"Mustat vievät meidän sosiaalituet"

Odottelin bussia harvojen vuorovälien kaupungissa. Ohi hurahti oudon näköinen pienbussi, jota luulin tilausajoksi. Kävikin ilmi, että se oli bussi, jota olin jo jonkin aikaa odotellut. Bussi ei tietenkään pysähtynyt, kun kukaan ei viittoillut.

.

En ollut ainoa turhaan odotellut, vaan penkillä istui noin viisikymppinen pariskunta. Rouva alkoi sadatella bussikuskia, jonka hänen mukaansa olisi pitänyt pysähtyä kaikesta huolimatta. ”Oliko se kuski musta?” hän kysyi. Selatessani epäuskoisesti aikatauluvihkoa sanoin, että värillä ei kai ole väliä, mutta harmi on, kun ei pysäyttänyt. Nainen hermostui ja huusi, että häntä on turha syyttää rasistiksi. Näin en ollut tehnytkään. Ääni voimistui entisestään, ja hän toisti pariin otteeseen: ”Minä en ole mikään rasisti, mutta totuus on, että mustat vievät meidän sosiaalituet. Olen nähnyt sen omin silmin.” Olisin mielelläni jatkanut keskustelua, mutta en voinut, koska hän käski minun pitää suuni kiinni. Olin kuulemma sellainen akka, joka haastaa vain riitaa. Odottelu siis jatkui kiusallisen hiljaisuuden vallitessa. 

On mielestäni vähän epäloogista syyttää mustia sosiaalitukien viejiksi varsinkin tilanteessa, jossa musta mies ajoi bussia. Kuvattu tapaus ei ole ollenkaan ainutlaatuinen tämän päivän Suomessa. Törmään näihin tämänmielisiin täteihin ja setiin tuon tuosta. Väitetään, että Suomessa ei saa ilmaista avoimesti maahanmuuttokriittisiä mielipiteitään. Toisaalta pahoitellaan myös sitä, että ihmiset elävät omissa kuplissaan eivätkä keskustele eri mieltä olevien kanssa. En tiedä, miten käytännössä pitäisi toimia, jos ihminen ei itse halua avointa keskustelua, vaan tarvitsee perustelemattoman mielipiteensä oman elämänsä tueksi. 

En myöskään tiedä, miltä minusta tuntuisi, jos minun valkoihoisena pitäisi päivästä toiseen selitellä tai puolustella jossakin maassa oloani. Miltä minusta tuntuisi, jos ihmiset luulisivat minun kuuluvan ulkonäköni perusteella johonkin ihmisryhmään, jossa kaikki ovat samanlaisia? Miltähän tuntuisi, jos minua syytettäisiin ”meidän” rahojen viemisestä?  Miltä minusta tuntuisi, jos minua ei kutsuttaisi työhaastatteluun nimeni vuoksi? Tai miltä tuntuisi, jos olisin samaan aikaan syytteessä sekä työn vieroksunnasta että toisten työpaikkojen viemisestä?  Miltähän minun tässä maassa syntyneistä lapsistani tuntuisi, jos hekin saisivat selitellä, mistä ovat tulleet ja miksi?

Eri näköisiä ihmisiä on Suomessa monesta eri syystä. Jotkut ovat syntyneet suomalaisiksi, jotkut ovat avioituneet tänne, jotkut ovat tulleet työn perässä, jotkut opiskelemaan, jotkut ovat turvapaikanhakijoita, jotkut pakolaisia. On aika vaikea pelkän ulkonäön perusteella päätellä, mistä syystä kukakin täällä asuu tai mitä hän täällä tekee. Sitä paitsi se on aika tarpeetonta. Eiköhän kaikilla ole oikeus olla siellä, missä heillä on oikeus olla, ihan ilman meidän ihmettelyämme?

PS

Vastaanottokeskukset sijaitsevat yleensä kaukana muusta asutuksesta. Turvapaikanhakijat viettävät siellä koko pitkän hakuprosessinsa ajan (jopa 3 vuotta) keskenään. He eivät opi suomea eivätkä tutustu suomalaisiin. Heidän sosiaaliset kontaktinsa rajoittuvat muihin turvapaikanhakijoihin. Vasta myönteisen turvapaikkapäätöksen saanut voi aloittaa kotoutumisen. Tämä saattaa joissakin tapauksissa olla liian myöhäistä, varsinkin jos henkilö on lähiseudulla vieraillessaan tai mediasta saanut sellaisen käsityksen, että häntä ei tänne haluta. 

Pienilläkin sanoilla saadaan paljon aikaan. Viha ja vihan levittäminen on paras keino muokata maaperää terrorismille. Isisiä tällainen toiminta ilahduttaa.

Donald sanoutuu irti ihmisoikeuksista

Hyvä viholliseni Donald Trump on puuhakas ja aikaansaava mies. Hänellähän on tapana kertoa ns. vaihtoehtoisia totuuksia; tähän mennessä niitä lienee kertynyt noin 3200 (A-P Pietilä, Helsingin Uutiset 49), eikä hänellä ole tapana jälkikäteenkään tarkistella faktoja. Aika moni meistä laskee joskus luikuria, mutta kyseessä ovat valkoiset valheet, joiden tarkoituksena on esim. välttää toisen loukkaaminen. Trumpin valheista lähes kaikki ovat presidenttiä itseään tai hänen toimintaansa tukevia (Talouselämä 8.12.2017).

Presidentillisen uransa Trump aloitti energisesti armahtamalla koko joukon ihmisiä viroistaan. Näiden joukossa oli myös Donaldin diilejä tutkinut FBI:n entinen johtaja. Kyllä Comeya varmaan harmitti tällainen kiittämättömyys: hänhän oli itse varmistamassa Donaldin voiton käynnistämällä muutama päivä ennen vaaleja tutkinnan Hillary Clintonin kirjeenvaihdosta. 

Toimelias Donald on lyhyehkön toimikautensa aikana ehtinyt jo irtisanoutua monista asioista: Pariisin ilmastosopimuksesta, Unescosta, vapaakaupasta, G7-maiden julkilausumasta, Euroopan ja Naton tukemisesta sekä nyt viimeksi YK:n ihmisoikeusneuvostosta. Hän on myös siirtänyt Israelin suurlähetystön Jerusalemiin, vaikka odotettavissa oli lisää väkivaltaisuuksia. 

Kotimaassaan Trump ehti erottaa yli 2000 lasta maahan laittomasti tulleista vanhemmistaan ja pistää nämä häkkeihin. Toiminnalle olikin erinomainen selitys: se oli demokraattien syytä. Demokraatit olivat hyväksyneet lain, joka salli tämän toiminnan, ja Trumpin oli pakko sitä noudattaa. Miksi näin täytyi tapahtua, ei selvinnyt, kun demokraatitkaan eivät olleet pakotettuja näihin toimiin. Jotkut ymmärtämättömät ihmiset, mukaan lukien kaikki elossa olevat USA:n presidenttien puolisot Melaniaa myöten, pilasivat kuitenkin Donaldin virkavelvollisuuden täytäntöönpanon, ja lupaavasti alkanut lasten häkittäminen täytyi keskeyttää. Donald aikoo kuitenkin edelleen rakentaa Kiinan muurin – ei kun anteeksi Meksikon muurin. 

Onneksi on ihmisiä, jotka Donaldia ymmärtävät, ja hän onkin kasvattanut ystäväpiiriään. Nyt näihin koviin jätkiin lukeutuu Vladimirin lisäksi eräs entinen pieni rakettimies Jong-un, joka harrastaa tietokonepelien lisäksi ydinkärkien lähettelyä koemielessä sekä sukulaisten murhauttamista. Donald on tehnyt vähän ympäripyöreän diilin tämän Jong-unin kanssa. Tarkoituksena olisi, että Jong-un ei häiriköisi, ei ainakaan ennen kuin Donaldille on myönnetty Nobelin rauhanpalkinto. 

Ihmisoikeusneuvostosta irtisanoutuminen oli varmasti ihan perusteltu päätös Donald first-politiikassa. Eivätpähän nyt tule neuvomaan, mitä pitäisi tehdä ja kenen kanssa seurustella.

Kusti polkee, mutta posti ei vaan kulje

Vanhat ihmiset haikailevat aikaa, jolloin asiat olivat paremmin. Joskus teen niin minäkin, vaikka en koskaan ole mitään ihanneaikaa elänytkään. En kaipaa menneisyyteen; moni asia on nyt hyvin. Toisaalta on myös sellaista, joka ainakin tuntui olevan ennen paremmin.

Elin lapsuuteni tehtaan varjossa pienessä, idyllisessä työläiskylässä. Elämä oli aika niukkaa, mutta toimeen tultiin, ja monenlaisia palveluja oli tarjolla. Kylässä oli viisi sekatavarakauppaa, kioski ja yksi lyhyttavarakauppa (nappeja, alusvaatteita jne.). Oli myös työväentalo, jossa oli mm. elokuvanäytöksiä ja kirjasto. Ihmiset tunsivat toisensa, ja naapurissa vierailtiin ilman kutsua. Alueella oli puistoja, joita hoitivat kesäisin puistotädit. Rannoille ja metsään pääsi halutessa. Bussilla pääsi kaupunkiin kolme kertaa tunnissa ja kesällä sinne pääsi myös veneellä (jota siihen aikaan kutsuttiin tuurimoottoriksi). Posti tuotiin omakotitaloihinkin ovelle. Koulut, apteekki, kirjakauppa ja jopa yksi konditoria sijaitsivat lähistöllä. Jos oli sairas, pääsi kunnanlääkärille. Jos oli oikein kovin sairas, kunnanlääkäri tuli kotiin. Kaikkein sairaimmat vietiin lähikaupungin sairaalaan. Huonokuntoiset vanhukset pääsivät vanhainkotiin, jota silloin kutsuttiin kunnalliskodiksi. Kotiavustajatoiminnan alkuvuosina avustajat tekivät monenlaisia kodintöitä siivouksesta ruoanlaittoon.

Samassa kylässä ei tänään ole yhtään kauppaa. Ei ole ollut vuosiin. Bussit kulkevat arkisin päivällä kerran tunnissa tai kahdessa. Jos bussi ei tulekaan tai se ei pysähdy, voit tehdä kyselysi nettiin. Bussinkuljettajat eivät tiedä toistensa ajoista. He ovat vain töissä, eikä heillä ole yhteyttä työnantajaansa tai toisiin kuskeihin. Matkapuhelinaikana tämä olisikin vaikeaa. Sunnuntaisin kaupunkiin pääsee noin kerran päivässä. Takaisintulo on taksin varassa. Linja-autoasemia, joita ennen oli kaksi, ei enää ole kaupungissa, kun eräs hyvin kilpaillut bussifirma ja Matkahuolto eivät niitä enää tarvitse. Jos bussia odottavalle tulee vilu tai vaikkapa vessahätä, sille ei voi mitään, kun netti ei voi näissä asioissa auttaa. 

Lääkärille ei niin vain pääse; ensin täytyy läpäistä sairaanhoitajan kuulustelu, jonka jälkeen jäädään odottelemaan mahdollista aikaa, sairaan näkökulmasta aika pitkäksi ajaksi. Apteekkia ei enää ole alueella, mutta lähimmässä kauppapaikassa on montakin, kun vanhusväestön määrä on suuri. Reseptilääkkeitä ei aina kuitenkaan ole saatavilla. Ja jos on, niin ehkä sitä kalliimpaa, jonka Kela korvaa pienemmällä osuudella. Muistisairailla tai huonokuntoisilla vanhuksilla ei enää ole mitään itsestäänselvää oikeutta päästä vanhainkotiin; kotiavustajat käyvät kyllä pikavisiitillä antamassa lääkkeet.

Puistoja ei kylässä enää ole, kun ne myytiin tonteiksi. Yhä useammassa paikassa on kyltti, joka ilmoittaa, että alue on yksityiskäytössä. Lähimetsäni on roskien peitossa, koska omistaja, suuryritys, toimii pääasiassa ulkomailla eikä ole kiinnostunut hoitamaan pientä metsän länttiä. 

Jokin aika sitten naapurikylä sai negatiivista julkisuutta, kun se leimattiin alueeksi, josta kukaan ei halua ostaa asuntoa. Paikalliset kävivät puolustustaisteluun: alue on heidän mielestään mitä mainioin, vaikka siellä ei mitään palveluja olekaan. ”Mutta eihän niitä missään muuallakaan ole”, lisäsi eräs lehteen haastateltu. Ihmiset ovat sopeutuneet siihen, mitä ei ole. 

Oli se rakennemuutos. Jotkut hyötyivät, jotkut eivät. Palkoista taisteltiin, ja elintaso nousi. Ihmiset ostivat autoja, kun naapurillakin oli. Pian kaikki vähänkin kynnelle kykenevät ajoivat omalla autollaan markettiin. Palveluihin ei enää ollut varaa, kun elintason noususta huolimatta oltiinkin yhtäkkiä köyhiä. 

Kun kävin koulua, siellä opetettiin, että Suomessa on sekatalousjärjestelmä. Se tarkoitti sitä, että kapitalistisessakin maassa saattoi olla valtion omistamia yrityksiä. Paitsi valtiolle rahaa tuovia firmoja, tarvittiin myös julkista sektoria, joka turvasi peruspalvelut. Näin oli monessa muussakin maassa. 

Saamme varmasti paljossa kiittää rautarouva Margaret Thatcheria, joka aikoinaan onnistui vakuuttamaan meidät siitä, että julkinen sektori on pahasta ja että sen pitää olla mahdollisimman pieni. Valtion ei myöskään pidä ohjailla yksityistä yritystoimintaa kannusteilla tai rajoitteilla. Vapaa kilpailu on ainoa, mikä pelastaa talouden.

Monenlaista on tapahtunut, mutta Suomessa uskotaan sitkeästi siihen, että valtion omaisuuden myynti, liikelaitostaminen, tulosvastuu, kaupan vapauttaminen ja kaikennäköisten kilpailun esteiden poistaminen on se ainoa ja oikea tie onneen. 

Alkoholijuomia pitää saada vapaasti ostaa elintarvikeliikkeistä, koska on jokaisen oma asia, haluaako nautiskella laatuviineistä vai ryypätä ihan reilusti ja alkoholisoitua. Ruokakauppoja on pääsääntöisesti vain kahden nimisiä, vaikka joissakin paikoissa on myös yksi ulkomaalainen kilpailija. Nämä kaksi tukkukauppaa voivat ihan vapaasti kilpailla keskenään, vaikka yksittäisten kauppiaiden vapaus saattaakin olla kyseenalaista. Kumpikaan kaupoista ei kilpaile autottomien, vanhusten tai syrjäseutujen asukkaiden euroista. Molemmista saa myös samoja muoviin pakattuja tuotteita. Liha- tai kalatiskiä ei aina ole varaa ylläpitää edes kaupungin keskustassa.

Lääkäripulan helpottamiseksi maan hallitus on keksinyt valjastaa monikansalliset terveysyritykset kilpailemaan sairaiden suosiosta. Tyhjentyville terveyskeskuksille - ja ehkä myös sairaaloille - on vain löydettävä ostajat, kun terveyspalvelut ja niiden hallinto siirtyvät vielä vähän kauemmas käyttäjistään. Yleensä byrokratian vähentämistä vaativat ovat nyt luomassa sitä lisää maakuntahallinnon nimisenä. Hallituksen laskuopin mukaan kustannukset pienenevät.

Uusin parannus kilpailun vapauttamiseen on taksiuudistus. Kun hinnalla ei ole ylärajaa ja mittariakaan ei enää tarvita, en taida tästä lähtien enää uskaltaa astua taksiin. Sääliksi käy myös niitä taksiyrittäjiä, jotka nyt joutuvat luopumaan yrityksestään. 

Liikelaitos Postilla on jo pitkä kokemus tulosvastuusta. Sen ei enää kannata kuljettaa kirjeitä, kun on nettikin. Kirjeitä ei kanneta tiistaina. Jos olet niin vanhanaikainen, että lähetät paperikirjeitä, voit odottaa perjantaina postittamasi kirjeen saavuttavan vastaanottajan keskiviikkona. Joskus kirje ei tosin koskaan tule perille. Itse jouduin maksamaan sakkomaksun laskusta, joka tuli perille vasta toisena muistutuksena. Kiireinen postinkantaja myös tuo usein minulle naapureiden postia. Ovatkohan kaikki ihmiset niin viitseliäitä, että palauttavat saamansa väärän postin?

Viive koskee myös päiväpostin mukana saapuvia sanomalehtiä. Helsingin ulkopuolella voit lukea pääkaupungin perjantain uutiset keskiviikkona, mikäli lehtesi ei jostain syystä olekaan ehtinyt maanantain jakeluun. Paperilehtien kuoleman jouduttamiseksi Postikin siis kantaa kortensa kekoon. Jos teet tilapäisen osoitteenmuutoksen, saat varautua siihen, että sinun pitää vielä erikseen ilmoittaa Postille, että tosiaankin haluat lehden kyseiseen osoitteeseen. Seuraavana päivänä se sinne voi tullakin, sitä seuraavana taas ei. Jakeluhäiriöt ovat tavallisia. Jos olet muutaman päivän poissa, Postin varhaisjakelua hoitava postinkantaja sulloo lehdet laatikkoon niin, että kansi reksottaa auki. Ne kyllä mahtuisivat kaikki sinne siististikin, mutta jakajan käsi ei yletä autosta tämän tehtävän suorittamiseen. 

Kaiken edellä kuvatun valossa tuntuu aika ihmeelliseltä, että sotien jälkeisessä 50- ja 60-lukujen aika köyhässä Suomessa oli varaa palveluiden ja niiden tason ylläpitämiseen. Mistä ihmeestä ne rahat silloin oikein tulivat?