Rosvot kiinni osa 2

Perussuomalaisten edeltäjän Suomen Maaseudun Puolueen veteraanipuheenjohtajalla Veikko Vennamolla oli tapana jokaisessa vaaliväittelytilaisuudessa käyttää slogania ”rosvot kiinni ja rötösherrat kiikkiin”. Vennamon aikojen jälkeen rosvoja todella alettiinkin jahdata. Ensin jahdattiin talousrikollisia, joista saatiin kiinni ehkä ainakin ne kaikkein pienimmät tekijät. Tästä rosvojahdista oli ainakin se etu, että erilaisia lieveilmiöitä, joita aiemmin oli pidetty asiaan kuuluvina, alettiin paheksua. Tosin tuntuu, että tämä jossain paikoin meni vähän överiksi: joka ikinen mahdollinen korruptiolounas ja saunareissu puitiin julkisuudessa, ihan kuin suurempiakin rikoksia ei olisi ollut.  

Talousrikokset ovat nykyään vähän jääneet pimentoon muiden moraalisiin arvoihin liittyvien väärinkäytösepäilyjen tieltä. Me Too-hautajaisiaan ovat jo saaneet viettää esimerkiksi monet aiemmin arvostetut elokuvaohjaajat. Kampanja on sinänsä kyllä erittäin tervetullut, mutta vähän pelkään, että rakenteisiin pohjautuva epäoikeudenmukaisuus jää tässäkin vähemmälle huomiolle, kun keskitytään yksittäisten ihmisten pahoihin tekoihin. 

Moni muukin on kiinnittänyt huomiota käynnissä oleviin ajojahteihin ja niihin liittyviin puhdistautumisrituaaleihin. Jose Riikonen käsitteli asiaa Hesarin Nyt-liitteessä (5.4.). Jotkut ovat halunneet ottaa käyttöön käsitteen ’uuspuritanismi’. Puritanismihan oli 1500-luvulla syntynyttä kristillisyyteen liittyvää puhdasmielisyyttä, joka halusi saada ihmiset ymmärtämään oma syntisyytensä. Uuspuritaaneja syytetään ”väärin on pahaa” – tyyppisten kehäpäätelmien viljelemisestä. Olemme itse mielellämme hyvän puolella ja tätä korostaaksemme leimaamme muut pahoiksi. 

Motiiveja pahan tuomitsemiseen voi kuitenkin olla kahdenlaisia: Jos joku asia on laajemmin yhteiskunnassa vääräksi havaittu, tuomitsemme sen, koska haluamme yhteisön hyväksyntää. Tähän puhdistautumiseen liittyy paitsi asian, myös henkilöiden tuomitseminen. Toisaalta voimme myös tosissamme olla huolissamme asioiden tilasta, ja tuomitsemme sen, koska haluamme muutosta. 

Riikonen esittelee artikkelissaan Veikka Lahtisen, joka on arvostellut Maria Veitolan ohjelmaa Yökylässä. Lahtisen mielestä Veitola auttaa normalisoimaan populismin, koska hän on esimerkiksi esitellyt meille Laura Huhtasaaren mukavana ihmisenä ja äitinä. Veitolan arvostelemisen voisi nähdä uuspuritanismin valossa puhdistautumisrituaalina: väärin ajattelevien ja tekevien ihmisten kanssa ei pitäisi olla tuttavallisissa väleissä. Lahtinen kuitenkin kiistää olevansa missään tekemisissä ankean puritanismin kanssa: jos nyt aletaan leimata arvostelijoita puritaaneiksi, viedään samalla pohja puuttua todellisiin vääryyksiin. Huhtasaarta ei kritisoida ihmisenä, vaan siksi, että hänen mielipiteillään on suoranaisia vaikutuksia muutenkin huonossa asemassa olevien ihmisten elämään. 

Ei ole miellyttävää olla puhdistautumisrituaalin kohde. Luulen ymmärtäväni hyvin, miltä ihmisestä tuntuu, kun hänet asetetaan yhteisönsä ulkopuolelle syytetyn asemaan. Asioista pitää keskustella, mutta mielellään ihmisiä turhaan syyllistämättä. Laura Huhtasaari saattaa olla ihan sympaattinen ihminen, mutta hänen ymmärryksensä ihmisestä, maailmasta ja sen toiminnasta on pahasti puutteellinen.

Rosvot kiinni osa 1

Helsingin piispan vaalin jälkipyykin selvittelyssä toimittaja Johanna Korhonen hyökkäsi mediassa näyttävästi valituksi tullutta Teemu Laajasaloa vastaan. Korhonen oli itse ollut toiseksi jääneen hakijan kannattaja. Jo vaalikampanjan aikana hän antoi ymmärtää, että Laajasalo oli auttanut peittelemään seurakunnassaan tapahtunutta seksuaalista häirintää, mutta vasta tuloksen selvittyä hänen esittämänsä syytökset Laajasalon rahan käyttöön liittyvistä epäilyistä tämän toimiessa Kallion seurakunnan kirkkoherrana saivat mediassa isot otsikot. 

Laajasalon toimet tutkittiin, mutta Korhonen ei ole tyytyväinen tutkinnan tuloksiin. Laajasalo sai pitää uuden virkansa, vaikka joutuikin palauttamaan osan rahoista, koska oli heilutellut aika huolettomasti seurakunnan luottokorttia. Kaikkia Korhosen syytekirjelmässä esiin tuomia asioita ei Korhosen mukaan kuitenkaan tutkittu. Tämä koskee ainakin Laajasalon velkaista yritystä.

En tunne Laajasaloa, ja tiedän hänen toimistaan aika vähän. Tiedän, että oli Laajasalon idea soittaa Kallion kirkon kelloja Aleppon uhrien muistolle. Tiedän myös, että hän on esiintynyt television sketsiohjelmassa ja että hänen huumorintajunsa saattaa olla monelle liikaa. (Rinnakkaistapaus tässä mielessä on ortodoksisen kirkon Mitro Repo, joka menetti papinvirkansa. Ovatko Laajasalo ja/tai Repo narsisteja vai vain väärin ymmärrettyjä humaaneja uskon miehiä, jääköön ratkaisematta.)

Laajasalo epäilemättä toimi väärin, ja on hyvä, että asia nostettiin esille. Tapauksen jälkeen kirkon ylempien toimihenkilöiden rahankäyttötottumuksia on yleisemmälläkin tasolla käsitelty; voi olla, että kyseinen tapaus oli vain jäävuoren huippu. Yksittäistapauksen esille tuomisesta siis oli yleisempääkin hyötyä. Itsekin kirkollisveroa maksavana olen tietysti sitä mieltä, että minun ja meidän rahat eivät saisi missään tapauksessa mennä papeiltakaan sekaisin. 

Kummallista kyllä, vaikka en väärinkäytöksiä hyväksykään, sympatiani kampanjan aikana olivat silti kuitenkin enemmän Laajasalon kuin Korhosen puolella. Korhonen tuntuu olevan aina oikeassa.  Kun Korhoselta kysyttiin, oliko hänen välttämätöntä julkaista epäselvyyksiä koskeva tiukka kysymyslistansa, ennen kuin asia oli tutkittu ja Laajasalolle annettu tilaisuus puolustautua, hän vastasi itsevarmaan tapaansa, että tässä ei ole syytettynä hän, vaan Teemu Laajasalo. 

Mitähän se teini-iän idolini Jeesus oikein sanoikaan innokkaille avionrikkojan kivittäjille: Heittäköön teistä ensimmäisen kiven se, joka itse ei ole syntiä tehnyt? Meillä saattaa olla keskuudessamme koko joukko synnittömiä kiven heittäjiä.

Populismi ei ole leikkiä

Brexit, Trump, Venäjä, Turkki, Unkari, Itävalta, Italia, Puola – tässä on vain muutama esimerkki populististen ajatusten ja puolueiden riemuvoitoista viime aikoina. Populistit tulevat valtaan eliittiä arvostelemalla. Sillä ei ole väliä, että populistijohtajat itsekin kuuluvat eliittiin tai sillä, että he tekevät kaikkensa, että näin tapahtuu jatkossakin. Populistit aloittavat viittaamalla olemassa oleviin ongelmiin – samoihin ongelmiin, jotka ovat yleisessä tiedossa. Rakenteiden korjaaminen tai muu pitempiaikainen työskentely ongelmien ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole populistien tavoite, vaan syyllisten löytäminen. Syyllisiä ovat demokraattisesti valittu poliittinen eliitti ja vähemmistöt, joita eliitti ”suojelee”. 

Populistit puhuvat ”kansan” puolesta. Kansaan kuuluvat populistien kannattajat – muilla ja heidän oikeuksillaan ei ole väliä. On hämmästyttävää, että niin monet ihmiset eivät ymmärrä, miten tärkeää demokratian puolustaminen on. He käyttävät demokraattista perusoikeuttaan – äänestämistä – valitessaan valtaan ihmiset, jotka tulevaisuudessa käyttävät saamaansa valtaa demokratian kaventamiseen ja lopulta sen kukistamiseen. Valta viedään pois kansalta, joiden puolesta populistijohtajat ovat luvanneet puhua. En keksi muuta selitystä tälle ilmiölle kuin jonkinlaisen laumaan kuulumisen vietin. Ihminen pelkää ottaa vastuuta ja luovuttaa sen mielellään jollekin häntä suuremmalle: jumalalle, johtajalle, puolueelle, ideologialle. 

Populismia ei aina ole otettu ihan tosissaan eikä sen vaarallisuutta tunnistettu. Vielä tänäänkin monet itseään fiksuina liberaaleina pitävät hymyilevät vähän vinosti näille kansan miehille ja naisille, joista osa ei osaa ilmaista itseään tarpeeksi elegantisti. Toiset taas asettuvat populistien tielle voidakseen haastaa riitaa. Meille on tyypillistä ajatella, että olemme itse vapaita kaikesta negatiivisesta: emme ole rasisteja, kun taas jotkut muut sitä ovat. Uskon kuitenkin, että löydämme kyllä itse kukin itsestämme pienen rasistin, jos vaivaudumme vähän sitä kaivelemaan. Ehkäpä myös pienen populistin. En kritisoi populisteja ihmisinä. Uskon heidän luulevan, että he politiikallaan pyrkivät johonkin yhteiseen hyvään. He ovat kuitenkin väärässä.

Populismi poliittisena suuntauksena on levinnyt laajalti Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Populistit ja heidän puolueensa vaativat rajojen sulkemista, vähättelevät kansainvälistä yhteistyötä, eivät halua kantaa kollektiivista vastuuta maailman ongelmista, torpedoivat EU:n toimintaa tai ajavat siitä eroamista. Populistit haluavat korostaa oman maansa erinomaisuutta ja sitä, miten se voisi olla mahdollisimman riippumaton ympäröivästä maailmasta. He pelkäävät vieraiden kulttuurien ja uskontojen – eritoten islamin – vaarantavan heidän oman kulttuurinsa. Monet valtaan päässeet populistit ovat myös ryhtyneet sanoista tekoihin ja uhkaavat monin tavoin esimerkiksi kansallisten vähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia.

Nationalismi on sana, jota populistit usein käyttävät. Nationalismi oli erityisesti 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen kansallisuusaate, jota voimme sekä kiittää että kirota. Nationalismi auttoi eriheimoisia ja eripuraisia ryhmiä yhdistymään kansoiksi. Toisaalta se johti myös toisten kansojen sortoon, esimerkiksi juutalaisvihan muodossa. Aate degeneroitui chauvinismiksi, kansallisuuskiihkoksi, joka myös edesauttoi sotien syttymistä.

Tuskin juuri mikään nykyisistä kansallisvaltioista (Euroopassa Islanti on poikkeus) on koskaan ollut homogeeninen, vain yhdestä kansanryhmästä muodostunut alue. Kansallisvaltiothan perustettiin juuri liittämällä yhteen eri kansanryhmiä yhdeksi kansakunnaksi. Suomalaisuutta yhtenäisenä, alkuperäisenä ja puhtaana kansakuntana ei ole koskaan ollut olemassa. Suomalaisuuden symbolit luotiin ja sovittiin vasta kansallistunteen heräämisen aikana ja seurauksena. Virallisestikin Suomen kansa koostui kahdesta kielellisestä ja kulttuurisesta ryhmästä: suomalaisista ja suomenruotsalaisista. Saamelaiset, romanit ja muut vähemmistöt jäivät vaille kansallisia oikeuksia, ja heidän olemassaolonsa tunnustaminen on vieläkin keskeneräinen projekti.

Edellä kuvatussa mielessä valtiot ja niissä asuvat kansat ovat siis olemassa vain kuvitteellisella tasolla. Mitään yhtenäistä kansaa tai kansan mielipidettä ei ole olemassa. Maailman historia on täynnä yhdistymisiä, eroamisia ja taas yhdistymisiä. Valtioiden koko ja alueet vaihtelevat. Myös EU:n voi halutessaan nähdä yhtenä uudenlaisena nationalistisena projektina. Jos isommalla alueella katsotaan olevan yhteiset arvot ja päämäärät, ja yhdistymisellä voidaan saavuttaa etuja, tästäkin alueesta voi tulla ”kansakunnan” koti. Tähän suuntaan ei EU:ssa kuitenkaan olla tällä hetkellä matkalla, vaan valtaosa jäsenistä kannattaa löyhempää liittolaissuhdetta. 

Populistit puhuvat joskus nationalismista ja isänmaallisuudesta, aivan kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Ei kuitenkaan tarvitse olla nationalisti ollakseen isänmaallinen. Isänmaallisuus ei edellytä ajatusta siitä, että meidän kansamme olisi muita parempi. Isänmaallisuuteen kuuluu muitakin asioita kuin Suomen lippu, niin kuin tietyt arvot, joiden mukaan maassa on tapana toimia. Vaikkapa ihmisoikeuksien kunnioittaminen, oikeudenmukaisuus ja suvaitsevaisuus voisivat olla esimerkkejä tällaisista arvoista.