Somemummo ja vanhat uutiset

Blogimummon aika on vierähtänyt rappiopuutarhan hoidossa ja somettamisessa. Viimeksi mainittu on aika uusi harrastus mummolle: olen ollut somessa vasta joitakin viikkoja, mutta huomasin jo heti alussa, miten koukuttavaa se on.

Mielenkiintoinen ilmiö keskustelupalstoilla on ehdoton tykkääminen ja tykkäämättömyys. Mitään ei oikein näytä mahtuvan näiden välille, ikään kuin todellisuus olisi vain kyllä tai ei ilman mitään varauksia, perusteluista puhumattakaan. Tunteella siis aika pitkälti mennään. Huvittavaa on myös hymiöiden lisääminen. Ymmärrän, että saman- tai erimielisyyttä ilmaistaan niillä, mutta niillä halutaan mitä ilmeisemmin myös ilmaista sympatioita tai antipatioita mielipiteen esittäjän persoonaa kohtaan. Tämä on vähän outoa, kun somekeskustelijat eivät useinkaan tunne toisiaan. Kyse on siis kuvitteellisesta persoonasta. No, näinhän toimitaan reaalimaailmassakin: luodaan kuva toisesta omien uskomusten perusteella.

Ei taida tällä kertaa syntyä pitempää mielipidekirjoitusta, mutta otanpa lyhyesti kantaa muutamaan lähimenneisyyden uutiseen.

Pakkopalautukset

Vihreiden lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen aiheutti jonkinmoisen kohun heinäkuun lopussa kieltäytymällä istumasta lentokoneessa, jossa oli Afganistaniin palautettava mies. Monet paheksuivat Pennasen toimintaa ja syyttivät häntä lain rikkomisesta. En tiedä täsmälleen, mitä lakia Pennanen rikkoi, mutta varmasti hän myöhästytti koneen lähtöä. Pennasta on arvosteltu myös siitä, että hän ei voinut tietää, oliko palautettava mahdollisesti rikollinen. Onko sillä suuri merkitys vai ei, sitä en osaa sanoa. Pennanen reagoi, koska mies vaikeroi ja häntä vartioineet neljä poliisia painoivat miehen päätä alas. Toimintaa moralisoivat tahot – uskoakseni pääosin Perussuomalaiset – ilkamoivat tällä rikokseksi luokittelemallaan teolla. Heitä ei kiinnosta se tosiseikka, että Pennanen ei tällä teollaan hakenut etua itselleen, vaan yritti puolustaa hänen ymmärryksensä mukaan vaarassa olevaa henkilöä. 

Ulkoministeriö on luokitellut Afganistanin vaaralliseksi maaksi, jonne suomalaisia ei kehoteta matkustamaan. Siis maa on turvaton suomalaisille, mutta ei ilmeisesti afgaaneille itselleen, koska turvapaikka heiltä evätään. Ruotsi ei palautuksia maahan tee. Afganistanin tilanne on edelleen huonontunut viimeisen puolen vuoden aikana: maa on kaaoksessa ja pääosin talibanien mielivallan alla. Turvallisia alueita ei maassa enää ole. 

Touko Aalto homoklubilla

Tämäkin asia kohautti, joten oikeita uutisia ei taida riittää. Aalto oli klubilla ruotsalaisten isäntiensä kutsumana. Minusta on Vihreiden arvojen mukaista osoittaa solidaarisuutta vähemmistöryhmää kohtaan varsinkin, kun tämä ryhmä on pitkään kärsinyt sortavista asenteista. Näin tekevät nykyään monet muutkin poliitikot ja julkkikset.

Vähämäen ja Hakkaraisen sauna-asuminen

Tästäkin ovat lehdet saaneet hyvää uutisainesta. Perussuomalaiset ovat yleensä aina ensimmäisinä tarttumassa kaikenlaiseen yksittäisten henkilöiden ns. moraalittomaan toimintaan. Kun Hakkarainen ja kumppanit töppäilevät, kyseessä on kuitenkin poliittinen ajojahti. Mitä nyt on yksi pieni pusu verrattuna Jean-Claude Junckerin ilmiselvään alkoholismiin, jota Persut ovat ilmeisesti olleet todistamassa. No, Hakkarainen ja Juncker taitavat painia vähän eri sarjoissa, kun ajatellaan herrojen aikaansaannoksia. Joka tapauksessa, oli kyseessä sitten kuka poliitikko hyvänsä, ilmiselvistä väärinkäytöksistä pitää tietysti seurata rangaistus. Osa rangaistusta on mediajulkisuus. Siitä huolimatta minua ei kiehdo henkilöiden ristiinnaulitseminen. Kiinnostavampaa olisi puhua heidän arvoistaan ja aikaansaannoksistaan. 

Ruotsin metsä- ja autopalot

Metsää roihusi aika tavalla Ruotsissa ja muuallakin. Tähän vaikutti mitä ilmeisemmin ilmastonmuutos. Ruotsin Ympäristöpuolue haluaa ottaa tämän tärkeän asian vaaliteemakseen. Vähän huonolta näyttää, kun Ruotsidemokraatit saivat kuin tilauksesta lähiöiden autopalot oman agendansa tueksi. Naamioituneita syyllisiä paloihin ei ole saatu kiinni. Oma arvaukseni on a) turhautuneet ja syrjäytyneet nuoret miehet, jotka haluavat protestoida yhteiskuntaa vastaan b) jonkin terroristijärjestön organisoima sabotaasi, jonka tarkoituksena on aiheuttaa kaaosta c) Ruotsidemokraatteja aatteellisesti lähellä olevien tahojen organisoima sabotaasi d) huonosti koulutetut ja ymmärtämättömät nuoret, joita minkä tahansa tahon on helppo agitoida.

Trumpin lähipiirin rikokset

Jotkut, ilmeisesti optimistiset, tahot ovat tahtoneet tulkita USA:n presidentin lähipiirin rikossyytteet hankaloittavan Trumpin asemaa. Hieman tätä epäilen. Trumphan on jopa ehdottanut koko Venäjä-tutkinnan lopettamista. Jos tämäkään ei vaikuta hänen kannattajiinsa, tuskin mikään muukaan. 

Putinin häävalssi

Naapurimaan presidentti sukkuloi taitavasti samanmielisten eurooppalaisten poliitikkojen parissa. Mitäpähän tähän voisi sanoa? Eurooppa parka. 

Kofi Annanin kuolema

Kaikilla on vain oma aikansa käytössään. Voi ainoastaan toivoa, että maailmaan syntyisi enemmän Kofi Annanin ja Nelson Mandelan kaltaisia ihmisiä. Ihmisiä, joita voi aidosti katsoa ylöspäin.

Järki ja tunne - empatia on molempia. Osa 2.

Empatia. Myötäelämisen tiede  -kirjan toisessa osassa Sami Keto tarkastelee empatiaa yhteiskunnallisena ilmiönä. Charles Darwinin 1800-luvulla esittämä evoluutioteoria sekä tuoreempi Richard Dawkinsin teos The Selfish Gene (1976) – tai ehkä pikemminkin näiden tulkinta – on vaikuttanut paljolti siihen, mitä ajattelemme empatiasta yhteiskunnassa. On yksioikoisesti päätelty, että itsekkyys ja kilpailu kuuluvat vääjäämättömästi yhteiskuntaan yhtä lailla kuin eläinkuntaankin. Vulgaariversiossaan tämä käsitys kiteytyy siihen, että vahvempi voittaa. Luonnosta emme kuitenkaan voi löytää todisteita sille, että näin väistämättä olisi. Eläinmaailmassakin on runsaasti esimerkkejä yhteisöllisestä toiminnasta ja empatiasta. Vaikka toisenlaisia - aggressiota korostavia - lajejakin on, ei ole mitään syytä olettaa, että juuri tietyntyyppinen käyttäytyminen kertoisi evoluutiosta enemmän kuin joku toinen.

Luonnossa esiintyvä altruismi (epäitsekkyys) johtuu Dawkinsin mukaan eräänlaisesta ”väärinlaukeavasta” geenistä, joka kuitenkin on ”siunauksellinen”. Sami Keto muistuttaa,  että Dawkins itse on sanonut, että itsekkään geenin sijasta metaforana voisi yhtä hyvin käyttää yhteistyötä tekevää geeniä. Dawkinsin kirjan alkuperäinen nimi on silti vaikuttanut suuresti siihen, mihin huomiomme on kiinnittynyt. Keto huomauttaa myös, että evolutiiviset syyt ovat vain eräänlaista ”taustakohinaa”, jotka eivät sinällään määrää, miten yksilöinä tai yhteiskuntina käyttäydymme. Käyttäytymistämme säätelee myös kulttuurinen evoluutio: sosiaalinen oppiminen ja symbolinen ajattelu. Ihmisen persoonallisuus ja empatiakyky eivät myöskään säily muuttumattomina halki elämän, vaan ne ovat riippuvaisia siitä, mitä ympäristössämme tapahtuu. 

Tämän päivän yhteiskuntaamme hallitsee Kedon mukaan ’homo economicuksen’ (taloudellisen ihmisen) päivitetty versio uusliberalismi, jonka kehyksessä kaikkea toimintaa voi tarkastella talouden näkökulmasta. Sekä parisuhteet että rikokset voidaan nähdä siltä kannalta, että niihin lähdetään, jos hyöty arvioidaan haittoja suuremmaksi. Talous ainoana viitekehyksenä voi johtaa empatiakyvyn heikkenemiseen. Keto esittelee mielenkiintoisia tutkimustuloksia, joiden mukaan taloustieteen opiskelu voi ajan kuluessa vähentää empaattisuutta. Kiinnostavaa on myös, että köyhät antavat enemmän rahaa hyväntekeväisyyteen kuin varakkaat. Ehkäpä ihmisen oma taloudellinen asema sanelee sen, pystymmekö tuntemaan kognitiivista ja affektiivista empatiaa. On tietysti muistettava, että tässä on olemassa yksilöllisiä eroja. Upporikkaatkin voivat lahjoittaa suuria summia hyväntekeväisyyteen, ja jotkut köyhät tyytyvät säälittelemään vain itseään.

Itsensä ihailu, narsismi, on keskeisessä asemassa länsimaisessa yhteiskunnassa. Se näkyy esimerkiksi somen käytössä ja vaikkapa laulujen teksteissä. Donald Trump on Kedon mielestä kulttuurimme ilmentymä. Kilpailuun ja itsensä korostamiseen painottuvassa yhteiskunnassamme Sami Keto näkee vastapainona myös positiivista kehitystä. Tästä esimerkkinä hän mainitsee 2016 opetussuunnitelmaan sisällytetyn käsitteen ’ekososiaalinen sivistys’. Talous ei ole itseisarvo vaan väline, jolla kustannetaan ekologinen ja sosiaalinen turvallisuus. Hyödyn ja hyödykkeiden sijaan keskiöön nousee elämisen merkityksellisyys, jossa empatialla on tärkeä rooli.

Keto on huolissaan väkivallan ulkoistamisesta kehittyviin maihin. Sen lisäksi eläinten tehotuotanto on uusi, määrällisesti huomattava väkivallan muoto. Keto kirjoittaa myös ihmisten erilaisista reaktioista luonnon tuhoutumiseen. Ekologinen melankolisuus on yksi näistä: ilmastonmuutos ja muut luontoon liittyvät ongelmat voivat vaikuttaa niin ylitsepääsemättömiltä, että reagoimme niihin passiivisuudella ja haluttomuudella kokea vaikeita tunteita. Sallimme eläinten tehotuotannon, koska olemme haluttomia laajentamaan empatian piiriin myös tuotantoeläimet. Samaan aikaan emme voi – toisin kuin menneisyyden julmurit – enää vedota siihen, että olisimme tietämättömiä eläimen subjektiivisuudesta ja kärsimyksestä. Spesismi on yhtä vähän puolusteltavissa kuin rasismi: empatian kannalta ei ole mielekästä asettaa yksilöiden kärsimyksiä paremmuusjärjestykseen. 

Oppi vahvemman voitosta on hyvin juurtunut ihmiskunnan muistiin. Tämä tulee esiin siinä tosiasiassa, että olemme hyväksyneet kilpailun yhteiskuntamme tukipilariksi. Kilpailukyky on sana, jota Suomessakin käytetään ahkerasti. Sami Keto huomauttaa, että oikeastaan olisi parempi puhua kilpailun välttämisen kyvystä. Kilpailuun ja erinäisiin konfliktien ratkaisuihin käytetään paljon energiaa, joka voitaisiin käyttää hyödyllisempiin, yhteistyölle pohjautuviin projekteihin. 

Kilpailun narratiivin rinnalla kulkee myös erityisyyden narratiivi. Lapsia kannustetaan, koska he ovat aivan erityisiä, ts. parempia kuin muut. Tämä edistää narsismia. Ihminen pitää myös itseään lajina aivan erityisenä, vaikka meillä on 99-prosenttisesti sama DNA kuin simpansseilla. Keto muistuttaa kuitenkin, että me kaikki liitymme yhden ja saman elämän verkkoon. Tuhoamalla muuta elämää, tuhoamme myös omaamme. Kilpailu ja erityisyyden narratiivi pitävät meitä myös jatkuvassa stressitilassa, mikä edistää sairauksien puhkeamista.

Ihmiset eivät ole vain yksilöitä, vaan suuressa määrin sosiaalisia olentoja. Yleneminen kollektiiviselle tasolle voi olla tavoiteltavaa myös yksilön itsensä kannalta. Keto kirjoittaa, että se ei ole uhrautumista, vaan itsensä toteuttamista. Tässä yhteydessä on kyllä syytä muistuttaa, että mikä tahansa kollektiivinen taso ei ole hyvä elämän verkon kannalta, mutta Ketohan tarkoittaakin ihmisiin, eläimiin ja luontoon kohdistuvaan empatiaan perustuvaa yhteisöllisyyttä. 

Empatia on evolutiivisesti vanha ominaisuus, joka sijaitsee kaikkialla aivoissamme. Empatia elää ja voi hyvin. Sami Keto lainaa juutalaista teologia ja filosofia Abraham J. Hescheliä: ”Ihmisen luontoon vaikuttaa kuva ihmisestä. Meistä tulee se, joka uskomme olevamme.”

Järki ja tunne - empatia on molempia. Osa 1.

Kun puhutaan epäoikeudenmukaisuudesta ja etäällä olevien ihmisten tai eläinten hädästä ja kärsimyksestä, saa usein vastaukseksi, että ongelma pitäisi hoitaa paikan päällä. On vaikea uskoa, että nämä järkeilijät itse tekisivät mitään asian hoitamiseksi Suomessa tai muualla. Pikemminkin kyseessä on silmien sulkeminen, ongelman siirto pois päiväjärjestyksestä. Ne, jotka todella puhuvat ja tekevät tekoja kärsimyksen vähentämiseksi, leimataan kukkahattutädeiksi tai hupakoiksi, jotka toimivat tunteen ohjaamina. 

 

Rationaalisuutta on jo vuosisatojen ajan pidetty länsimaisen maailman perushyveenä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt näkökohta, että pelkästään rationaalisesti toimiva ihminen voi saada paljon pahaa aikaan. Elisa Aaltola ja Sami Keto ovat kirjoittaneet kirjan empatiasta (Empatia. Myötäelämisen tiede. Into 2018). Kirja on helppolukuista suomea ja nimensä mukaisesti se käsittelee empatiaa tieteen viitekehyksessä. Kirjassa on runsaasti - mutta ei kuitenkaan kuormittavasti – viitteitä tieteellisiin tutkimuksiin.

Kirjan ensimmäisessä osassa Aaltola tutkii empatiaa moraalin ohjenuorana. Moraalihan on myös pitkään nähty osana rationaalisuutta, josta tunteet on sysätty syrjään. Ongelmana on, että ihminen ei koskaan pysty toimimaan ilman tunteita. Kun positiiviset tunteet kielletään moraalin ohjaajana, jäljelle jäävät kuitenkin kielteiset tunteet, mikä voi johtaa pahoihinkin katastrofeihin. Tunteilla on keskeinen rooli vääryyden ymmärtämisessä, ihmisen valinnoissa ja moraalisessa päätöksenteossa. Tunteiden kautta tosiasioista tulee merkityksellisiä. Tunteet eivät kuitenkaan yksin riitä: mukaan tarvitaan myös rationaalista pohdintaa. Muutenhan meitä voisi ohjata mikä tahansa ensimmäinen tunnetila.

Moraali vaatii avoimuutta toiselle, erilaiselle. Meidän pitää kyetä näkemään toiset subjekteina, ainutlaatuisina yksilöinä. Empatialla, jota Aaltolan kutsuu mieluummin myötäelämiseksi kuin myötätunnoksi, on eri muotoja. Empatia voi olla projektiivista, simuloivaa, kognitiivista, affektiivista, ruumiillista tai refleksiivistä.

Projektiivisessa empatiassa voimme esittää kysymyksen, miltä tuntuisi olla toisen asemassa. Tämä ei vielä tarkoita sitä, että tuntisimme todellista myötätuntoa kohdetta kohtaan, vaan jopa narsisti tai psykopaatti voi ymmärtää toisen aseman ja käyttää tätä tietoa hyväkseen. Myös alentuvasti toiseen suhtautuminen voi olla merkki projektiivisesta empatiasta. Simuloivassa empatiassa voimme kuljettaa itsemme toiseen ja asettua hänen asemaansa. Tämäkään ei tietysti ole ongelmatonta, koska emme voi olla varmoja, että todella kykenemme tämän tekemään. Aaltola mainitsee narratiivit, kertomukset, empatian mahdollistajina. Esimerkiksi lukemalla saamme tietoja toisenlaisten tilanteesta ja voimme helpommin samaistua heidän osaansa. Toisaalta tällainen empatia voi olla luonteeltaan lyhytaikaista. Yhteisenä vaarana projektiiviselle ja simuloivalle empatialle on, että ne helposti atomisoivat yksilöitä ja piirtävät heidän välilleen rajoja. Aaltolan ja Kedon teoksen läpikäyvä ajatus on yksilön ja hänen mielensä kietoutuminen suurempaan kokonaisuuteen, josta puhdasta yksilöä on mahdotonta erottaa.

Kognitiivisella empatialla tarkoitetaan kykyä havaita ja päätellä muiden tunteita ilman, että niihin tarvitsee ottaa osaa. Kognitiivisella empatialla on suuri merkitys, kunhan omat tunteet otetaan mukaan. Resonaatio eli affektiivinen empatia varmistaa sen, että tietoisuutta toisen tunnetilasta ei käytetä väärin. Resonaatio ei kuitenkaan tarkoita tunnetarttuvuutta, joka voisi olla kohtalokasta, vaan affektiivisesti empaattinen kykenee tekemään eron itsen ja toisen välillä.  Pelkkä affektiivinen empatia tekisi Aaltolan mukaan yhteiskunnasta haavoittuvaisen niille, jotka tällaista empatiaa eivät voi tuntea. Kognitiivinen empatia ilman tunnetasoa taas tekisi yhteiskunnasta hierarkkisen, egoistisen, kilpailua korostavan ja toisia välineellistävän. 

Ruumiillisella empatialla Elisa Aaltola viittaa kykyymme tuntea itsemme ruumiillisiksi oloiksi. Ruumiillisuuden kautta voimme ymmärtää myös muita eliöitä. Skeptisismi on kuitenkin usein estänyt tämän ymmärryksen: monet ajattelevat, että eläimen mieli ei voi muistuttaa omaamme. Tämä on antanut oikeuden kohdella eläimiä julmasti. Unohdamme helposti, että mieli ja ruumis ovat kiinnittyneet toisiinsa, eikä meillä ole mitään syytä epäillä, etteikö tämä koskisi myös eläimiä.

  

Refleksiivisen empatian avulla pystymme tarkastelemaan omia empatiataitojamme. Voimme oppia omasta empatiastamme ja kehittää sitä. Empatiaa voi siis oppia ja opettaa, ja tarkkailu on hyvää harjoitusta empatiataitojen kehittämiseksi. Nykyajan hektinen elämä kuitenkin vaikeuttaa tarkkailuun keskittymistä.

Empatiakyvyttömyyttä (tai pahuutta) voi Hannah Arendtin tavoin kuvailla banaaliksi. Siihen syyllistyvät ihan tavalliset ihmiset, niin käskyjä sokeasti tottelevat virkamiehet kuin heitä tukevat perheenäiditkin. Empatia on usein puolueellista. Tunnemme enemmän empatiaa niitä kohtaan, jotka muistuttavat meitä itseämme. Tämä on Aaltolan mukaan kuitenkin kulttuuristen oletusten ja stereotypioiden seurausta. Reflektointi on ratkaisu tähänkin ongelmaan: erilaisetkin voi ja tulee nähdä subjekteina.

Elisa Aaltola kirjoittaa myös empatiaväsymyksestä, jonka yksi muoto on etäännyttäminen. Luonnollistamme helposti toisten kärsimystä, koska ajattelemme, että sen määrä on rajaton ja että emme kuitenkaan pysty sitä poistamaan. Voimakkaasti empaattinen voi myös uuvuttaa itsensä ja menettää toimintakykynsä. Ratkaisu on eronteko minän ja toisen välille sekä empatian suuntaaminen toimintaan. 

Empaattisuutta arvostellaan usein väittämällä, että sitä tuntevien ihmisten motiivi on itsekäs: haluamme muiden pitävän meitä hyvinä ihmisinä. Tunnemme kuitenkin empatiaa ja toimimme moraalisesti myös silloin, kun muut eivät ole sitä havaitsemassa. Utilitaristi voisi silti viisastella, että moraalisesti toimimalla saamme itsellemme hyvän mielen. Oikeastaan minusta on ihan sama, onko tämä totta vai ei. Pääasia on, että autamme, kun apuamme tarvitaan.