Olemisen oikeus

Joku – todennäköisesti pessimisti – on sanonut, että puolet ihmiskunnasta rakentaa maailmaa ja toinen puoli tuhoaa sitä. Jotkut kuuluvat molempiin ryhmiin: he rakentavat talojaan tuhoamiensa toisten ihmisten talojen päälle. Tämä kävi ilmi TV 1:n dokumentista (Dokumenttiprojekti: Jerusalemin laidalla), joka käsitteli Israelin siirtokuntapolitiikkaa Itä-Jerusalemissa. Suurisuuntainen operaatio palestiinalaisten karkottamiseksi kaupungista on ollut käynnissä vuodesta 1967, jolloin Israel voitti Kuuden päivän sodan. 

Tuhoamis- ja rakennusprojekti Jerusalemissa on jo edennyt pitkälle. Kokonaisia kaupunginosia hyvä- ja huonokuntoisine taloineen on raivattu parempaan käyttöön uusiksi asuintaloiksi, puistoiksi, liiketiloiksi ja turistialueiksi. Monet vielä pystyssä olevat arabien talot ovat tyhjän päällä, koska niiden alle on kaivettu tunneleita juutalaisten pyhien paikkojen esiin saamiseksi. Taloja ei saa korjata. Tunnelirakennelman on tarkoitus ulottua muslimeille pyhälle Kalliomoskeijalle asti, jonka juutalaiset uskonfanaatikot haluavat tuhota. Tämä on Jumalan juutalaisille asettama tehtävä. Kun viimeinenkin palestiinalainen on karkotettu, Jerusalemia ei tarvitse jakaa.

Traumalla, jonka Euroopan juutalaisvainot aiheuttivat, ei ole loppua. Hitlerin Saksan suorittama kuuden miljoonan juutalaisen joukkomurha oli kieroudessaan, häikäilemättömyydessään, systemaattisuudessaan ja raakuudessaan ainutlaatuinen muutenkin väkivallan kyllästämässä maailmassa. Se oli ihmisyyden äärimmäinen petos. Se on haava, joka ei arpeudu. Vielä tänäänkin se mutkistaa asioita, vaikeuttaa rauhan rakentamista ja riistää ihmisiltä oikeuden olemassaoloon. Uskonto ja pyhien kirjoitusten soveltaminen reaalimaailmaan ja politiikkaan ei helpota tilannetta. Lähi-idän konflikti on vienyt miljoonilta ihmisiltä tulevaisuuden. 

Israelin äärioikeistolaisen hallituksen politiikan arvostelu tulkitaan juutalaisvastaisuudeksi, vaikka siitä siinä ei ole kyse. Holokaustia ei koskaan voi eikä tule unohtaa. Juutalaisten ei koskaan tarvitse antaa anteeksi. Heiltä ei odoteta suurempaa humaanisuutta sen takia, mitä heidän kansansa on kokenut. Ymmärrän, että tällainen ajatuskin olisi irvokas. Silti, ei edes hirveyksistä hirvein voi oikeuttaa muiden olemisen kieltämistä, tuhoa ja sortoa, eikä edes kärsimyksistä suurin takaa yhdellekään uskonnolle, kansalle tai valtiolle moraalista immuniteettia. 

Purkumääräyksen saaneissa taloissa asuu eläviä ihmisiä: aikuisia, lapsia ja vanhuksia. Puskutraktorit, poliisi, armeija, virkamiehet ja kiihkomieliset siirtokuntalaiset piinaavat väsymättä ihmisiä heidän omissa kodeissaan. Oikeuteen toistuvasti haasteita saava perheenisä jatkaa epätoivoista taisteluaan rakentamalla purkutontilleen omille ja naapuriston lapsille leikkipuiston. Traktorit tuhoavat sen. Uupunut ja hiljainen mies sanoo tekevänsä vain sen, mikä on tehtävä. 

Vuorelle epätoivoisesti kiveä työntävä Sisyfoskaan ei lannistu, kun hän lähelle huippua päästessään taas kerran huomaa kiven vierivän alas. Camus’n sanoin, taistelu vuoren huipulle riittää täyttämään ihmisen sydämen.