Kulttuurinen omiminen - leikin asia?

Pieni tyttö istui äitinsä kanssa bussissa. Päässään tytöllä oli päiväkodissa askarreltu inkkarisulkapäähine. Ajattelin, että eivätpä tuon päiväkodin opettajat ole vielä kuulleet kulttuurisesta omimisesta ja sen epäkorrektiudesta. 

Keskustelu kulttuurisesta omimisesta ja stereotypioista on minulle vaikea aihe, koska en ole pystynyt muodostamaan siitä koherenttia mielipidettä. Maailma on muuttunut suuresti siitä, kun itse tänne synnyin. Monessa asiassa muutos on ollut parempaan päin. Olen itse ollut jo kauan kiinnostunut ns. toiseuttamisesta, stigmatisoinnista, kiusaamisesta ja vähemmistöjen oikeuksista. On kovin ilahduttavaa, että sorretut ovat vihdoinkin saaneet äänensä kuuluviin. 

Erittäin iloinen olen ollut Me Too -kampanjasta. Olenkin aina ihmetellyt sitä, miten on mahdollista, että puolet maailman ihmisistä on sorretussa asemassa. Miten ihmeessä syvään juurtuneita sortavia käytänteitä ja asenteita ei huomata ja huomioida keskustelussa? Kun olin nuori, kaikenlainen kopelointi ja verbaalinen häirintä kuuluivat normaaliin elämään. Kohteiksi joutuneet tytöt eivät tilanteesta pitäneet, mutta heillä ei ollut juurikaan keinoja puuttua siihen. Myöhemmin koin, että vanhemmat ja vähemmän viehättävätkään naiset eivät säästyneet häirinnältä: kuka tahansa ukonköriläs saattoi kommentoida kadulla ventovieraan naisen ulkonäköä. 

Meillä on kulttuurisia stereotypioita siitä, millainen ihmisen pitää olla ja miltä hänen pitää näyttää. Lapsena minulla oli norminukkejen lisäksi musta nukke ja saamelaisnukke. Siihen aikaan niitä tosin kutsuttiin toisilla nimillä. Nykyään saamelaisasua ei saa käyttää, jos ei ole saamelainen. En tiedä, saako saamelaisnukellakaan enää leikkiä. Jokin aika sitten keskustelu kulttuurisesta omimisesta kävi kiivaana. 

Tämä aihe aktualisoitui taas minulle, kun luin, että Simpsonien Apu-hahmoa kritisoidaan rasistiseksi. Jopa sarjan nykyiset tekijät ottivat lusikan kauniiseen käteensä ja pahoittelivat menneisyydessä tehtyjä virheitä. Simpsonit on yksi mieliohjelmistani, koska siinä käsitellään huumorin keinoin kattavasti kaikenlaisia inhimilliseen kulttuuriin liittyviä asioita. Apu on todellakin stereotypia, mutta niin ovat kaikki muutkin sarjan hahmot. Mitä pitäisi ajatella amerikkalaista työläistä halventavasta Homerista tai verenhimoisesta miljonääristä, herra Burnsistä? Voiko olla niin, että emme naurakaan Apulle stereotyyppisenä intialaisena, vaan naurammekin omalle stereotypiallemme tyypillisestä intialaisesta?

Joku viisas lapsi määritteli kerran eron huumorin ja kiusaamisen välillä: huumoria on se, kun olen itse mukana nauramassa ja kiusaamista se, kun muut nauravat minulle. On myös sanottu, että satiiri ja parodia ovat oikeutettuja vain, jos ne eivät kohdistu heikkoihin ja alistettuihin. Valtaapitäville saa sen sijaan nauraa. Itse nauran sydämestäni Trumpille ja Putinille, mutta en usko, että he osaavat nauraa itselleen. Lapsen määritelmän mukaisesti siis kiusaan heitä. 

Valtaosa huumorista taitaa olla sitä toiselle nauramista. Olen joskus ajatellut, että jos television huumoriohjelmista poistettaisiin kaikenlainen imitointi ja parodiointi, jäljelle ei jäisi paljon mitään mille nauraa. Sorrettujen oikeutetun esiintulon vanavedessä näyttää kulkevan eräänlainen poliittinen ortoreksia: me oikeassaolijat paljastamme ja tuomitsemme pahikset, jotta nauru loppuu. Mitäpä jos ihmiskunnan suurin tragedia onkin se, että emme kykene nauramaan itse itsellemme? Jospa jonain päivänä huomaisimme, että olemmekin loppujen lopuksi sangen inhimillisiä ja erehtyväisiä olentoja – siis aika naurettavia.