroopalle saattoi tapahtua. Olin väärässä. Seurasi vielä finanssikriisi ja sen vanavedessä uustyhmyys valeuutisineen. Populismi sai eri puolilla Eurooppaa voittoja. Jotkut uskoivat ja saivat toisetkin uskomaan, että maailma pelastuu omaan napaan tuijottamalla ja että lintukoto on tavoittelemisen arvoinen päämäärä vielä tällä vuosituhannellakin. 

Itäisen Keski-Euroopan maat, erityisesti Puola ja Unkari aiheuttavat paljon murhetta koko Euroopalle. Maat eivät noudata oikeusvaltion periaatteita: Puolassa oikeuslaitos on alisteinen hallitukselle, siis johtavalle poliittiselle eliitille. Unkari kieltäytyy kategorisesti ottamasta vastaan turvapaikanhakijoita ja jakamasta taakkaa muiden EU-maiden kanssa. Vaikka sääntöjä ei noudatetakaan, EU-tuet kyllä kelpaavat, ja niitä käytetään mitä eriskummallisimpiin projekteihin.

Oikeistopopulistiset voimat jylläävät muissakin Euroopan maissa, myös sellaisissa, joissa parlamentaarisella demokratialla ja ihmisoikeuksilla on jo kauan ollut vakiintunut asema. Oikeistopopulisteiksi voi kai huoletta leimata myös kahden suurvallan nykyiset hallitsijat, jotka omilla toimillaan yrittävät hajottaa Eurooppaa. On ymmärrettävää, että Putinin Venäjä kokee Euroopan yhtenäisyyden uhkana. Sen sijaan on vaikeampaa totuttautua ajatukseen, että Trumpin Amerikka on pikaisella kurssimuutoksella sanonut irti pitkäaikaisista siteistään Eurooppaan. 

Euroopalla ei todellakaan ole helppoa. Toisaalta, eipä juuri nyt tule mieleen mitään toistakaan maanosaa, jossa menisi paremmin kuin Euroopassa. Jotenkin näin kirjoitti Sixten Korkman kolumnissaan Helsingin Sanomissa (12.6.). Talous on kaikesta huolimatta toistaiseksi jotakuinkin kontrollissa, ja meillä on erinomaiset edellytykset jatkuvalle kehitykselle. Eurooppalaiset arvostavat pitkään kestänyttä rauhaansa. He ymmärtävät, että ympäristökatastrofin tai terrorismin vastaiseen taisteluun tarvitaan yhteistyötä. Olemme onnistuneet luomaan yhteisen eurooppalaisen arvopohjan, ja kaiken lisäksi meillä on rikas, monien erilaisten perintöjen muodostama kulttuuri. 

Euroopan nykyiset ongelmat voidaan ratkaista vain Euroopassa. Apua ei ole tulossa idästä eikä lännestä.