Järki ja tunne - empatia on molempia. Osa 2.

Empatia. Myötäelämisen tiede  -kirjan toisessa osassa Sami Keto tarkastelee empatiaa yhteiskunnallisena ilmiönä. Charles Darwinin 1800-luvulla esittämä evoluutioteoria sekä tuoreempi Richard Dawkinsin teos The Selfish Gene (1976) – tai ehkä pikemminkin näiden tulkinta – on vaikuttanut paljolti siihen, mitä ajattelemme empatiasta yhteiskunnassa. On yksioikoisesti päätelty, että itsekkyys ja kilpailu kuuluvat vääjäämättömästi yhteiskuntaan yhtä lailla kuin eläinkuntaankin. Vulgaariversiossaan tämä käsitys kiteytyy siihen, että vahvempi voittaa. Luonnosta emme kuitenkaan voi löytää todisteita sille, että näin väistämättä olisi. Eläinmaailmassakin on runsaasti esimerkkejä yhteisöllisestä toiminnasta ja empatiasta. Vaikka toisenlaisia - aggressiota korostavia - lajejakin on, ei ole mitään syytä olettaa, että juuri tietyntyyppinen käyttäytyminen kertoisi evoluutiosta enemmän kuin joku toinen.

Luonnossa esiintyvä altruismi (epäitsekkyys) johtuu Dawkinsin mukaan eräänlaisesta ”väärinlaukeavasta” geenistä, joka kuitenkin on ”siunauksellinen”. Sami Keto muistuttaa,  että Dawkins itse on sanonut, että itsekkään geenin sijasta metaforana voisi yhtä hyvin käyttää yhteistyötä tekevää geeniä. Dawkinsin kirjan alkuperäinen nimi on silti vaikuttanut suuresti siihen, mihin huomiomme on kiinnittynyt. Keto huomauttaa myös, että evolutiiviset syyt ovat vain eräänlaista ”taustakohinaa”, jotka eivät sinällään määrää, miten yksilöinä tai yhteiskuntina käyttäydymme. Käyttäytymistämme säätelee myös kulttuurinen evoluutio: sosiaalinen oppiminen ja symbolinen ajattelu. Ihmisen persoonallisuus ja empatiakyky eivät myöskään säily muuttumattomina halki elämän, vaan ne ovat riippuvaisia siitä, mitä ympäristössämme tapahtuu. 

Tämän päivän yhteiskuntaamme hallitsee Kedon mukaan ’homo economicuksen’ (taloudellisen ihmisen) päivitetty versio uusliberalismi, jonka kehyksessä kaikkea toimintaa voi tarkastella talouden näkökulmasta. Sekä parisuhteet että rikokset voidaan nähdä siltä kannalta, että niihin lähdetään, jos hyöty arvioidaan haittoja suuremmaksi. Talous ainoana viitekehyksenä voi johtaa empatiakyvyn heikkenemiseen. Keto esittelee mielenkiintoisia tutkimustuloksia, joiden mukaan taloustieteen opiskelu voi ajan kuluessa vähentää empaattisuutta. Kiinnostavaa on myös, että köyhät antavat enemmän rahaa hyväntekeväisyyteen kuin varakkaat. Ehkäpä ihmisen oma taloudellinen asema sanelee sen, pystymmekö tuntemaan kognitiivista ja affektiivista empatiaa. On tietysti muistettava, että tässä on olemassa yksilöllisiä eroja. Upporikkaatkin voivat lahjoittaa suuria summia hyväntekeväisyyteen, ja jotkut köyhät tyytyvät säälittelemään vain itseään.

Itsensä ihailu, narsismi, on keskeisessä asemassa länsimaisessa yhteiskunnassa. Se näkyy esimerkiksi somen käytössä ja vaikkapa laulujen teksteissä. Donald Trump on Kedon mielestä kulttuurimme ilmentymä. Kilpailuun ja itsensä korostamiseen painottuvassa yhteiskunnassamme Sami Keto näkee vastapainona myös positiivista kehitystä. Tästä esimerkkinä hän mainitsee 2016 opetussuunnitelmaan sisällytetyn käsitteen ’ekososiaalinen sivistys’. Talous ei ole itseisarvo vaan väline, jolla kustannetaan ekologinen ja sosiaalinen turvallisuus. Hyödyn ja hyödykkeiden sijaan keskiöön nousee elämisen merkityksellisyys, jossa empatialla on tärkeä rooli.

Keto on huolissaan väkivallan ulkoistamisesta kehittyviin maihin. Sen lisäksi eläinten tehotuotanto on uusi, määrällisesti huomattava väkivallan muoto. Keto kirjoittaa myös ihmisten erilaisista reaktioista luonnon tuhoutumiseen. Ekologinen melankolisuus on yksi näistä: ilmastonmuutos ja muut luontoon liittyvät ongelmat voivat vaikuttaa niin ylitsepääsemättömiltä, että reagoimme niihin passiivisuudella ja haluttomuudella kokea vaikeita tunteita. Sallimme eläinten tehotuotannon, koska olemme haluttomia laajentamaan empatian piiriin myös tuotantoeläimet. Samaan aikaan emme voi – toisin kuin menneisyyden julmurit – enää vedota siihen, että olisimme tietämättömiä eläimen subjektiivisuudesta ja kärsimyksestä. Spesismi on yhtä vähän puolusteltavissa kuin rasismi: empatian kannalta ei ole mielekästä asettaa yksilöiden kärsimyksiä paremmuusjärjestykseen. 

Oppi vahvemman voitosta on hyvin juurtunut ihmiskunnan muistiin. Tämä tulee esiin siinä tosiasiassa, että olemme hyväksyneet kilpailun yhteiskuntamme tukipilariksi. Kilpailukyky on sana, jota Suomessakin käytetään ahkerasti. Sami Keto huomauttaa, että oikeastaan olisi parempi puhua kilpailun välttämisen kyvystä. Kilpailuun ja erinäisiin konfliktien ratkaisuihin käytetään paljon energiaa, joka voitaisiin käyttää hyödyllisempiin, yhteistyölle pohjautuviin projekteihin. 

Kilpailun narratiivin rinnalla kulkee myös erityisyyden narratiivi. Lapsia kannustetaan, koska he ovat aivan erityisiä, ts. parempia kuin muut. Tämä edistää narsismia. Ihminen pitää myös itseään lajina aivan erityisenä, vaikka meillä on 99-prosenttisesti sama DNA kuin simpansseilla. Keto muistuttaa kuitenkin, että me kaikki liitymme yhden ja saman elämän verkkoon. Tuhoamalla muuta elämää, tuhoamme myös omaamme. Kilpailu ja erityisyyden narratiivi pitävät meitä myös jatkuvassa stressitilassa, mikä edistää sairauksien puhkeamista.

Ihmiset eivät ole vain yksilöitä, vaan suuressa määrin sosiaalisia olentoja. Yleneminen kollektiiviselle tasolle voi olla tavoiteltavaa myös yksilön itsensä kannalta. Keto kirjoittaa, että se ei ole uhrautumista, vaan itsensä toteuttamista. Tässä yhteydessä on kyllä syytä muistuttaa, että mikä tahansa kollektiivinen taso ei ole hyvä elämän verkon kannalta, mutta Ketohan tarkoittaakin ihmisiin, eläimiin ja luontoon kohdistuvaan empatiaan perustuvaa yhteisöllisyyttä. 

Empatia on evolutiivisesti vanha ominaisuus, joka sijaitsee kaikkialla aivoissamme. Empatia elää ja voi hyvin. Sami Keto lainaa juutalaista teologia ja filosofia Abraham J. Hescheliä: ”Ihmisen luontoon vaikuttaa kuva ihmisestä. Meistä tulee se, joka uskomme olevamme.”